Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla
olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan
pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin
soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat
Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan
edessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka,
jossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan
vanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja
ja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla
Juniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.
Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat
ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa
laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia
säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella.
Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen
jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka
on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa
suihkulähteen ympärillä.
Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala
joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen,
kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne
soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa
talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja
jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista
kerrosta yksityisasuntona.
Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa
kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu
sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun-
ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista
tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat
Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen,
vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla
koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat
Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten
nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä
veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä
huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota
hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär
Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat
asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja
kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä,
Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.
Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa
vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä
mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen
palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä
tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan
makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi
kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.
Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna,
leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi
hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti
taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen,
olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet
tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma
katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia
ajatuksissaan.
Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän
oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut
kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli
kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys,
lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti
vastustaa.
Hän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä
taivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen
ajatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä
tuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön
häntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat
olevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido Rossin
silmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain halveksittavaa
olisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut alasti. Mutta
herätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen ja ääniä kuului
piazzalta, hän saattoi vapautua tuosta epämiellyttävästä tunnelmasta.
Hän hymyili muistellessaan unta alastomuudestaan ja hän ajatteli
eilisen illan tapahtumia aivan kuin teatterinäytäntöä, joka oli
hetkeksi lumonnut hänet.
Kun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma herransa,
ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen muuttumaan
samaksi olennoksi kuin eilisaamuna.
»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen ylhäisyydeltään»,
sanoi palvelustyttö.
Se oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen Donna
Roman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe mitään»,
kirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni, ja jos
sinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»
Roma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs
sanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija
sekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.
»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän _Aurinko_-lehden
'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin
eiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden
siihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin
syytöksiin... Olgako? Hän on '_Fiori_', tiedättehän. Ettekö ole lukenut
hänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan
nainen voi jättää niitä vastaamatta.»
»Kaikesta huolimatta aion juuri niin tehdä», sanoi Roma. »Hyvästi!»
Lena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö
astui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari,
kohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.
»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta!
Semmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki
sanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on suoraan
viitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on äskettäin saanut
tilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä —. Eikös se ole
kiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy panna julkinen
vastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie ampiaispesästä. Ei
mitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus ostaa suihkulähteenne
kumminkin, mutta arvelin, että on parasta tulla tänne neuvottelemaan,
ennenkuin julkaisen mitään.»
Roma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja hänen
kasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota, mutta
hänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.
»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen
— ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles
Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin,
Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja
sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan
putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi
kuiskata sanasen hänen puolestaan... Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!...
Mikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan
Rooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»
Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen.
Se oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa
tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia
asiakkaitaan kohtaan.
»En suinkaan nyt mahtane tulla _de trop_? Tiesin ettette pahastuisi,
vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se
kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat,
että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö?
Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!... Ohimennen sanoen, älkää välittäkö
noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta... ensi viikolla
aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan... Te
mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta
te näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti.
Kuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin
ihanalta!»
»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla
tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs
Pietarissa.
»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja
näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin
ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden.
Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen
yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa,
jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin
poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat
aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»
Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko
Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla
olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse
tänne asumaan... Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen... hm... olen
hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen,
että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan
puolestani... Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»
Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta
sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön
käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni
kutsui häntä toisesta huoneesta.
Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui
hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla,
jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni
pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin
valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli
vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen
luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha
riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien
kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.
»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet
luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana
tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»
»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.
»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan ajattele
minua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.
»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä yhä
vielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun kiellostani?»
»Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä saapunut»,
vastasi Roma.
»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan tyttöjä.
Taivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se
pyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään hyvän
varjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen miehen
astua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli Roomassa. Hänet
olisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt istuu pääministerin
hoidokin mallina.»
»Betsy-täti», sanoi Roma, »tahtoisin kysyä sinulta jotain.»
»Joudu sitten. Päänkivistykseni alkaa. Nattalina! Missä on Nattalina?»
»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi
kodistaan ja meni maanpakoon?»
»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli
murtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu
ennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa, mutta
isäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen. Nattalina,
anna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»
»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli
oikeaksi — —.»
»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit omaistensa
kanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä hukkaan ja maatilansa
joutua koirille?»
»Minä luulin, että ne joutuivat paronille, tätikulta.»
»Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat
paroniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla isästäsi
enää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman lihansa ja verensä
toisten armoille — ja minkä tähden?»
»Arvattavasti isänmaansa tähden.»
»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian tähden.
Mene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut minun
hajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»
Roma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui
palvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.
Hänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti hänet
meluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti huusi
hänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä, mutta
hän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen kumartunut.
Donna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan omaa työtään.
Se seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän itse työskenteli
ja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli Davido Rossin
pää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei vielä ollut
päättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta apostolista
Rossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse patsaassa. Tuo oli
luonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä mielenliikutuksesta, joka
oli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli tietämättään jo tehnyt
valintansa. Se esitti Juudasta.
Eilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut
ajatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi
istumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän huomasi,
että tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei soveltunut Davido
Rossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti, ja hän antoi anteeksi
Brunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli siihen syynä. Mutta koska
Bruno oli vakoillut häntä ja puhunut hänestä ystävälleen ja koska oli
mahdollista, että hän edelleenkin kertoisi emäntänsä töistä, päätti
Roma vastedes lukita oven omaan atelieehensä ja siten estää häntä
kielimästä.
Pari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska Roma ei
kuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido Rossin tuloa, istui
hän kirjoittamaan kirjettä.
»Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee olemaan
suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa Monsignor
Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa portinvartijan kanssa.
Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä puhumassa jotain minun
suihkukaivoani koskevista merkillisistä suunnitelmista. Hän pyysi
minua mainitsemaan, kuinka sopiva hänen sisarenpoikansa Charles
Minghelli olisi uuden salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de
Trop ja kreivi Signorina ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän
vaatimattomista toivomuksistaan kerron toiste.
Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti
kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana pukeuduin
parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja läksin hänen
kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin lähtenyt
ottamaan selkoa kaikesta mikä koski _häntä_, en ollut kymmentä
minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi tarkoin _minusta_,
ainakin minun isästäni ja hänen elämästään Lontoossa. Luulen, että hän
tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi vaikuttaa tyttären tunteisiini.
Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on luonnon ääni. Ja sitten ja sen
jälkeen ja vielä koko illan. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut
maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja tunnustaa. Vasta sitten, kun
muistin, mitä isäni oli ollut — tai oikeastaan, mitä hän ei ollut —
ja ettei hän ollut minulle mitään muuta kuin nimi ja että hän oli
jättänyt minut julmimman kohtalon valtaan, mihin nainen koskaan voi
joutua, silloin vasta virkosin D.R:n dynamiitin vaikutuksista.
Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne! Onneksi
Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen luokseen nyt, vaan
antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan Pontifex Maximusta.
Teidän Romanne.
P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja ihmeellinen
ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee nähdessään naisen eikä
koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä hämmästyttävä vaikutusvoima.
Mutta minua naurattaa ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä
tähän suuntaan vaikuttivat.»
»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni Donna
Roman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.