»_Te_ olette Davido Leone?»
Davido Rossi kohotti toisen kätensä:
»_Davido Leone on kuollut_!»
Oli hetken äänettömyys. Tyttö saattoi kuulla sydämensä lyönnin. Sitten
hän sanoi melkein kuulumattomasti kuiskaten:
»Ymmärrän. Davido Leone on kuollut, mutta Davido Rossi elää.»
Davido Rossi ei vastannut, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen
silmänsä säikkyivät.
»Ettekö pelkää kertoa tuota minulle?»
»En.»
Tytön silmät loistivat ja huulet värähtelivät.
»Te loukkasitte ja nöyryytitte minua julkisesti tänä aamuna ja
kumminkin luulette minun säilyttävän salaisuutenne.»
»_Tiedän_ sen.»
Tytöstä tuntui kuin hänen rintansa laajenisi, ja hitain, hermostunein
liikkein hän ojensi kätensä.
»Saanko... saanko puristaa kättänne?» sanoi hän.
Hetken epäröinti. Sitten heidän kätensä yhtyivät puristukseen, joka oli
täynnä tulta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli kohottanut Roman käden
huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.
Voittoisa riemun tunne välähti tytön sydämessä, mutta sammui samassa.
Hänen teki mieli itkeä, tunnustaa, sanoa jotain, hän ei tiennyt mitä.
Mutta _Davido Leone on kuollut_ kaikui hänen korvissaan, ja samassa hän
muisti, mikä asia hänet oli tuonut tähän taloon.
Sitten kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmiinsä, hänen rohkeutensa
lannistui ja hän tahtoi paeta, paeta pois sanomatta sanaakaan.
_Roma_ ei voinut puhua, Davido Rossi ei voinut puhua. He seisoivat
äkkijyrkänteen reunalla, ja ainoastaan äänettömyys pelasti heidät
syöksymästä kuiluun.
»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma murtuneella äänellä, ja pää
alas vaipuneena ja huulet värähdellen hän astui ovelle.