Tähän hetkeen asti Davido Rossi oli ajatellut Romaa ainoastaan tuona
lapsena, jonka hän tunsi seitsemäntoista vuotta sitten, tohtori
Rosellin tyttärenä, ystävänään ja kasvatussisarenaan. Mutta hän katsoi
tyttöään nyt taas tämän kulkiessa hänen ohitseen ovelle, ja nyt,
ensimmäisen kerran, hän näki Roman ei niinkuin poika näkee tytön, vaan
niinkuin mies näkee naisen. Kuinka kauniiksi hän oli kasvanut! Ja hän
oli Roma! _Hänen_ Romansa, olkoonpa heidän välillään mitkä esteet
tahansa! Jotain lämmintä värähti hänen sydämessään sitä ajatellessa, ja
katsoen tyttöön uusin silmin hän tunsi ruumiillista riemua, jommoista
hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Saavuttuaan ovelle Roma seisahtui aivan kuin epäröiden lähteä ja sanoi
äänellä, joka vielä oli vieno, mutta syvempi:
»Minä tahdoin nähdä teidät silmästä silmään, mutta nyt, kun olen nähnyt
teidät, ette olekaan se mies, joksi teitä luulin.»
»Ettekä te», vastasi Davido Rossi, »se nainen, joksi teitä kuvittelin.»
Tytön silmät välähtivät, ja hän nosti katseensa kysyen: »Ette siis
koskaan ennen ole nähnyt minua?» Ja Davido Rossi vastasi hetken
kuluttua:
»En ole koskaan nähnyt Donna Roma Volonnaa ennenkuin tänään.»
»Anteeksi, että tulin luoksenne», sanoi Roma.
»Kiitos, että sen teitte», vastasi Davido Rossi, »ja jos olen loukannut
teitä, olen tästä hetkestä alkaen teidän ystävänne ja puoltajanne.
Sallikaa minun koettaa parantaa, mitä olen rikkonut. Olen valmis sen
tekemään, jos voin, tuottakoon se minulle mitä nöyryytystä tahansa.
Kiiruhdan tekemään sen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, ennenkuin
se on tehty. Se, mitä sanoin teistä, on valhetta, — ääretön valhe —
antakaa minun pyytää teiltä anteeksi.»
»Tarkoitatteko julkisesti?»
»Tarkoitan. Kello kymmenen tullaan hakemaan minulta kirjoitusta
aamulehteen. Huomisaamuna pyydän julkisesti anteeksi julkisesti
lausumaani loukkausta teitä kohtaan.
»Te olette hyvin hyvä ja uljas», sanoi Roma, »mutta kumminkin pyydän,
ettette tee sitä...»
»Ah — kyllä ymmärrän! Tiedän, että on mahdoton voittaa valhetta. Kun
se kerran on lausuttu, vyöryy se kuin kivi alas kallion rinnettä, eikä
edes sekään, joka työnsi sen vyörymään, voi enää seisahduttua sitä.
Sanokaa, mitä voin tehdä — sanokaa.»
Roman pää oli vielä kumarassa, mutta nyt hänen kasvoissaan oli ilon
ilme.
»On eräs, minkä voisitte tehdä, mutta se on vaikeata.»
»Vähätpä siitä! Sanokaa, mitä se on.»
»Ajattelin tullessani tänne... mutta ei siitä tule mitään.»
»Sanokaa, minä pyydän!»
Hän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen katsettaan
kuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.
»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni
ovat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien
noiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo
puhdistamaan kaiken. Mutta —»
Hän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä ei
ensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi Roma:
»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se merkitsisi.
Sellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»
»Onko siinä _kaikki_?» sanoi Davido Rossi.
»Ettekö siis pelkää?»
»Pelkää!»
Hetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma oli
ylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies, mies,
joka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.
»Olen ajatellut muutakin», virkkoi Roma.
»Sanokaa.»
»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan suihkukaivoa
kaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»
»Se kokoaisi hehkuvia hiiliä pääni päälle.»
»Teidän täytyisi silloin istua mallina luonani.»
»Koska saan alkaa?»
»Huomis-aamuna, ellei se ole liian aikaista.»
»Siihen tuntuu olevan vuosia», vastasi Davido Rossi.
Roma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas katsoa
hänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä ilosta
käänsi tyttö päänsä pois.
»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen heikosti
avata ovea.
»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi
Davido Rossi.
»Tahdoin ainoastaan, ettette ajattelisi minua vihaisin ja katkerin
mielin.»
»Jos minulla on ollut semmoinen tunne, on se nyt täydellisesti
kadonnut.»
»Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas
tekemään lähtöä.
Hänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta
silkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido
Rossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido
Rossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa
omituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.
»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön
silmät vastasivat avomielisesti:
»Tahdotteko?»
He astuivat alas portaita vieretysten, melkein koskettaen toisiaan.
»Unohdin antaa teille osoitteeni. — Trinità dei Monti», sanoi Roma.
»Kahdeksantoista Trinità Dei Monti», toisti Davido Rossi.
He olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa», sanoi
Roma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»
»Ehkä unessa», vastasi Davido Rossi.
»Niin», sanoi tyttö, »ehkä siinä unessa, josta puhuin.»
He saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu _coupé_, olivat
odottamassa parin askeleen päässä ovelta.
He puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana Roma
kohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen, jota tämä
turhaan oli hakenut valossa.
»Huomiseen asti siis», sanoi Roma.
»Huomis-aamuun», vastasi Davido Rossi.
»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät
sanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä
sanottavaa.»
Davido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein
poikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki vaunujen
oven.
»Hyvästi!»
»Hyvästi!»
Roma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta vaunujen
poistuessa.
Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien
valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta.
Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan
sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori
mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi
sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli
tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.
Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa
huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan.
Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja
levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin
kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty
autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä
paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi
lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.
Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään
muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään,
ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä
tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt,
mutta kuitenkin oli läsnä.
Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa
huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen
ajatus pani hänet säpsähtämään.
Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on
jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku
koputti ovelle.
Se oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.
»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana»,
sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla
varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».