Kun Roma astui ylös portaita Davido Rossin huoneeseen, kiusasivat häntä
nuo samat ristiriitaiset ajatukset, jotka egyptiläisten kyykäärmeiden
lailla olivat kiemurrelleet hänen aivoissaan silloin kun hän sanoi
paronille: »Voisin tappaa hänet.» Mutta kun hän saapui ovelle ja näki
itse miehen seisovan nukkuvan lapsen vieressä, tuntui hänestä aivan
samalta kuin ensi kerran Davido Rossin äänen kuullessa — hän tunsi
nähneensä tuon kuvan ennen jossakin, ehkä jossakin toisessa elämässä —
ja tuo muistin nimettömän komeron avaaminen melkein pyörrytti häntä.
Sitten saapui Davido Rossi puhuen ja käyttäytyen omituisen hämillään,
ja häntä seurasi ujo vaimo (arvattavasti Brunon vaimo) kantaen lamppua.
Mutta samana hetkenä, jolloin Roma astui vastaanottohuoneeseen, hän oli
taas tyyni.
Jäätyään yksin Donna Roma katseli ympärilleen ja huomasi yhdellä
silmäyksellä kaikki — ohuen maton, yksinkertaisen karttuunin, kuvat,
erinäköiset huonekalut. Hän näki fonografin pianolla vielä auki, ja
lieriökin oli näkyvissä — odottaessa hänen melkein teki mieli koskettaa
vieteriä. Hän näki itsensä peilissä uunin yläpuolella, kiiltävän mustan
tukkansa, joka oli työnnetty pois otsalta, niin että yksi ainoa kihara
pääsi valumaan alas, hän näki kärpännahkaisen viittansa olkapäillään ja
sen alla valkoisen silkkimusliinipukunsa, joka sulautui yhteen hänen
kauniin vartalonsa kanssa.
Sitten hän kuuli Davido Rossin askelten palaavan, ja vaikka hän nyt oli
aivan tyyni, tunsi hän omituista pelkoa, semmoista, jota näyttelijä
tuntee pukuhuoneessaan kuullessaan orkesterin alkavan soiton. Hän
oli selin oveen, ja hänen hameensa kahahti, kun Davido Rossi astui
huoneeseen, ja samassa mies seisoi hänen edessään ja he olivat kahden
kesken.
Davido Rossi katsoi Donna Romaan suurilla, syvämietteisillä,
ihmeellisillä silmillään, ja tyttö näki hänen kohottavan kätensä
otsalleen ja sitten kumartavan syvään ja tarjoavan istuinta Donna
Romalle, itse mennen uunin luo ja nojautuen siihen. Donna Roma värisi
ja tunsi punastuvansa, mutta puhuessaan hän oli taas oma herransa, ja
hänen äänensä oli pehmeä ja luonnollinen.
»Tiedän menetteleväni kovin omituisesti tullessani tänne teitä
tapaamaan», sanoi hän, »mutta te olette pakottanut minut siihen, enkä
voi mitään muuta.»
Davido Rossi äänsi heikosti, ja Donna Roma huomasi hänen kumartuvan
eteenpäin nähdäkseen vieraan kasvot, ja hän loi katseensa alas osittain
antaakseen hänen katsoa, osittain välttääkseen hänen katsettaan.
»Minä kuulin teidän puheenne tänään piazzalla. On turhaa sen
laveammalta keskustella siitä, että muutamat kohdat puheesta
tarkoittivat minua.»
Davido Rossi ei puhunut mitään, ja Roma leikki sylissään olevalla
hansikkaalla ja jatkoi sitten samalla vienolla äänellä:
»Jos olisin mies, pitäisi minun kaiketi vaatia teidät kaksintaisteluun,
mutta naisena en voi muuta kuin sanoa teille, että olette väärässä.»
»Väärässä?»
»Julmasti, häpeällisesti väärässä.»
»Sanotteko minulle, että...»
Hän änkytti hätäisesti, mutta Roma vastasi aivan tyynesti:
»Uskokaa, että kaikki, mitä sanoitte ja mihin viittasitte, on
perätöntä.»
Tytön silmissä oli vihan ja inhon kiilto, jota hän koetti peittää,
sillä hän tiesi Davido Rossin katsovan häneen.
»Jos... jos...» Davido Rossin ääni oli paksu ja epäselvä, »jos te
sanotte, että olen tehnyt vääryyttä teille...»
»Te olette — julmaa vääryyttä.»
Roma kuuli hänen hengityksensä, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan,
peläten näkevänsä jotain hänen kasvoissaan.
»Ehkä pidätte sitä omituisena», lisäsi tyttö, »että pyydän teitä
luottamaan ainoastaan vakuutukseeni. Mutta vaikka olette tehnyt minulle
väärin, uskon teidän luottavan siihen. Teidän vihollisennekin sanovat
teitä oikeutta rakastavaksi mieheksi. Kaikkialla tunnetaan teidät
naisen puolustajaksi. Kaikkialla, missä julmat ja itsekkäät miehet
ovat tehneet väärin naista kohtaan, siellä teidän nimenne on kaikunut
sorretun ystävänä ja puoltajana. Pitääkö teistä nyt sanottaman, että te
itse olette saattanut viattoman naisen kärsimään?»
»Jos... jos te vakuutatte kunniasanallanne, että se, mitä sanoin —
mihin viittasin, on perätöntä, että väärä huhu on teitä panetellut,
että se on kaikki viheliäistä, perätöntä ilkeyttä —»
Tyttö kohotti päänsä ja katsoi Davido Rossia suoraan silmiin sanoen
äänellä, joka ei värissyt:
»Sen vakuutan.»
»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani
uskon teitä.»
Hän oli ajatellut: »Se on _hän!_ Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut,
hiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»
»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron
hänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan
olevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen
oli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.
»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt
ajattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se
osittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka
nainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»
Hän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte
ensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»
»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista
ja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden
keskellä nääntyä nälkään.»
Tyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen.
Se oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen
houkutuksiinsa.
»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen
tavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut
toisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot
pyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette
tuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen,
seisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»
Hänen äänensä oli hiukan epävarma — hän ei ymmärtänyt miksi.
»Unelma! Kaikillahan meillä on unelmamme», sanoi Davido Rossi.
»Niin — unelma! Miehiä tuli — hän ei ollut niiden joukossa. He
kiirehtivät täyttämään pienimmänkin toivomukseni, kiihoittivat kaikkia
mielettömyyksiäni, ympäröivät minut loistolla, mutta unelmani oli
särkynyt. Harvoja heistä kunnioitin, en ainoatakaan ihaillut. He olivat
minulle ajanviettona, leikkikaluina. Ja he kostivat minulle sanomalla
salassa... samaa, mitä te sanoitte julkisesti tänä aamuna.»
Davido Rossi katseli yhtämittaa Donna Romaa suurilla, syvämietteisillä
silmillään, jotka olivat kuin lapsen silmät, ja kesken iloaan
onnistumisestaan tyttö tunsi tuskaa nähdessään hänen kasvojensa
surumielisen ilmeen ja kuullessaan hänen värähtelevän äänensä.
»Miehet ansaitsevat paljon moitetta», sanoi Davido Rossi. »Taistelussa
mies miestä vastaan me jaamme iskuja kaikkialle ja luulemme käyvämme
rehellistä taistelua, mutta unohdamme, että vihollisemme takana usein
on nainen — vaimo, äiti, sisar, ystävä — ja, Jumala sen meille antakoon
anteeksi, kun iskemme, käy iskumme myöskin häneen.»
Puolinainen hymy Roman huulilta hävisi, ja omituinen liikutus, jota hän
ei voinut käsittää, valtasi hänet.
»Te puhuitte köyhistä naisista, jotka taistelevat ja näkevät nälkää»,
sanoi tyttö. »Hämmästyisittekö, jos kertoisin, että _minä_ tiedän, mitä
se merkitsee? Niin, ja mitä merkitsee olla ilman ystäviä ja yksin —
aivan, aivan yksin julmassa, pahassa kaupungissa.»
Hän oli kadottanut tyyneytensä hetkeksi, ja silmien kuiva kiilto
oli muuttunut kosteaksi, vakavaksi loistoksi. Mutta seuraavana
silmänräpäyksenä hän oli taas oma herransa ja alkoi puhua välttääkseen
kiusallista vaitioloa.
»En ole koskaan puhunut tästä kenellekään toiselle miehelle», sanoi
hän, »enkä ymmärrä miksi tulin sen maininneeksi teille — juuri teille.»
Davido Rossi ei huomannut mitään vilppiä tytön mielistelyssä. Hän
näki vain oman pikku Romansa, lapsen, tuon viattoman siskonsa, joka
vieläkin, vaikka nukkuvana, oli tytössä.
Donna Roma oli noussut seisomaan, ja Davido Rossi astui hänen luokseen
ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:
»Oletteko koskaan ennen nähnyt minua?»
»En koskaan», vastasi tyttö.
»Istukaa», pyysi Davido Rossi. »Minulla on jotain sanottavaa teille.»
Tyttö istui ja hänen kasvoihinsa tuli omituinen, melkein kavala ilme.
»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa
minun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»
Tyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa
ilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein
säälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa
heittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin.
Ellei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä
ääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.
Donna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin
pyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan
toisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja
pieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan
tuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.
»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on
vanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja
vaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän
rakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei
ole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan
täytyy olla yksin?»
Tyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei
Roma ollut huomannut ennen.
»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän
sykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen
kehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan
nähnyt äitiäni.»
Ilkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa
toisen päältä.
»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi
lapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän
nimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja
heittäytyi itse Tiberiin.»
Roma veti viitan hartioilleen.
»Hän makaa köyhien nimettömässä haudassa Campo Veranossa.»
»_Teidän_ äitinne?»
»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi
erääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta,
eikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin
aarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa
hoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa
pesässä.»
»Oh!»
»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla
italialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat
pieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja
lähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät
minut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»
Roman rinta kohosi, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.
»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa
— viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat
lähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin
käteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin
teetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin,
ennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt
ovat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen
ja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja
lumen keskellä.»
Roman silmät kostuivat nopeasti, ja kyyneleet vierähtivät hänen
poskilleen.
»Luojan kiitos, minulla on toinenkin muisto», jatkoi Davido Rossi.
»Muistan jalon miehen — hän oli suorastaan pyhimys — italialaisen
maanpakolaisen, joka uhrasi elämänsä köyhille, varsinkin oman maansa
köyhille.»
Roma näytti pidättävän hengitystään.
»Usein hän saattoi poikasten isännät oikeuden eteen Englannissa,
kunnes nämä, huomatessaan, että heitä tarkastettiin, muuttuivat
vähemmän julmiksi. Hän avasi kotinsa noille pikku raukoille, ja he
tulivat lämpimään, valoisaan kotiin kello yhdeksän ja kymmenen välillä
illalla tuoden posetiivit mukanaan. Hän opetti heitä lukemaan, ja
sunnuntai-iltoina hän kertoi heille suurten italialaisten elämästä. Hän
on kuollut, mutta hänen henkensä elää — elää niiden sielussa, jotka hän
teki eläviksi.»
Roman silmät olivat sokeina kyynelistä, ja sanat tarttuivat hänen
kurkkuunsa, kun hän kysyi:
»Mikä hän oli?»
»Tohtori.»
»Mikä hänen nimensä oli?»
Davido Rossi pyyhkäisi otsaansa kädellään vastatessaan:
»Häntä nimitettiin Giuseppe Roselliksi.»
Roma kohottautui puoleksi istuimeltaan, mutta vaipui sitten takaisin,
ja pitsinenäliina putosi hänen kädestään.
»Mutta minä kuulin sitten — kauan jälestäpäin — että hän oli
roomalainen ylimys, yksi noita pelottomia, jotka olivat valinneet
köyhyyden ja maanpaon ja tuntemattoman nimen vapauden ja oikeuden
tähden.»
Roman käsi oli vaipunut rinnalle, joka kohoili mielenliikutuksesta,
mitä hän ei koettanutkaan salata.
»Eräänä päivänä tuli kirje Italiasta, ja siinä sanottiin, että tuhat
miestä odotti häntä johtajakseen pannakseen toimeen vallankumouksen ja
syöstäkseen valtaistuimelta väärän kuninkaan. Se oli petosta, erään
konnan työtä, jolle miehelle sittemmin maksettiin hyvä hinta sankarin
verestä. Minä kuulin siitä myöhään — vasta tänä iltana.»
Tuli hetken hiljaisuus. Davido Rossi kohotti toisen käden silmilleen.
»Entä sitten?»
»Hänet houkuteltiin takaisin Englannista Italiaan. Eräs englantilainen
ministeri avasi hänen kirjeensä, jotka olivat kirjoitetut eräälle
ystävälle, ja ilmoitti niiden sisällyksen Italian hallitukselle. Hänet
jätettiin poliisin haltuun ja ajettiin maanpakoon ilman kuulustelua.»
Roma puristi rintaansa aivan kuin estääkseen itkua puhkeamasta esiin.
»Eikö hänestä koskaan kuulunut mitään?»
»Kerran — kerran vain — se ystävä, josta puhuin, sai kuulla hänestä.»
Romaa pyörrytti aivan kuin hän olisi seisonut äkkijyrkänteen partaalla,
mutta hän ei voinut seisahtua, hänen täytyi jatkaa.
»Kuka oli se ystävä?»
»Yksi noita köyhiä orpoparkoja — poika, joka oli kiitollisuuden velassa
hänelle kaikesta ja joka rakasti ja kunnioitti häntä kuin isäänsä — ja
yhä vieläkin rakastaa ja kunnioittaa häntä ja koettaa seurata hänen
jälkiään.»
»Mikä — oli hänen nimensä?»
»Davido Leone.»
Roma katsoi häneen hetken ääneti. Sitten hän sanoi: »Kuinka hänelle
kävi?»
»Italian tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja Englannin poliisi
karkoitti hänet Englannista.»
»Eikö hän koskaan voinut palata omaan maahansa?»
»Hän ei ole koskaan voinut käydä äitinsä haudalla, paitsi yöllä salassa
aivan kuin rikoksentekijä.»
»Minne hän joutui?»
»Hän läksi Amerikkaan.»
»Eikö hän koskaan palannut?»'
»Palasi! Koti-ikävä hänessä, kuten kaikissa kodittomissa, oli valtavin
tunne. Hän palasi Italiaan.»
»Missä hän on — _nyt_?»
Davido Rossi astui hänen luokseen ja sanoi:
»Tässä huoneessa.»