»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän
tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»
Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean
luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:
»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma
raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta,
Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin
vanheta, eikö niin! ... Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä
ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan
sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan,
eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa
tuota janoa.
Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä,
kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle.
Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että
pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli,
että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja
voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli
sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla,
kunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi
vakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan,
päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta
sitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa
Nukkumatti-jättiläistä vastaan.
»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein
samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi,
silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.
Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan
toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä,
käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän
kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.
Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta.
Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin
herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras?
Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli
ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta?
Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä
ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä
tuli uunista valaisi.
Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin,
mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon
yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä
ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan
edessä, että tahdon!»
Se oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan
sekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin
huoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi
ääntä.
Sillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan
toiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta
kaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut
ja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän
kuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli
levitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten
seurasi taas tuo vieras puhe.
Nyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen
ääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta
hetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin
tuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin
äänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa.
Tuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän
vain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita
fonografin surina yhä keskeytti.
»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi... suuressa
tuskassani... älä pidä pyyntöäni mitättömänä ... mutta mitä
päättänetkin tehdä... ole hellä lapselle... muista että... hyvästi
poikani... loppu on lähellä... ellei kuolema tee tyhjäksi... ne,
jotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa... Hyvästi!»
Ja näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja
tukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon.
Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»
Elena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se
oli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja
sitten suuttunut ääni sanoi:
»Kuka siellä?»
»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut?
Ettekö ole terve?»
»Olen», kuului tyynempi ääni, ja sitten avattiin ja suljettiin jotain
laatikoita. Vihdoin Davido Rossi avasi oven ja astui ulos.
Kun hän astui kynnyksen yli, katsahti hän taakseen pimeään huoneeseen
aivan kuin hän olisi pelännyt näkymättömän käden koskettavan hänen
olkapäähänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja otsa hiessä, mutta hän
hymyili ja virkkoi äänellä, joka oli hiukan käheä, mutta kumminkin
tyyni.
»Pelkään pelästyttäneeni teitä, Elena.»
»Ettekö ole terve, herra? Saanko noutaa hiukan konjakkia?»
»Ei! Ei mitään! Mutta...»
»Ottakaa tämä lasillinen vettä.»
»No hyvä. Voin paremmin nyt, ja olen kovin häpeissäni. Elena, te ette
saa ajatella tätä sen enempää, ja vaikka tulisinkin tulevaisuudessa
tekemään jotain, joka tuntuu teistä omituiselta, niin ette saa mainita
tätä. Lupaattehan sen?»
»Minun ei tarvitse _luvata_ sitä, herra», sanoi Elena.
»Bruno on iloinen, kunnon poika, Elena, mutta joskus —»
»Kyllä tiedän — enkä koskaan mainitse tätä kenellekään. Mutta te
vilustuitte illalla katolla, kun katselitte ilotulitusta — siinä
kaikki! Yöt ovat kylmiä nyt, ja minä olin ajattelematon, kun en tuonut
teille päällystakkianne.»
Ja Elena ajatteli: »Annan kaksi suurta kynttilää St. Augustinon
Madonnalle, jotta hän varjelisi hänet kuumeelta.»
Sitten hän koetti olla iloinen ja sanoi kääntyen nukkuvaan poikaan:
»Katsokaa! Hän oli paha taas eikä tahtonut mennä maata ennenkuin te
tulisitte kantamaan hänet.»
»Pikku mies!» sanoi Davido Rossi. Hän astui sohvan luo, mutta hänen
kalpeat kasvonsa näyttivät hajamielisiltä, ja katsoen Elenaan hän kysyi:
»Missä Donna Roma asuu?»
»Trinità dei Monti — kahdeksantoista», sanoi Elena.
»Onko nyt myöhä?»
»Kello on ainakin puoli yhdeksän.»
»Hm — viedään nyt Giuseppe levolle.»
Hän oli nostamaisillaan pojan syliinsä, kun laahustavia askeleita
kuului portaissa ja sitten hätäinen koputus ovelle.
»Isä!» huusi Elena.
»Se on hän. Hän tulee ylös.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä iltapukuun puettu nainen seisoi
eteisessä. Se oli Donna Roma. Hän oli avannut kärpännahkaisen
viittansa, ja hänen rintansa kohosi nopean astunnan aiheuttamasta
hengästyksestä.
»Saisinko puhutella herra Rossia?» alkoi hän, ja kun hän sitten katsoi
Elenan ohi ja huomasi Davido Rossin nojautuneena lapsen yli, näytti
häntä pyörryttävän ja hän sulki silmänsä hetkeksi.
Davido Rossin kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän astui esiin,
kumarsi syvään ja saattaen vieraan sisähuoneeseen sanoi hiukan
epävarmasti:
»Astukaa sisään! Elena noutaa lampun. Tulen takaisin heti paikalla.»
Sitten hän nosti Giuseppen syliinsä, kantoi hänet ylös makuuhuoneeseen,
kääri peitteen hänen ympärilleen, silitti päänaluista ja teki
ristinmerkin pojan otsalle sekä palasi takaisin sisähuoneeseen unissaan
kulkevan miehen tavoin.