Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui
Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten
Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä
henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet
kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.
Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut
puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen
kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa
unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen
silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki
kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo
hiljaisina istuivat puulla.
Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen
muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän
oli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen
kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui
kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen
lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi
ollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli
taas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa
puuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli
kasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin
kuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja
ääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!»
Ja kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö _oli_
kuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut
niin hirveätä tapahtua.
Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön
ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja
viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi,
aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin
luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui
myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen
morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä
kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka
luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla
äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä
kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.
»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa
askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei
olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»
Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät
varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan
viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi
pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.
Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä
lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten
leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia
helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan
holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes
koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja
koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin
siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa
valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella
kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli
laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti,
sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen
kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa
toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko
kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.
»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi Giuseppe.
»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin
olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua
suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin,
ja pienten poikien pitää mennä levolle.»
»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno
Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi
nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän
puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan
voi estää iskemästä.»
»Bruno!»
»Mitä?»
»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»
»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä.
Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta
vanha vampyyri sai maat.»
»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»
»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu
julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he
muuttivat nimensä.»
»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.
»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa,
ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä
nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän
vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»
»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti,
kuinka kiihoittunut hän oli.
»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»
»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja,
ja ehkä hän estääkseen petosta — —»
»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on
omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut —
ei lopultakaan — — —»
»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»
Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja
alkoi taas kulkea edestakaisin.
Sanomalehtipoika piazzalla huusi »_Tri-bu-na_», ja Bruno virkkoi:
»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen ostamaan lehden.»
Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan
kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa
ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.
»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen
käsialaansa.»
Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan
saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki
kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa
suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja
höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle
miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle
ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua.
Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus.
Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne
avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.
Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen
vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon
teille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin
käteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja
hän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä
hän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa
oli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle.
Pyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei
hän tiedä, missä D.L. on.»
Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana.
Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja
voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja
ääni hänen sisässään sanoi:
»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on kaiken
yllä!»
Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui
poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki
iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:
»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on
kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on
ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin
vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo
lahjoittanut meille Madame de Pompadourin...' Sitten on johtava
kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä
taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä
semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa...»
Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen,
ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.
»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.
»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.
Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka
valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut
häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen
pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon.
Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta
hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui
ovelle ja lukitsi sen.