»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä
asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.
Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi
tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen
kalpeat kasvot katosivat oven taakse.
»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen
päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»
»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten
Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta
tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.
Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi
huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan
luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.
»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi
Bruno.
»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»
»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli
kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri,
jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin
virastaan.»
»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää
pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa
tyydyttämiseen.»
»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän
olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet
ulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on
hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi
pieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä
vain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban
sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles
Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi
minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa
kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»
Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin
takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.
»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle
ja avasi sen.
Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään
päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen,
punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.
»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen
trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista
yhdessä.»
»Hyvä», sanoi Davido Rossi.
»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos,
Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat
ruokalajit esille.
»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu
— koko viime yön uneksin kananpojista! _Gnocchi_ (perunoita ja voissa
paistettua jauhoa)! _Agradolce_ (hapan-imelä ruokalaji)! _Fagitlola_
(keitettyjä papuja)! ja — _Chianti'n piasco!_ Kuka uskaltaa sanoa, että
minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule
takaisin Ave Marian aikaan!»
Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa
kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen
oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia
sekä vaihtoi lautasia.
»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi
Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.
»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten
Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.
»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit
pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi
sanaa rukoukseksi.
»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä
saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö?
Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»
Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin
leikillisenä, milloin totisena.
»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen
molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»
»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.
»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.
»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.
»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.
»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.
»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin,
ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa
'pyhä Maria'!»
»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti»,
arveli Bruno.
»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin
halpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.
»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi
ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä
elämässäni.»
»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö
päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»
»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni»,
sanoi Bruno iskien silmää.
»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun
mieheni», vastasi Elena.
»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas
siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä
tässä maailmassa.»
»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei
menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi»,
sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen,
kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»
»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle,
että hän antaisi vanhuksen jatkaa.
»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika
tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.
Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että
lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain
ja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos
huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»
»Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi Bruno.
»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi
Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja
lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle
ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan,
tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»
Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha
vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:
»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies
rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä
lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca',
sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on
juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat
vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat
houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»
»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi
Bruno.
»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla
heitä.»
»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua,
äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»
»Mitä?»
»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka
vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka
vanha olet, äiti?»
»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.
»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»
»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»
»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät
silmistä.
Samassa koputettiin taas ovelle.
»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.
»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John
taasen!»
Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido
Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat
häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia
ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn
valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.
»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea
saavasi», sanoi Bruno.
Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan
miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:
»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta
yhdestä olen pahoillani.»
»Mistä?» kysyi Bruno.
»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli
frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»
»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.
»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja
Giuseppe sulki oven.
»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin
ihmisillä», sanoi Bruno.
»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.
»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta
hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»
»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa
kärsiä — — —»
»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin —
siinä kaikki.»
»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»
»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku
prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha
hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo
toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi
keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin
hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä,
olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin
omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»
Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido
Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla
sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido
Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:
»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa.
En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi
tottakin, niin emmehän tunne _hänen_ historiaansa, vai mitä?»
»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.
Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety
pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen
riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain
niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin
käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä
päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno
nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle
puvulle.
»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.
»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin,
joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.
Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri
»Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä
Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata,
jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.
»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.
»Mitä?»
»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»
»En vielä.»
»Miksikä ette?»
»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi
värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä
uskallanko kuulla sitä.»
»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se
oli läheinen ystävä.»
»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»
»Isänne?»
»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja
minä olin kuin hänen oma poikansa.»
»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»
»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin —
Roma.»
»Roma?»
»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen
nimensä oli Roma.»
Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat,
ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli!
Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»
Elena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.
»Minne hän joutui?» sanoi Elena.
»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi
hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin
silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista
Amerikkaan.»
»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen
nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:
»Kun palasin Englantiin... oli hän kuollut.»
»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin
Lontoosta», sanoi Bruno.
Davido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.
»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän
palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten
ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen
kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»
Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen
kurkkuunsa.
»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.
»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.
»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.
Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja
astui ulos lyijykatolle.