Davido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi
vieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen
ja istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään
työntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen
kauluksen oikein.
»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on. Olen
tullut esittämään vaarallista hanketta.»
»Mikä se on?»
»Että joku kansan puolesta ottaisi lain omiin käsiinsä?»
Mies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido
Rossi vastasi yhtä tyynesti:
»Pyytäisin teitä selittämään, mitä tarkoitatte.»
Vieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että
puhun suoraan?»
»Tietysti.»
»Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut
nimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten
tasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon
yhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman
ylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu
hallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen tottelevaisuuden
avulla. Se on kaunista.»
»No, ja entä sitten?»
»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se ihanteellinen
johtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti, kun maailma
rupeaa nykimään sitä.»
»Pyytäisin teitä puhumaan selvemmin», sanoi Davido Rossi.
»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen Colosseumissa
pannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä jos hallitus estää
sen? Teidän passiivista vastustusta vaativa periaatteenne estää teitä
kapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman julkista kokoontumisoikeutta
on yhdistyksenne voimaton. Mitä te silloin teette?»
Davido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä
viivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että
hänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:
»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään uuden
kirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra Rossi,
arvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät neuvoivat
tuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii, on
voimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä!
Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle
tulli tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut
ikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan
sielu. Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma?
— Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle
ainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»
Davido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras
katseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:
»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä
silloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla
te särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat
armeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla
sota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai maksaen
pennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle, jonka tulee
passiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet aarteet.»
Davido Rossi oli noussut ylös ja astui edestakaisin pitkin, hitain
askelin.
»Ja mitä teidän mielestänne meidän pitäisi tehdä?» sanoi hän.
»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia ihmisoikeuksia»,
sanoi vieras.
»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi Davido
Rossi.
»Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia roomalaiset
ovat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve! Rauhallisia? Epäilemättä
— muuten he aikoja sitten olisivat tukehtuneet tässä poliisin
saastuttamassa valtiossa. — He ovat samanlaisia kuin heidän ilmanalansa
— heillä on _sirocco_ luissaan, mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään.
Jonkun täytyy tehdä kaikki heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te,
joka on palannut takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman
vahvistamana ja virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti —
semmoisen suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja...»
»Puhukaa suoraan — mitä meidän tulee tehdä?» sanoi Davido Rossi.
Vieraan silmät salamoivat, ja hän sanoi samealla äänellä:
»Poistaa tieltä se mies täällä Roomassa, jonka käsi murtaa kansan.»
»Pääministeri?»
»Niin.»
Oli hetken äänettömyys.
»Teidän mielestänne minun tulisi tehdä se?»
»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne... Miksikä en? Jos väkivalta on
väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»
Davido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja sanoi:
»Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»
»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen
ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan
minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»
Davido Rossi kääntyi vieraaseen päin.
»Miksi tulitte minun luokseni?»
»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette
parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te
voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja
sanoa minulle, milloin hän on yksin.»
Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni —
tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.
»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»
»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»
»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»
»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»
»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus
aikaansaaneet suuria parannuksia.»
»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»
»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin murha.»
»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»
Davido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.
»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa
hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai
vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan
syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin
pääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa
minut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä,
teljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku,
jossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä,
olen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka
noin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi,
intoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin
murhaajan.»
Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui
pöytään ja otti tikarin käteensä.
»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan
sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan
siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»
»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido Rossi,
»tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen koston
hankkeista.»
Tikari vapisi vieraan kädessä.
»Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen tekonsa on
ollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän ainoastaan
muuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei osia. Ja jos
hän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään, että haavoitettu
hirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi on vetänyt
kahleensa entistä tiukemmalle.»
Vieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari
heilahdellen kädessä.
»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis
kuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää
väkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu
on inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle —
että me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä
hampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot,
ovat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella
valolla.»
Mies laski tikarin pöydälle ja nauroi.
»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa — se
on oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme...»
Davido Rossi nousi arvokkaana kuin ruhtinas ja lausui ainoastaan:
»Herra Minghelli, meidän keskustelumme on lopussa.»
Vieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan
ilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:
»Te siis käskette minut pois?»
Davido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä vihaa
ja astui ovelle.
»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois
uskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he
erottavat minut veljeskunnastaan.»
»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä
kansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»
Vieraan kasvot olivat peloittavat.
»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät maailman
edistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa, että meidän
ponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia hankkeita kaiken
maallisen ja taivaallisen järjestyksen hävittämiseksi. Paitsi sitä te
puhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan nurinkuriset valtiolliset
mielipiteet, vaan myöskin persoonallista vastenmielisyyttä vihollista
kohtaan.»
Mies kääntyi ympäri äkkiä ja palasi nopeasti takaisin sanoen:
»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista
vihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna
puhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa. Te
tarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan nimellä.
Mutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna, vaan eräs
tyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne Roomaan
muka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija ja petturi.»
Davido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt häntä
kasvoihin.
»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden, »ja se
oli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»
Davido Rossi kalpeni, ja hän tuskin saattoi hengittää.
»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että hänen
sanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon lähetystössä,
kun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä tytöstä,
joka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä palannut
Italiaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä hän
oli paennut pois.»
Davido Rossi tuijotti vieraaseen melkein tiedotonna.
»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän
väitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet häntä,
vaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta myöhemmin hän oli
taas paennut ja kadonnut kokonaan.»
Davido Rossi hengitti syvään ja värisi kuin vanha mies.
»En ollut tätä tyttöä nähnyt, ennenkuin viikko sitten?»
Davido Rossi sanoi:
»Missä?»
»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne
puhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi
koettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja yksi
sukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet, tunsin
kuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma Roselli, joka
hävisi Lontoon kaduilta.»
Davido Rossi kohosi äkkiä suoraksi.
»Konna!» huudahti hän käheällä äänellä.
Vieras horjui taaksepäin ja änkytti:
»Mitä... mitä...»
»Minä tunsin tuon tytön!»
»Te tunsitte...»
»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni
— hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on
jalkavaimona... Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä
sanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun huoneestani
heti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan teidät heti
poliisin huostaan salamurhaajana!»
Hädissään ja hämmästyneenä mies avasi oven ja pakeni.