Nauraen, huutaen, hurraten, leikkiä laskien, laulaen Davido Rossin
ihailijat olivat saattaneet hänet kotiin juhlakulussa, ja nyt
he tunkeutuivat hänen luokseen suutelemaan hänen käsiään, nuo
laajasydämiset, lapselliset, rakastettavat Italian lapset.
Kaiken tämän jumaloimisen kohde seisoi selin ruokasalin pöytään ja
katseli alas hiukan häpeissään, kun taas Bruno, joka oli seitsemättä
jalkaa pitkä sukkasillaan, nosti pojan olkapäälleen ja huusi kuin
Baabelin tornista jokaiselle, joka lähestyi ovea:
»Tulkaa sisään, veikot, tulkaa sisään! Älkää seiskö siellä niinkuin
paavi pirun ja pohjattoman meren välillä. Tulkaa sisään kansan
sekaan!» Ja Brunon nauru kajahteli huoneen läpi sinne asti, missä väki
seisoi tiheässä ryhmässä portaitten juurella. »Me olemme antaneet
heille hyvän annoksen tänään, eikö niin? Vanha Angelelli näytti
vihreältä kuin heinäsirkka. Näittekö hänet? Hän aikoi tyhjentää koko
rikoslain mestarin pään yli ja syyttää häntä kaikista rikoksista koko
kristikunnassa. Turvattoman ryöstämisestä, majesteettirikoksesta ja
taivas tiesi mistä! Kymmenkertainen kuolemantuomio, kaikkien oikeuksien
menettäminen tässä ja tulevassa maailmassa, ja sitten vielä rangaistus
pyövelin petkuttamisesta, koska rikoksellisella ei ole kuin yksi ainoa
pää antaa katkaistavaksi.»
»Paroni sai myöskin läksyn», sanoi eräs mies, jolla oli valkoinen
paperiliuska kädessä. »Hän toivoo saavansa korkean kunniamerkin siitä.»
»Sika uneksii tammenterhoista», sanoi Bruno.
»Mutta nyt hän tietää, ettei ole yhtä hyvä hallita poliisipäällikön
avulla kuin parlamentin avulla.»
»Jos mies tuo suden huoneeseen lasten sekaan, niin hänen täytyy
ymmärtää, että he rupeavat itkemään», sanoi Bruno.
»Se on myöskin läksy kirkolle», sanoi sama mies, joka piteli valkoista
paperia. »Se ei tahdo tietää meistä mitään. 'Minä yksin annan merkin
marssiin', sanoo kirkko.»
»Ja sitten se seisoo hiljaa!» sanoi Bruno.
»Vuori seisoo hiljaa, mutta ihminen on luotu liikkumaan», sanoi paperia
pitelevä mies, »ja ellei paavi tahdo liikkua eteenpäin kansan kanssa,
täytyy kansan liikkua ilman paavia.»
»Kyllä paavi on hyvä, veikkoseni», sanoi Bruno, »mutta mitä hän tietää
kansasta? Ei muuta kuin mitä hänen mustatakkiset kovakuoriaisensa
hänelle kertovat.»
»Paavilla ei ole vaimoa eikä lapsia», sanoi paperia pitelevä mies.
»Vanha vampyyri voisi hankkia hänelle», sanoi Bruno, ja kaikki
nauroivat.
»Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita mitään,
että pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan ole tehnyt
pahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään, mutta pyhimys hän
on siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut hyvyyden opetusta.»
»Kyllä jokainen voi purjehtia myötätuulessa, hyvä herra», sanoi Bruno.
»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut
vakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä
muuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei tarvita
minkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on voimakkain,
joka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä. Te olette
nähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla vapauttaneet
minut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas tiesi, mitä
muuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän kärsivällisyydestänne ja
tyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää kotiinne, toverit, ja Jumala teitä
siunatkoon.»
»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä. »Jotain
on luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin karabinieerit pitivät
herra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui toimikuntamme erääseen
kahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»
»Lue se, Luigi», sanoi Davido Rossi, ja mies avasi paperin ja luki:
»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä julmaa
ja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on
asettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja
turhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja
maallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen
velvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä kansana
toimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä estä,
astuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä
päivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan, kunnes Ave Maria
on ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään leipäpalaa, älköön kukaan
käyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä annetaan lapsille. Sitten yön
ensimmäisenä tuntina kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me
paastoava kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme,
mikä on lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja
että vettä ei meiltä vietäisi.»
»Hyvä!» »Oivallista!» »Mainiota!»
»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja
Bruno toi kynän ja mustetta.
»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia oleva
selvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se luvattu?»
»On», vastasi moni ääni, ja Davido Rossi kirjoitti nimensä paperin alle.
»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean
muistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa
kuin te kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja
koska nyt olemme lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös
uskontunnustuksemme.»
»Hyvä!»
»Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän
vihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä
tahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen
valtakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset
unelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»
»He eivät ymmärrä meidän latinaamme», sanoi Bruno.
»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä syystä
minä tämän kirjoitin.»
»Lukekaa se!» kuului useita ääniä, ja Davido Rossi avasi kirjansa ja
luki:
»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme. Tunnustuksemme on
isämeidän-rukous!»
»Hyvä! Hyvä!» huusi Bruno.
»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti, mutta
me tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita tehdään
etujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina ovat
riittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt vallankumoukset voivat
kyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole, ennenkuin ne ovat saavuttaneet
voiton.»
»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi Bruno,
ja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.
»Isämeidän-rukouksessa on kuusi pykälää.
»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut kolme
pääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.
»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Isä meidän, joka olet taivaassa_.
»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset sisaruksia, ja
siis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.
»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi on
väärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat
vääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.
»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten
tavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.
»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain
olemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan
patriotismiksi, ei ole oikeutusta.
»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Anna meille tänä päivänä meidän
jokapäiväinen leipämme._
»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan ihminen ole
maata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on kaikkien
ihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on väärä.
Yksityisten valta maan hedelmiin on väärä.
»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Lähestyköön Sinun valtakuntasi;
tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa._
»Jos me rukoilemme: _lähestyköön Sinun valtakuntasi_, niin me odotamme
sen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle, niinkuin se on
taivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-rukous on petos,
julma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan pettämistä!»
»Oikein!» »Hyvä!» »Bravo!» »Tuossa on heille hiukan ajateltavaa!»
Ja mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on
kuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen jumaluusoppia —
nyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen yhteiskuntaoppia.»
»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän, hyvät herrat»,
sanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon siitä voimme johtaa.»
»Hiljaa! Vaiti!»
»Me uskomme, että kaiken oikean ja kaiken vallan lähde on Jumala.
»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan vakuuttaakseen
kaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset oikeudet, jotka
luontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.
»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa
hallittavaltaan kansalta.
»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet ihmisissä voi
muodostaa hyvän hallituksen perustusta.
»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia oikeuksia,
ihmisen velvollisuus on hävittää se.»
»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään, mutta
muuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:
»Me uskomme, että kaikki väkivalta on Jumalan lain henkeä vastaan.»
»Oh!»
»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet, joita
ihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause ihmisille.
»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta koskaan
on käyttänyt maailman pahuutta vastaan.
»Me uskomme, että ne ovat ainoat aseet, joita Kristus käytti tai
hyväksyi.
»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne vaikuttavat
kaksinkertaisesti kärsimyksessä.»
»Ah!»
»Me uskomme —»
»Ei!» »Niin!» »Se on pitkä leikki se!» »Hiljaa!» »Jatkakaa!»
»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää
isämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna vastalauseensa
kaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien kanssa.
»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää Jumalan
valtakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se on taivaassa.
»Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa —
rakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme kohtaan —
vihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan — marttyyrien
muiston avulla — kansan kärsimysten avulla me julistamme olevamme
Ihmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.
»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme nimemme Hänen
nimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:
»Isä meidän, joka olet taivaassa —
»Pyhitetty olkoon Sinun nimesi —
»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin
maassa kuin taivaassa —
»Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme —
»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme
niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.
»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.»
»Amen!» sanoi viisikymmentä ääntä yht'aikaa.
»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja
siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä,
tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset,
niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus
eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä
toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille,
kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on
itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan
päällä.»
Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella
puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa
hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.
»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen.
»Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»
»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä»,
sanoi Bruno.
»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen
ulkopuolella olevalle kirkolle.»
»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna
Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului
yleinen nauru.
Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos
huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen
porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan
pöydälle.
»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa
hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.
Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen,
jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän
viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».
Davido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu
viimeiseksi.
»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen
taskustaan liivien sisäpuolelta.
Davido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja on
meikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi tavata
Teitä sen johdosta.»
»Te tulette Lontoosta?»
»Niin tulen.»
»Ja tahdotte puhutella minua?»
»Niin tahtoisin?»
»Puhukaa vapaasti.»
Nuori mies vilkaisi Brunoon ja vaimoon, joka seisoi hänen vieressään.
»Se on arka asia, herra Rossi», sanoi hän hyvin varovasti.
»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden vieraan
makuuhuoneeseensa.