Roma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti
olevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli
suoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja
lakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja
lasin alla valokuvia.
Tässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä,
Roma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli
vaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa.
Koko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää
nyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli
kajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.
Hän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen
olalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus
olisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet,
ja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa
olivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi
astua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.
»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen
auringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset
hevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi
ennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä
teemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset
ja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet!
Huomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut
samanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän
on?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»
Paroni nojautui pöytään ja kuunteli väännellen viiksiään.
»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä
nöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään
kreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka
nyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he
kohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian
pahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo!
Saatte uskoa minua, en tahdo!»
Mutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi,
ja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa
pöytään.
Samassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli
palannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.
»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti,
aivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.
Paronin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja
osoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi
hän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt
nähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja
häväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»
»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?»
vastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein
vihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei
vastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.
»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli
häntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.
Vähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä,
joka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta,
missä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine
ruohokenttineen.
»Kaikki on kai lopussa nyt», sanoi Roma.
»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo
mukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja
korottaa sinut kaikkien silmissä.»
Roma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi
jonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt
hänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi
suuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian
vuoristossa.
»Mutta», sanoi paroni, »sinun täytyy erottaa tuo Bruno.»
»Minä erotan hänet jo tänä päivänä. — Sen teen!»
Oli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli
luultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno
oli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo
kaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.
»Minä voisin tappaa hänet!»
»Bruno Roccon?»
»Ei, vaan Davido Rossin.»
Mutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut
häneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen —
silloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.
»Tyynny. Hän saa rangaistuksensa», sanoi paroni.
»Miten?»
»Hän joutuu oikeuteen.»
»Mistä?»
»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa
pääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua.
Vihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo
Stefanoon.»
»Mitä hyötyä siitä on?»
»Hänet saadaan vaikenemaan — ja murtumaan.»
Roma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen
sydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan
ylenkatseellisesti.
»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi
hän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin
typerä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän
on vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»
Paroni väänteli taas viiksiään.
»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet
tuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta
vastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että
hän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan
totuuden julkilausumisesta.»
Paroni kierteli yhä vielä viiksiään.
»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan
kaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä
uudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten
puolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja
sitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa
ja koko Eurooppa on kuullut siitä.»
Paroni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat
aivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin
käärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.
»Nyt minä tiedän», huudahti hän, »minä tiedän, tiedän, tiedän!»
»No?»
»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä
asemasta päästään!»
»Roma!» sanoi paroni, mutta hän luki samassa tytön ajatukset.
»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä
molempia ettekä hyödytä kuningasta.»
»Se on totta.»
»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei
vahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»
»Epäilemättä.»
»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää,
kuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet,
jolloin hän ei ollut Roomassa.»
»Antaisin hyvin paljon, jos saisin tietää tuon.»
»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä
houreilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän
kuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän
liitossa Vatikaanin kanssa.»
Hän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen
väriseviltä huuliltaan.
»No?»
»Minä otan kaikesta tuosta selvän.»
»Rakas Roma!»
»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän
naurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»
Hän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen
kasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin
ruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.
Paroni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen —
vetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa
tämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä
tekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista
hyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»
Hän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä
hehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa
kaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä
myöskin mustasukkaisuuden ensi oire.
»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet
vastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»
Roma nauroi.
»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä,
ja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen
sitä voikaan.»
»Minä olen nähnyt hänet», vastasi Roma.
»Ole varuillasi! Kuten sanoit, hän on nuori ja kaunis.»
Roma nyökäytti päätään ja nauroi taas.
Paroni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota
kukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»
»Entä Bruno?» kysyi paroni.
»Hän jää», vastasi tyttö. »Sellaisia miehiä on helppo hoitaa.»
»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun
huostaasi?»
»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat
häntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on
kaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat
ylimmillään!»
Paroni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman
kärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»
Hetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen
Rossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.
»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista
kirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei
parlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»
»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa,
niin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»
»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että
parlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»
»Teidän ylhäisyytenne?»
»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin
saattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza
Navonalle.»
Pieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore
Angelelli poistui selkä edellä huoneesta.