Pyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä
tuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto,
joka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan
luo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi
pieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti
levällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi
kaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta
hänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta,
rukousta ja rakkautta.
»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja
voimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.
»Amen...
»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän
Hengen (†) siunaus teidän ylitsenne.
»Amen.»
* * * * *
Ihmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti
väki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien
kalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt
kilahtivat katukäytävään.
Hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut,
ja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten
pohjattomaan kuiluun.
Sitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja
ihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan,
aivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä.
Seuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin
iso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten
yhdessä.
Nyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas
synninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita
valkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni
olento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä
alkoi.
Ainoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui
kuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä.
Kun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli
nousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen
Romaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui
tytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean
vartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun
paroni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään
niin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.
Sitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he
astuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut
tyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion
siivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi,
joka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella
iloisella ystävyydellään palvelijoille.
»Hyvästi, Felice!» ja Felicen kylmä hymy oli kuin vilahdus jäätiköstä.
»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu
Vatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»
»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi
paroni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha
nojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä
lähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta
paaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.
Ihmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat
ratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli
kuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia.
Hopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka
odottivat pihamaalla.
Donna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja
puuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja
kullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa,
näki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan
hänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.