»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin,
ajoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen
luokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa
nyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»
Äänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa
teatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus,
kun näyttelijä on liikuttanut heitä.
»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien
ja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti
seuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on
lausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän
rukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki
miehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli
köyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä
lyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän
puolustautunut.»
Taas kuului syvä »ah» hyväksymisen ja liikutuksen osoituksena.
»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja,
joka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko
maailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat
perustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää
itseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta
on luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän
sanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla
kristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää
kootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman
rikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on!
kristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta
siitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet
eri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi:
'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa
kuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta
kerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna
meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin
valtio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa
muutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»
Muutamat vastustushuudot tukehtuivat huutoihin »Jatka!» »Puhu!»
»Hiljaa!»
»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän
on mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää?
Entisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme
vuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin
tyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä
tiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»
»Hiljaa!» »Vaiti!» »Kuulkaa!» »Antakaa hänen puhua!» »Jatka!»
»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi
erottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta
Italiassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas
voisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja
pyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin
hän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»
Näitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin
suosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue
parvekkeella liikahteli paikoillaan.
»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies
tietäisi, miten kansaan on vaikutettava».
»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa
asioissa», sanoi paroni.
Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli
muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi,
melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion
hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani
silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita
hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän
kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa
häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen
ääni... Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen,
kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin
viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään
tiedottomaksi.
»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri
kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi
sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka
meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka
meidän tulee elää!»
»Turmelusta! Turmelusta!»
»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea
vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on
käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu,
mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta
joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät
mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja
voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka
ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa,
joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa
ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin
ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»
Pieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.
»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»
Ja Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:
»Parvekkeella on niin kylmä.»
Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän
keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti
sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän
taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.
»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän
palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta,
joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän
maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle,
nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten
himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja
sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa
saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen,
mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se
valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se
kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä
kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»
Sillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä.
»Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido
Rossi!» »Alas vampyyri!»
Naiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä
syttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin
vaarassa!»
»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti
kelloa.
Alhaalta kuului huutoja ja melua.
»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja
Amerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:
»Karabinieerit ovat hajoittaneet lauman ja vanginneet Davido Rossin.»
»Jumalan kiitos!»
Melu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se
vähitellen hiljeni.
»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja
meluten pitkin tietä.»
»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun
kulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja
Felice tuli sisään.
»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat
naiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole
tylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan,
jotka loukkaavat valtion säädöksiä.»
»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse
vapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan
vankilaan.»
Ja sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle
prinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi
verhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen
hyvästi Englannin lähettiläälle.
»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi,
nyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»
Donna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti
kääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta
ja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»
»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on!
Äsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»
Seuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka!
Kuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö
sanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä
poliisin huostaan?»
»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen
tuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»
»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa,
»varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»
»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden
vapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.
»Ja paitsi sitä hän on niin hauska ja kaunis», sanoi prinsessa.
Roma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja
sieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta
sitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.
Sillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi
paronille.
»Mitä te siis sanotte, hyvä kenraali?»
»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat
näkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»
Paroni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden
jälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja
vihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.
»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä
kuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin
Vesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa
järkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan
alla tapahtuu jotain.»
Paroni hymyili taas ja kumarsi tuskin huomattavasti.