Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi
parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.
»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä
pari minuuttia.»
»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää.
Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta
epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin
miljoonani heinäsirkkain surina.»
Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki
kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.
»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo,
joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore
Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee?
Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän
tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa
on madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä
aatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä
olisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa
vaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä
nainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja
hänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on
tylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on
sanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies
kuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli,
joka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen
vieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin
Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki
Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin
aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille
'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»
Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta
kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan,
ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman
pilapuheille.
»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä
ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien
sanomalehtiä. _La Vera Roma!_ (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien
huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä,
jonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt
obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle
kivelle viereensä.»
»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»
»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä
muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia,
seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain
odotetaan!»
»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa
— se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.
»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli Roma.
Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli
sotaministerin varoituksia.
»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»
»Jos hän antaa siihen aihetta.»
»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»
»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän
on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan
siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»
»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka
omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»
»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä
häkissä?»
»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko
Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen
mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi,
miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»
»Roma!» huudahti pikku prinsessa.
»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa
huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»
»Lapseni!»
»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»
»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies
mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.
»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle
miehelle!»
»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka
minä heitän kukkia itselleni!»
»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että
soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat
yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»
»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi
leikillinen, puoleksi surullinen hymy.
»Voitteko _te_ ajatella niin?»
»Voin, voin, voin!»
Sotaministeri näytti totiselta.
»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen
puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»
»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan
murtaminen», sanoi paroni.
»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee häntä...»
»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä
yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme.
Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot
ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä
Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta
valtakunnasta.»
Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista
päin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului
kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.
»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»
»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.
Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja
alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle,
jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori
roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan
lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.
Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean
pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti
piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue
hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja
kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.
Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa
tarttui jokaiseen.
»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat —
nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»
»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi
kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle
sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»
»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa
puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»
»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»
»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin
tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin
tappelukukko?»
»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta
paavin kruunusta.»
»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»
»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi
ala-sakaristonhoitajista.»
»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»
»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro
Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»
»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.
»Niinkö teistä?»
»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»
»Mutta naisen vartalohan on... mutta se on salaisuus, joka on miehen
käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»
»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin
lakimiehiä.»
»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha
kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»
»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki
paavin synnit.»
»Oh!» sanoi Roma.
Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan,
joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille
kasvoille.
»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville
koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään...»
»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki
kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia,
kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia
soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.
»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset
— karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat,
joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat
trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle
ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»
»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.
»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä
naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka
tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla
muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon
tosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»
»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin
kaikki jumaluusopin tohtorit!»
Äärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko pappeja.
»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset
ja salaiset kamariherrat. Tuo on _Unditore Generale_ apostolisessa
Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa
pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»
»Nuoko pukevat hänet?»
»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille.
Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi
paaviksi.»
»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»
»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen,
kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja
gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle
pluviaalin.»
»Mikä on pluviaali?»
»Pluviaaliko?... Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla
takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän
antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta
silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on
kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»
»Kuulkaa!»
Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului
soinnukkaita ääniä.
»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»
»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi
mieli itkeä!»
Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja
kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan
puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.
»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka
tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi,
ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän
näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan
sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa
maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido
Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»
Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi
äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen
edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon
laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula
oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan
kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten
tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.
»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»
Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin
meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön
hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.
Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten
olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista,
ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli
kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo
hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut,
olisi voinut luulla häntä kuvaksi.
Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli
täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.
Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas.
»Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla
silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat
polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia
höyheniä kummallakin puolen!»
»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei
kuunnellut.
»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa
kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy
— tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka
juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko
maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa!
Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien
taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin
tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»
»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni
takana.
»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi
vastustaa!»
Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin
kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten
paavi!»
Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän
heilutti nenäliinaansa ja huusi: »_Viva il Papa Ré_!»
»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»
»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan,
nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut
mitään.
»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa
ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on
sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä
hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo
kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka
ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu
hänen eteensä.»
»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»
»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat!
Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran
marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on
noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys!
Enkeli!»
»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.
»_Viva il Papa Ré!_ Hän kulkee ohi! _Viva il Papa Ré!_ Hän on jo ohi...
Ah!»
Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan
ja innostustaan hymyllä.
»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan
kalliolla!» sanoi paroni.
»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta,
että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on
terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen
epäjumala saa.»
»Mitä tuo on?»
Etäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.
»Munkit alkavat laulaa _Tu es Petrus_», sanoi Don Camillo.
»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin
läpi.»
»Se on Davido Rossi? Voi, minä vallan unohdin hänet»,
Donna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä... missä
minä olen... olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»
Outo ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi
kuin vilusta.
»Mikä nyt on?»
»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein
paljon.»
»Naiset ovat omituisia olentoja», sanoi amerikkalainen.
»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä
helmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.
Taas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän
aikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt... nuo konnat! Ne vetävät hänet
pois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»
»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten
kimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he
kulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.
»Hän nousee seisomaan vaunuihinsa», sanoi amerikkalainen.
»Davido Rossiko?»
»Niin, hän aikoo puhua.»
»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että
tulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo
lippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon
ja Davido Rossi aikoo puhua.»
»Hiljaa!»
Värähtelevä ääni kajahti alhaalta, ja kaikki olivat heti ääneti.