Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma
astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen
Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli
levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.
Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen
suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä
raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen
iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen
olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa
tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli
arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin
terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon
valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.
»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.
»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin
puettu», sanoi pieni prinsessa.
Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti
käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame,
joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä
loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat
noitten violetinväristen silmäin loistoa.
»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi
englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:
»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»
Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen.
Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla
on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka
kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki
miehet.
»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo
mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.)
»Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain
englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»
Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni
keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.
»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.
»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.
»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.
Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli
puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.
Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi
hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä.
Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.
»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain
vallan käsittämätöntä.»
»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi
englantilainen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen
keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja
viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että
hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan,
että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi
pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin
nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen
tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin.
Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä
kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.
»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään...» alkoi paroni.
»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus
täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään
juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä
vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»
»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.
»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»
»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen.
»Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten
nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.
»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.
»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»
»Bruno!» huudahti paroni.
»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin:
»Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani,
tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri,
pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee
tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän
vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä
kauheata.»
»No, entä sitten?»
»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani... Minä valmistan
suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan
uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä.
Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely,
ymmärrättehän.»
»Mutta — Bruno?»
»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni... maljan
ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja
keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»
»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»
Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki
nauramaan.
»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan
tullut hurjaksi — hurjaksi... eikö se ole englantilaista? Kerroinhan,
että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali!
Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»
»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne»,
sanoi prinsessa.
»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan
liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen,
vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en
uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno,
tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin
juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin
voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja
juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»
»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»
»Suuri Davido Rossi!»
»_Sekö_ mies?»
Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.
»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan
näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä
ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä
vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»
»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin
huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.
»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi
nuori roomalainen.
Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.
»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä
tehdessään?»
»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi
pieni prinsessa.
»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja
vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki
sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön
perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä?
Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan
Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies
on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan
antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin
vastustamaton ja kaunis!»
Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty
salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen
päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain
omituista.»
»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi
seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle
kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»
»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä,
ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille
sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin
roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi.
Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa
paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»
»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi
paroni kyynillisesti.
»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi
englantilainen.
»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.
»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»
»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka
ovat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella
tavalla» sanoi nuori roomalainen.
»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän
rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.
»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai
tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden
aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla
kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet
hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet
parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja
esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»
Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi,
»on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat
ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on
ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija,
tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on
erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen
unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei
ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä
pappeja.»
»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi
englantilainen.
»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään
roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän
maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei
kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan
tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä
oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat
väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä
sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä
huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän
palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä
platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan
täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta
pois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli
Rooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti
jokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi,
yllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä
samoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt
häntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii;
uudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»
»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»
»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen
ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota
hän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten
viljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan,
valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten,
maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin... kaiken
poistaminen!»
»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!»
sanoi englantilainen.
»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»
»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta
elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut
kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen
vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän
liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä
on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina
tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan
ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä
yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»
Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa
ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja
romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut
häneen!»
»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.
»Entä nainen?» sanoi Roma.
Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan
silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.