Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin.
Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen,
viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen
paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja
teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella.
Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen
olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.
Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot,
että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja
rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää,
aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat
osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.
Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja
esittelyitä.
»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali
Morra, sotaministerimme, _commendatore_ Angelelli, poliisipäällikkömme.
Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin
ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon
heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi _commendatorelle_, hyvät
herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»
Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin,
joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille,
astui hän ministerin kanssa ovelle.
»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat.
Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se,
joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia
tai munkkipäähinettä.»
»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.
»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.
»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain
tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin
käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten
toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden
ja uskonnon varjon alla.»
»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?»
sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.
»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun
poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän
lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:
»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän
osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää
rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen
viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»
»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta
anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.
»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti
tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma
hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki,
jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti
— kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa
hoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää
virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu
mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta
isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on,
että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla,
että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna
jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan
edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»
»Mahdoton aate!»
»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton
olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on
epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina
salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina
olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi
mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen
absoluuttista valtaa.»
»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on
vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.
»_Minun_ kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän
ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen
— haluun olla kansan paavi.»
Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen
uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.
»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa
— ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin
ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään
ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen
isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon
palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi
nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan
pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän
kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän
erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä...»
»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni
prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.
»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa,
eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori
diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa
siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä
kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla
rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien
pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut
sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta
kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi
samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja
kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut
kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä
tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne
nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»
»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»
»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi
tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen
akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä
siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi
Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin
hänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että
hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina
köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi,
ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja
pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»
Pikku prinsessa pyyhki silmiään.
»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja
jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli
hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä?
Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa.
Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä
laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija
— ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään
korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja
jolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia —
maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»
»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.
Seurue nauroi ja paroni hymyili.
»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa
omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja
rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija.
Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin
ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa
maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä
uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin
istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja
miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri
kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin!
Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja
Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»
»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»
»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin!
Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu
silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä
syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen
torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja
pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan
mystillisyyteen.»
»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi
englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään
miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»
»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte
nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita
maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka
koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi
pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat
juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida
merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä
hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa
— olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä
sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»
»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.
»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.
Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen
vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»
»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se
kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle
päin.
Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo
puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»
Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa
parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin
raketin lento.
»Katsokaa ulos!»
Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja
sanoi:
»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»
Mutta paroni oli poistunut huoneesta.
»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don
Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin
äkillisestä tuskasta.