Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin
juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki
torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan.
Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra,
jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter,
lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs
Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo
omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.
Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä
pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä
portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli
jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä.
Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu
keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin
puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä
äänellä:
»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa
muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo pääsevänsä sieltä kohta.
Suvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»
»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi
Englannin lähettiläs.
»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän
hommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet,
Lady Wise?»
Englannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä
oli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta
heille.
»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä
hänestä kerrotaan.»
»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä
kannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni
Bonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja
liian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä,
jotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy
totella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja
äärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun
tuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman
voiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse
kuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle
diktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään
hänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli,
Sir Evelyn.»
»Entäs toinen puoli?»
Kenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta
tuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:
»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen
hallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin
kuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on
syynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua
Kvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri
on voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän
Pietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön
mielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen
lailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja
kirkon julkinen vihollinen.»
»Sanalla sanoen, hänen vihollistensa mielestä hän on julma tyranni.»
»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi
amerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina
suurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että
se tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat!
Kuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki
kansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin
yleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija,
armeija, armeija!»
»Onko ministeri militarismin puoltaja?»
»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia
vielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman herraksi
aseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan
diplomatian keskipiste.»
»Entä kansa?»
»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän
hävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»
»Entä papisto ja hovi ja ylimystö?»
»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on
loppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»
»Ja kumminkin hän hallitsee heitä kaikkia?»
»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia
sekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön
himo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin
alistaminen valtansa alaiseksi.»
Naiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan
parvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»
»Ehkä siksi, että hän arvelee tämän olevan viimeisen laatuaan.»
»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen
hautajaisääni ovelta.
Vanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni
hento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen
kanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja
jolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna
toiseen silmään.
»_Tekö_ tulette kirkkoon, Don Camillo?»
»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran
vuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este
seuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.
»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin
juhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»
»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista
lorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa
lukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi...»
»Oh! Oh!»
»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo. »Kuka
voisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee
sielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia,
kun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä
loistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»
He astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat
sorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden
aaltojen pauhun.
»Onko se _näyttämöllepanon_ Miserere, joka houkuttelee heitä tähän
näytelmään?»
»Se johtaa mieleeni», sanoi pieni kukkanainen, »missä on Donna Roma?»
»Niin, todellakin, missä on Donna Roma?» säesti nuori roomalainen.
»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi
kukkanainen tarkoittavasti nauraen.
»_Kuka_ on Donna Roma?» kysyi englantilainen.
»Santo Dio! Hän ei tiedä, kuka on Donna Roma!»
Valkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin,
pienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui
loggiaan.
»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen
perikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan
ajoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät
ja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»
»Valtioraukka!» nauroi prinsessa.
»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne
hän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin
kuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän
liikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja
moraalinsa.»
»Moraaliraukka!»
»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä
hetkellä?» kysyi englantilainen.
Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän
olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.
»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani
viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle
sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit,
kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia
politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita?
— Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää
varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»
»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»
»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on
vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain
silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —»
vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»
»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.
»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla
moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»
»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja
uhkaa ostaa automobiilin.»
»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan,
mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei
ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»
»Onko hän siis sitä kokenut?»
Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori
roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.
»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan
enää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla.
Volonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin
hovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa
sattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen
lapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin
hallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli
sijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa
vastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi
läpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin
hän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän
katosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella
nimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa
kaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia
kansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi
takaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että
hänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin
kuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle
aivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»
»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan
lähettiläs.
»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen
tuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»
»Donna Roma?»
»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin
voimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa,
mutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten
ihailtu mies hänet esitti.»
»Paroni Bonelli?»
»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli
maanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli
saanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon
maanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi
lapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava
juttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli
verrattuna Donna Roman seikkailuihin.»
»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen
ylös ja alas.
»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti
hänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin
varrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän
itsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on
lakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»
»Ja sitten?»
»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä
soittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä!
Me voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo
pukeutuu silkkiin, komeimpaan, mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat
hankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»
»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi
pikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar,
ja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen
isänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan
kuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen,
joka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»
»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät
häntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan
imartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen
maireeseen että kohtalon kovuuteen.»
»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia,
joista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»
»Ja kaikki tämä tapahtuu — mistä syystä?» kysyi englantilainen.
»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on
paroni Bonellin ystävä!»
»Mitä tarkoitatte sillä?»
»En mitään — ja kaikkea!» sanoi prinsessa nauraen taas.
»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä
tahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»
»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen.
»Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä silloinhan vaara
olisi vältetty?»
»Siksi, että paronilla on jo paronitar.»
»Vaimo elossa?»
»Elossa ja kuitenkin kuollut.»
Äänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka
tunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka
oli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.
»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo
naitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin,
vaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti
hääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen
nuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä
hän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika,
paljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat
hänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja
silloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan
sanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me
ajamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin
vaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on
ikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun
elämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli
parantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja
maailmaan.»
»Kamalaa!»
»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat
vastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.
»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan,
että häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt
muita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla
julkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen
— uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on
vain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma! Se nimi on
kuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon
kurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan
alamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun
hoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»
Valkoinen höyhen heilui pienten kimallelevien silmien yläpuolella.
»Taas voitto rakkaalle Romalle! No niin, maku on niin erilainen!»