Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta
istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa.
Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli
kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta
ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään
lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin
afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne
piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi
johtaa suurta liikettä.
Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät
usein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden
tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi
läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta
samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen
ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja
inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että
tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat
hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.
Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja
vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy
pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi.
Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen
huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi
kirjoittaa polvellaan.
Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo
sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat —
suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen
ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen
olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin
kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti,
kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä
hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon
karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta,
kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa
osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain
kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:
»Bruno!»
Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja
syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.
»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn
leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma!
Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni.
Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää
miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus verottanut suolan!
Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi
pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra,
unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan
olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia!
Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian
vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»
»Bruno!»
»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat
huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla
parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan,
se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin
huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei
taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia.
Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä
vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»
»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun
perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.
»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen
hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet
vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa',
vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä
olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider
kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle
vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»
»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja
valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.
»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on
kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä
hänen on hyvä olla, siellä on _hänen_ isänmaansa! Älkää menkö vielä,
setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö
puuroa ja polentaa?»
Pietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.
»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun
häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin
puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on
vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista
sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa
Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle
pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä
täällä alhaalla mitä tahansa.»
»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki
sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»
»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa
kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista
pyhän isän partaa ajamaan.»
»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa
kasvaisivat silloin Rooman kadut.»
»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa, veliseni.»
»Bruno!»
Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen
lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen,
mutta ei virkkanut mitään.
»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»
»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät
olivat kosteat.
Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta
estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.
»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen
tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua.
'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma
tekemä almanakka'.»
Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!»
Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella
ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi
hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu
englantilainen kuski.
Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta
hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi
taas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.
Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän
täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa
oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen
kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli
välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka
vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan.
Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi
rohkeasti katseensa joukon yli.
Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt
olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa
kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos
joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä,
jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai
madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä
täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.
Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan
villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja
astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.
Silloin vasta väki rupesi puhumaan.
»Donna Roma!»
Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena,
yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.