Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs
iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella,
laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.
»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin
takana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on
tuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla.
Kardinaali-valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa,
jonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie
yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon
linnaan.»
»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»
»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin
käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen
Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut
pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen
paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä
hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan, siinäkin hän
valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta
pyhän kaupungin viehätystä.»
»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään»,
sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa...»
»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla
koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville — eikö niin? Ja sitten
italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin —
niinkö?»
»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa,
mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi
ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»
»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»
»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot
näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi
on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»
»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion
virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari,
hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti
ja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja
vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin
ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä
ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin
odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja
tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»
»Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»
»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa
ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä
joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun
hän uskaltaa tulla ulos tänään!»
»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»
Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että
niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen,
rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi,
jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi
nuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea
mies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin
kierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.
»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut
sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta?
Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön
itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki.
Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä
ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä
sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun
Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se
voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo
keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka
parvekkeella on väkeä...»
Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan
näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat kuin
häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen-
ja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja
kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.
»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»
»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain
ministeri.»
»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»
»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän
halusi paavinistuinta?»
»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»
»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»
»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet
kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä
turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili
hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne
astua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen
toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee
kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä,
ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»
»Hänestä on nyt tullut paavi.»
»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki,
ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin
köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian
pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»
»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»
»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei
ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan
polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi
köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko
kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän
sulaa paikalla.»
Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin
huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat
saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä
istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut
ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä
huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.
»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta
tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta,
voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen
kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin
samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava
ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai
sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui
hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti
kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän
kutsui papin, joka risti lapsen.»
Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli
kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli
nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen
aamutuuli merellä.
»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin
ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa,
mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa
täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun
päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi
alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa
minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli
oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette
ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän
pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin
paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa
hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan
vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa
Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana
päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on,
pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat
Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä
haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin
poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi,
sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi
Israelista'.»
»Ja mitä paavi vastasi?»
»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja
kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»
Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät,
mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:
»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen
alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»
»Davido Rossi, anarkistiko?»
»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»
»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan,
joita on ollut sanomalehdissä.»
»Niin, tietysti! Hänen '_Koitossa_' julkaisemistaan kirjoituksista
puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu
Pariisissa kuin Roomassa.»
»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»
»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä aamuna.»
»Mahdotonta!»
»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat
hänen seuralaisiaan.»
Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille
kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi»,
»Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».
»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa
yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia
sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta
tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on
periaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä
sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»
»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja
housuntaskuissa.»
»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja
Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi
vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi
— sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko
Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt
ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän
Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»
»Se on mahdotonta!»
»Miksi?»
»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan,
joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista
polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen
pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»
»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»
»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»