I.

Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa

koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he

olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet

tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko

maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi

väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.

Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin

aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen

meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata

vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta

virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää

Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin.

Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon

suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä

vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä

seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.

Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin

vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät,

pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua

ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä

oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien

hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.

Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin

suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua

molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä

seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja

vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli

kokoontunut torille.

Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se

kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja

sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä

ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.

Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat

punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli

paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli

ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi

jalkaväkijoukko.

Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän

muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen

holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue

tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna

kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun

yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka

joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.

Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota

ylös portaita ja kadota kirkkoon.

Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana

joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia

olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä

napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja

hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä

miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia

ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki

pappismies, joskus maalainen _monsignor_, jolla oli leveä sinipunerva

nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi,

harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja

paksut kengät mudan likaamina.

Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen

keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä

oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan

hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja

työväen paavina.

Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua

juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat

hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan-

ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja

vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset

kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi

pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin

viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos

jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.

Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi

oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin

joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset

karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden

tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien

ehkäisemiseksi.

Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä

joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta

kurkisteli kasvoja.

Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos

tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka

hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden

vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli

lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat

taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät

hehkuen vallattomasti.

Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja,

jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha

pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja

epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta

pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä

viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden

ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma»,

taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen,

taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko

kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa

penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen

tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»

Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja

armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia,

amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki

pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan

varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa

kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia,

sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin

lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan

amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.

Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä

ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman

sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat,

mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä

taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma,

yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas

loiste.

Ikuinen kaupunki · 第 14 / 216 题