Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa
koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he
olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet
tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko
maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi
väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.
Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin
aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen
meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata
vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta
virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää
Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin.
Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon
suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä
vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä
seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.
Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin
vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät,
pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua
ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä
oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien
hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.
Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin
suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua
molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä
seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja
vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli
kokoontunut torille.
Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se
kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja
sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä
ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.
Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat
punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli
paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli
ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi
jalkaväkijoukko.
Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän
muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen
holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue
tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna
kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun
yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka
joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.
Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota
ylös portaita ja kadota kirkkoon.
Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana
joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia
olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä
napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja
hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä
miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia
ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki
pappismies, joskus maalainen _monsignor_, jolla oli leveä sinipunerva
nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi,
harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja
paksut kengät mudan likaamina.
Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen
keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä
oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan
hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja
työväen paavina.
Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua
juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat
hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan-
ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja
vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset
kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi
pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin
viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos
jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.
Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi
oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin
joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset
karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden
tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien
ehkäisemiseksi.
Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä
joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta
kurkisteli kasvoja.
Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos
tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka
hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden
vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli
lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat
taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät
hehkuen vallattomasti.
Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja,
jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha
pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja
epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta
pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä
viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden
ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma»,
taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen,
taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko
kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa
penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen
tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»
Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja
armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia,
amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki
pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan
varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa
kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia,
sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin
lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan
amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.
Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä
ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman
sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat,
mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä
taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma,
yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas
loiste.