»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.
Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen
surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli
lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän
olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi
heitä kadulle.
Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että
hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.
»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari
askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»
Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa
porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan-
ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.
»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat
ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.
Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua,
herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään.
Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»
Mies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.