I.

Hän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa

näyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen,

pieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen

häkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja

etelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin

lyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa

kotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen

ulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan

laillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien

naurua ja poliisien huomiota.

Tullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään

puodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen

piti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon

alle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja

sokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi

lämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean

punainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka

muistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli

taskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli

yhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka

ilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä

vallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä

koettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.

Ilma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa

vihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan.

Liike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa

ilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää.

Kun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi

hän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen

ja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti

vieraalta.

Lunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina.

Poika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä

ne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat

kaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas

heti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei

kukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri

sulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin

kaikki ääni häipyy lumipyryssä.

Poika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria,

ja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia

valkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää

näkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli

kaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai

eteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä.

Suuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely

oli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.

Häntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt

karkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja,

ja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta

polkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen

samettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat

pidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta

puoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi

oravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika

otti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen

sitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven

ja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei

voinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat

väsyneesti.

Poikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen

kuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta

sitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän,

ja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen

jäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari

kolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri

silloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin

oli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen

toisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine

soittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla

oli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta,

ruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat

paikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä

tuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään,

ja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai

olkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa.

Poika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli

aivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.

Kun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia

kouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi

katsahtaen ikkunasta:

»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme,

on lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie

kotiin.»