Puoli tuntia myöhemmin pikku soittoniekka makasi tohtorin iloisen
vastaanottohuoneen sohvalla. Uunissa paloi valkea ja lampun valoa
himmensi pehmeä varjostin. Hän oli vielä tiedotonna, mutta hänen
märät vaatteensa oli riisuttu pois ja hänet oli kääritty villaisiin
vaippoihin. Tohtori istui pojan vieressä ja kostutti hänen huuliaan
konjakilla, kun taas hellä, pyhimyksen näköinen nainen oli polvillaan
alapäässä ja hieroi pojan pieniä jalkoja. Vähän ajan kuluttua
huomattiin silmäluomien ja suun hiukan värähtelevän.
»Hän herää tuntoihinsa, äiti», sanoi tohtori.
»Vihdoinkin», sanoi hänen vaimonsa.
»Pikku raukka, minun maani lapsia! Hänkin on joutunut niiden miesten
uhriksi, jotka elävät meidän italialaisten poikiemme orjuudesta!
Konnat! He kulkevat ristiin rastiin Italian kylät ja viettelevät
vanhempia parin kolmen punnan lupauksilla eroamaan pojistaan,
valehtelevat jostakin oppilaspaikasta välttääkseen lakia, kuljettavat
sitten noita pieniä orporaukkoja Englantiin kuin nautakarjaa ja
asettavat heidät asumaan kurjiin kasarmeihin ja antavat heille jonkun
posetiivin tai muun soittokoneen ynnä marakatin, oravan tai häkillisen
valkoisia hiiriä. Ja sitten ajetaan lapset kadulle kerjäämään tai
nälkään kuolemaan.»
»Pikku poikaraukka.»
»Sydämeni värisee, kun ajattelen heidän kärsimyksiään, ja sitä enemmän
vielä kun muistan, että nuo konnatkin ovat oman rakkaan Italiani
lapsia.»
»Mitähän Jumala tekee sellaisille ihmisille tulevassa elämässä?»
»Ainakaan hän ei näy tekevän mitään heille _tässä_ elämässä, äiti, ja
se on kyllin pätevä syy, miksi meidän pitäisi koettaa tehdä jotain.
Jos Englannissa on olemassa laki, joka suojelee viattomia ja rankaisee
rikoksellisia, koetan saada ainakin muutamia noista konnista oikeuden
käsiin.»
Poika äänsi ja avasi silmänsä — suuret, avuttomat lapsen silmät,
pikimustat ja pitkien mustien ripsien varjostamat. Hän katsoi tulta,
lamppua, mattoa, peitteitä, molempia vuoteen ääressä olevia henkilöitä,
ja huudahtaen soinnuttomasti hän kohottautui aivan kuin paetakseen.
»Carino!» sanoi tohtori hyväillen pojan kiharoita, »makaa vielä
hetkinen.»
Ääni oli kuin hyväily, ja poika vaipui takaisin pitkäkseen. Mutta
äkkiä hän nousi taas ja katseli ympäri huonetta aivan kuin hakien
jotain. Hyvä rouva ymmärsi hänet heti ja otti pienen valkoisen oravan
tuolilta, jossa pojan vaatteet olivat. Se oli kylmässä paleltunut aivan
jäykäksi ja makasi nyt kuolleena, mutta poika tarttui siihen lujasti ja
suuteli sitä intohimoisesti kyynelten vieriessä suurina pisaroina hänen
poskilleen.
»Carino!» sanoi tohtori taas ja otti kuolleen oravan pois pojalta, joka
hetkisen kuluttua taas makasi tyynenä ja rauhallisena.
»Italiano — si?»
»Si, Signore.»
»Mistä maakunnasta?»
»Campagna Romanasta, Signore.»
»Mistä hän sanoo olevansa, tohtori?»
»Maaseudulta Rooman ympäristöstä. Ja nyt sinä asut Maccarin luona Greek
Streetillä, eikö niin?»
»Niin, herra!»
»Kuinka kauan olet ollut Englannissa? Vuodenko — kaksiko vuotta?»
»Kaksi ja puoli vuotta.»
»Entä nimesi, poikaseni?»
»Davido Leone.»
»Kaunis nimi, carino! Davido Le—o—ne», toisti tohtori silitellen
kiharaa tukkaa.
»Kaunis poika myöskin. Mitä aiot tehdä hänelle, tohtori?»
»Pidän hänet täällä ainakin tämän illan, ja huomenna saamme nähdä, eikö
mikään laitos ottaisi häntä huostaansa. Davido Leone! Missähän minä
olen kuullut sen nimen ennen? Oliko isäsi maanviljelijä?»
»Ei minulla ole isää», sanoi poika.
»Carino! Mutta äitisi on elossa, eikö niin?»
»Ei minulla ole äitiä.»
»Caro mio! Caro mio! Ei sinun tarvitse mennä huomenna mihinkään
armeliaisuuslaitokseen, poikaseni», sanoi tohtori, ja sitten peili
kirkastui äkkiä, aivan kuin aurinko olisi loistanut siihen.
»Kuule isä!»
Kaksi pientä jalkaa polki yläkerran lattiaan.
»Lapsi ei ole mennyt levolle vielä. Hän ei tahdo ruveta nukkumaan,
ennenkuin hän on nähnyt pojan, ja minun piti luvata, että hän saa tulla
alas kohta.»
»Anna hänen tulla alas nyt», sanoi tohtori.
Poika joi juuri lihalientä, kun ovi avautui, ja aivan kuin kimmeltelevä
suihku, joka hohtaa auringonpaisteessa, hyppeli sisään pieni
kolmivuotias tyttönen, jolla oli tummansiniset silmät, kellertävä iho
ja kiiltävä musta tukka. Hän veti laahustimena jälessään valkoista
pitkää yöpukuaan, astui tuontuostakin sen etumukselle ja kantoi
kainalossaan kissaa niskasta, niin että sen ruumis roikkui alhaalla ja
takajalat potkivat minkä ennättivät.
Mutta astuttuaan sisään noin rohkeasti pikku neitonen äkkiä seisahtui
nähdessään pojan ja piiloutuen tohtorin selän taakse alkoi heiluttaa
hänen takkinsa liepeitä ja kurkistella salaa ja ääneti poikaa.
»Lapset ovat hullunkurisia olentoja», sanoi äiti. »Joku näkyy kertoneen
hänelle, että hän kerran ehkä saa veljen, ja kun hoitaja sanoi äsken
Susannalle: 'Tohtori on tuonut pojan mukanaan tänne nyt illalla', ei
mikään ollut pienoisesta sen varmempaa kuin että tuo nyt oli se luvattu
veli, ja nyt — — — Roma, sinä pikku hupakko, miksi et sano mitään
poikaparalle, joka on melkein paleltunut kuoliaaksi lumessa.»
Mutta Roman etsiskelevät sormet olivat vajonneet syvälle isän taskuihin
hakemaan sokerileivoksia, joita näytti kasvavan siellä. Hän löysi
kaksi sokerileivosta nyt, ja se rohkaisi häntä tekemään pikku kokeen.
Hän lähenteli varovasti sohvaa, yhä vielä pidellen kiinni tohtorin
takin liepeistä, aivan kuin venonen, joka on kiinni ankkurissaan, ja
sitten hän työnsi toisen sokerileivoksen lattialle pojan viereen. Poika
hymyili ja nosti sen lattialta, ja koska tämä kai oli pienestä Eevan
tyttärestä tarpeeksi suuri myöntyväisyyden osoitus pojan puolelta, hän
jatkoi lähestymistään.
»Onto tuo poita?»
Poika hymyili myöntymykseksi.
»Onto tuo Roman veli?»
Pojan hymy heikkeni.
»Rakastaako poika Romaa?»
Pikku pojan katse kohosi nopeasti.
Kyyneliä kertyi pojan silmiin, kun tohtori silitellen taas tummia
kiharoita sanoi:
»Sinulla on itselläsi pikku sisko kaukana Campagna Romanassa, eikö
niin?»
»Ei, herra.»
»Ehkäpä veli?»
»Minulla... minulla ei ole ketään», sanoi poika, ja viimeinen sana
loppui nyyhkytykseen.
»Sinun ei tarvitse mennä mihinkään armeliaisuuslaitokseen ollenkaan,
Davido», sanoi tohtori hiljaa.
»Tohtori Roselli!» huudahti hänen vaimonsa, mutta tohtorin kasvoissa
oli jotain, joka vaikutti häneen heti, eikä hän virkkanut sen enempää.
»Nyt on jo makuuaika, tyttöseni.»
Mutta tytöllä oli monta estelemissyytä. Sokerileivokset ja kissa
ja poikaveli olivat täällä, ja paitsi sitä oli iltarukouskin vielä
luettava.
»Lue se sitten, sydänkäpyseni», sanoi äiti, ja kissa kainalossa ja
sokerileivos kädessä pikku tyttö laskeutui polvilleen tuleen päin,
mutta vilkuili kumminkin tuontuostakin puoleksi sulkeutuneilla
silmillään sohvaan päin sekä asetti avuttomat kätösensä ristiin ja
alkoi:
»Isä meidän, jota olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi — — —
Iankaikkisesti, amen.»
Tunnin kuluttua talo Soho Squaren varrella oli aivan äänetön. Tohtorin
työhuoneessa väännettiin lampun valo pieneksi, kissa haukotteli tulen
ääressä, ja tohtori istui katsellen hiipuvaa hiillosta ja kuunnellen
pojan tasaista hengitystä takanaan. Se hiljeni vähitellen aivan kuin
kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan, ja muuttui viattoman unen
äänettömäksi hengitykseksi. Sitten kunnon tohtori nousi ja katseli
pientä tyynyllä olevaa päätä.
Nuo kasvot olivat kauniit, vaikka silmät olivatkin kiinni. Ne
olivat sitä tyyppiä, jonka suuret taiteilijat mielellään valitsevat
esittäessään pyhimyksiään ja enkeleitään — suloiset, hennot, viisaat
ja miettivät. Mistä hän oli tullut, tuo poikanen? Campagna Romanasta,
kurjuuden, lian, taudin ja kuoleman pesästä.
Tohtori ajatteli omaa pikku tyttöään, jonka elämä oli ollut yhtä ainoaa
pitkää lupapäivää, ja poikaa, jonka elämä oli ollut loppumatonta
raatamista.
»Kukapa tietää, vaikka elämän kovissa vaihteluissa pikku Romammekin
kohtalo... Mutta Jumala siitä varjelkoon!»
Poika liikahti unessaan ja naurahti unelmoivaa naurua, joka on kuin
tuulen hyminä kesäisessä heinikossa, ja se katkaisi tuskallisten
mietelmien jakson.
»Pikku poikaparka, hän on unohtanut kaikki huolensa.»
Ehkä hän oli taas aurinkoisessa Italiassa viinitarhojen ja
appelsiinipuiden ja kukkien seassa, juosten avojaloin toisten lasten
parissa hohtavan valkoisella tiellä!... Ehkä hänen äitinsä taivaassa
rukoili sydämestään Pyhää Neitsyttä suojelemaan hänen isätöntä
lemmikkiään, joka oli joutunut maailman jalkoihin!
»Oi lasten valitusta, lasten valitusta! Noiden pienten, avuttomien,
viattomien yhteiskunnan uhrien! Koko maailman halki heidän valituksensa
kohoaa taivaaseen, ja voi sitä kansaa, voi sitä hallitusta, joka ei ota
sitä kuullakseen!»
Tuo ajatus oli se avain, joka avasi hänen syvimpien, pyhimpien
muistojensa kammion. Ei kukaan tässä hänen uudessa vapaassa
isänmaassaan, ei edes tuo pyhimys, joka oli hänen vaimonsa, ollut
koskaan vielä sitä avannut. Palatsi Roomassa — hän itse nuorena,
kiihkeänä, innokkaana, hehkuen rakkautta isänmaahansa ja halua uhrautua
sen puolesta — isä, ylpeä, vallanhimoinen, ankara prinssi paavin
hovissa — paavin turhat yritykset sovinnon aikaansaamiseksi heidän
välilleen — panna — köyhyys — pimeys ja maanpako — Englanti — uusi nimi
— uusi ammatti — elämä kansan keskuudessa — vapaus! Sitten avioliitto
hyvän englantilaisen naisen kanssa, joka oli melkein yhtä yksin kuin
hänkin, ja viimeksi aivan kuin enkelin henkäys Bethesdan lammikkoon,
pikku Roman, heidän lapsensa syntyminen. — Roma, hänen sydämensä
parantaja — Roma, samanniminen kuin se kaupunki, jota hänen sielunsa
ihaili!
Kadulta kuuluvat äänet keskeyttivät hänen ajatustensa juoksun, ja
työntäen uudinta syrjään hän katsoi ulos. Oli lakannut satamasta
lunta, ja kuu paistoi. Lehdettömät puut loivat hienoja mustia varjoja
valkoiseen maahan, ja vastakkaisessa kadunnurkassa palava keltainen
lyhty valaisi poikajoukkoa, joka lauloi joululaulua:
Sai joukko halpojen paimenien,
mi laumaansa kaitsien kulki,
nyt kuulla äänen enkelien;
se ilon suuren toi julki.
Tohtori Roselli veti uutimen ikkunan eteen, sammutti lampun, kosketti
huulillaan nukkuvan pojan otsaa ja meni levolle.