edustalla oleva pieni merisaari. Siihen väitetään Pähkinäsaaren rauhan
jälkeisen pohjoisen rajan Ruotsin ja Venäjän välillä aikoinaan
päättyneen, mutta tämä kysymys on, tai oli ainakin silloin vielä,
varsin epäselvä ja riidanalainen kysymys; puuttui näet kaikkea
varmuutta siitä, mikä ikivanhojen asiakirjojen mainitsema "Petäjoki" on
ollut, joka laski vetensä "Pohjoiseen mereen" ja jota myöten rajan
olisi pitänyt kulkea -- toiset arvelivat sen yhtä todennäköisesti
voineen olla Kuolan niemimaalla kuin Keski-Pohjanmaalla. Mutta se riita
nyt ei oikeastaan enää kuulu tähän. Pääasia on, että me, ystäväni
Akseli C. ja minä, molemmat saman vuoden ylioppilaita ja historiallisia
tieteitä harrastavia nuoria miehiä, olimme Muinaismuistoyhdistyksen
stipendiaatteina jalkapatikkamatkalla Salon kihlakunnassa ja jouduimme
siten eräänä kauniina päivänä myöskin Pyhäjoen pappilaan, jossa
tietysti tuli puhe Hanhikivestä. Kerrottiin siellä vielä muutamassa
kalliossa näkyvän "piiruja" ja "juovia", joita ehkä voitaisiin pitää
muinoisen rajan hakattuina merkkeinä -- niitähän meidän tietysti piti
lähteä näkemään ja tutkimaan.
Se tehtävä nyt ei oikeastaan kuulunut meille, joiden oli vain määrä
kokoilla taloista vanhoja "kivitalttoja", ruostuneita miekankahvoja tai
vaskisia kynttilänjalkoja ja käydä mäkilöillä katselemassa, kertomassa
ja piirustamassa lapinraunioita, hiidenlinnoja tai jatulinleikkejä.
Mutta hipaisihan Hanhikivikin sentään meidän tiedettämme, ja pappilan
puhtoisilla patjoilla yön makeasti levättyämme lähdimme eräänä aamuna
reippain mielin purjehtimaan joensuulta merelle, -- pappilan nuori
maisteri lähti purjeveneellään meille toveriksi ja saattajaksi.
Oli mitä ihanin kesäilma, tuuli juuri sen verran, että liikkeelle
päästiin, ja Pohjanlahden aava ulappa lepäsi rauhallisena ja
hymyilevänä edessämme, ikäänkuin hekumoiden kylpien siinä lämpöisessä
päivänpaisteessa. Tunnin pari purjehdittuamme pääsimme perille
Hanhikiveen ja samoilimme sen ristiin rastiin, puikahdellen
pensaikkojen lomitse ja tarkastellen saaren kaikkia kiviä ja kallioita:
Mitään merkillisempiä "piiruja" emme löytäneet, ainoastaan
mielikuvituksen lisä-avulla saatoimme tulkita hakatuiksi merkeiksi
joitakin sammaltuneita kallionuurteita. Mutta pääasiahan olikin, että
sen olimme "konstateeranneet". Ja istuttuamme vielä hetkisen saaren
lännenpuoleisella kalliorannalla, ihaillen meren suurta rauhaa,
lähdimme keskipäivällä paluumatkalle Pyhäjoen suuta kohden.
Oli tyyntynyt melkein kokonaan, väliin vain hieno tuulenhenkäys
pullisti purjeita, mistä syystä airoilla auttelimme vauhtia. Kävi loiva
maininki, ja siihen aina toisinaan vene töksähteli. Kiirettä meillä ei
ollut mihinkään, herttaista oli kellua siinä paahtavassa paisteessa.
Iloinen keskustelumme vähitellen talttui, omituinen uupumus ja rauha
valtasi mielet. Ja luontokin tuntui vaipuvan samaan unelmaan. Meren
peitti ikäänkuin hallava huntu, ilman täytti autereinen harso, se
kaikki painosti silmäluomia ja oli vaivuttaa miehet nukuksiin.
Yht'äkkiä silloin joku tovereista tuli silmäilleeksi purjeen alta
itäiselle taivaanrannalle, ja siellä oli jo taivas ja meri aivan
toisennäköinen kuin meren puolelta: paksu, musta pilvi nousi nopeasti
sinilaelle, meri ja maa sen alla näytti tummalta ja synkältä ja koko
luonto ikäänkuin aleni ja hämärtyi. Vielä oli aivan tyyntä, mutta
vakava ukkonen myrskyineen oli ilmeisesti tulossa. Se antoi vauhtia
airoihin, jotka äsken nekin olivat hervahtaneet, miehen voimalla
kiskottiin nyt raskasta purjepurtta joen suuta kohden. Keskustelu oli
edelleen pysähtyneenä; perämies käänsi purjeet toiselle kyljelle, sillä
vihuri näytti olevan tulossa maalta päin; mutta hervottomina purjeet
yhä lepattivat, ja omituinen painostava odotuksen tunne, levon ja
myrskyn välinen tunne, valtasi luonnon ja mielet. -- Juuri tuo tunnelma
oli äsken tuntunut niin tuttavalliselta.
Mutta kauan sitä vihuria ei enää tarvinnut odottaa, se tuli jo
pilven alta mustana juovana selkää pitkin, karahti kuin leveä
ratsastajarintama nuolennopeasti eteenpäin ja syöksyi purjeita vastaan.
Airot pois, miehet ylälaidalle istumaan, sillä alalaita jo ryyppäsi
vettä. Tuli siinä nyt vauhtia veneeseen äskeisen kellumisen jälkeen;
koskena kohisi keula, masto notkistui ja puomi painui, ja nopeasti
etenivät meriluodot ja lähenivät joensuun matalat rannat. Sitä kesti
muutamia minuutteja, enintään viisi, ja sillä vinhalla vauhdilla
arvelimme jo pääsevämme lahteen, maan suojaan, ennenkuin varsinainen
ukonilma repeäisi päällemme. Mutta pilvi nousi myös samaa huimaa
vauhtia, niin, vielä huimempaa; mantereen puolella jo satoi, koko
rannikko häipyi näkymättömiin, ja kohinana se ryöppy läheni pientä
alustamme. Ja siinä se jo oli. Kerran paukahti, niin että vene tärähti
ja sydän hytkähti, ja samassa oli tuulen lennättämä raekuuro
niskassamme.
Niitä tuli tuumanpaksuisia rakeita kuin sadastatuhannesta
kuularuiskusta luoteja, ne ampuivat veteen ja veneeseen, niin että
korvat huumaantuivat, ne pongahtelivat purjeisiin, räiskivät ja
loiskivat. Kasvojaan täytyi varoa, sillä rakeet pieksivät kuin suuret
haulit -- tuota pikaa veneenpohja oli sormenpäänkokoisten jäitten
peitossa, ja uusia tuprutti myötään musta pilvi. Paukkuiko ukkonen
edelleen, sitä en muista, enkä luule sen monta kertaa jymähtäneen,
sillä salamoita ei ainakaan näkynyt muita kuin ne pari kolme, jotka
silloin aivan alussa välähtivät. Pimeäksi sitä vastoin kävi kaikki,
niin pimeäksi kuin voi käydä syksyinen yö -- ja kumminkin oli
keskikesän keskipäivä. Veneenlaitoja ulommas ei nähnyt mitään, se oli
kaikki yhtä sakeata raekuuroa ja veden räiskettä. Pilvi oli peittänyt
auringon ja verhosi koko luonnon, ja se oli niin musta ja näytti olevan
niin matalalla, että se aivan tuntui rutistavan meidät alleen.
Mutta vene purjehti yhä, kiisi tulista vauhtia eteenpäin, ja miehet
koettivat tähystää, näkyisikö maan merkkejä, että tiedettäisiin kääntää
lahden pohjaan -- tuossa se juuri olisi ollut käännettävä. Ei näkynyt
mitään, ei keulapuomia edemmäs, -- ja alus syöksyi myrskyn voimalla
matalikkoon päin. Odotimme joka hetki, että se karahtaisi rannan
hiekkapohjaan -- sääli venettä, sillä se menisi tietysti säpäleiksi,
miehet siitä ehkä aina pelastuisivat, jos matalaan tultaisiin.
Huomasin, kuinka Akseli jo varusti olalleen pienen laukkumme, jossa
olivat muistiinpanomme ja karttamme ja piirustuksemme, -- mies tuumi
varmaankin, että nuo tästä toki täytyy pelastaa. Mutta sanaakaan ei
puhuttu.
Yht'äkkiä perämies kumminkin päättää muuttaa kurssia, ohjatakseen
lahden pohjaan; hän lienee vaistomaisesti tuntenut, että nyt ollaan
joen suulla. Höllitettiin purjetta, oli täysi laitainen, ja vauhti
kiihtyi yhä. Mutta sitä pahemmin kallistui venekin, laita kulki pitkät
matkat vesirajan alla ja purje veti.
-- Laske purjetta! kuului vihdoin huuto, ensimmäinen sana koko myrskyn
aikana.
-- Se ei kulje...
Pappilan purjeveneeseen oli äsken muutettu uudet "skuutti"-nuorat, ja
kun ne nyt olivat kastuneet ja turpuneet, eivät ne siinä kauheassa
painossa enää juosseetkaan blokkien läpi, vaan hakaltivat,
kangertivat... Eikä vene enää kääntynyt vastaiseen, niin oli jo laita
veden alla, sellainen oli paino märissä purjeissa.
-- Katkaise puukolla...!
Minä olin jo pystyssä puukko kädessä viiltääkseni poikki kankean
köyden, -- aioimme laskea purjeen valloilleen. Mutta samassa tavallista
vinhempi puuska painoi purjeen veteen, vene viskautui kumoon, me
suistuimme suin päin sulaan veteen...
Enpä ole ennen enkä jälkeen koskaan luullut olevani niin lähellä
viimeistä hetkeäni kuin siinä silmänräpäyksessä. Olihan pilkkoisen
pimeä, ei ollut aavistustakaan, missä päin olisi ranta ja kuinka
etäällä, ja kaatunut vene oli uponnut... Pinnalla koetettiin pysyä,
mutta raskaat saappaat ja märät vaatteet vetivät alaspäin.
Silloin kuului läheltä ääni:
-- Tässä on pohja...
Se siunattu Pohjanmaan rannikko on toki niin pitkältä matalaa, että
siinä pohjan löytää, kunhan on edes maan kuuluvilla. Toinen
tovereistani oli pitkillä koivillaan koetellut ja löytänyt pohjan ja
ilmoitti meille sen ilosanoman. Kohta oltiin siinä hänen vieressään, ja
aivan oikein, tukeva pohja oli jalkojen alla, vaikka vettä olikin yli
hartioiden. Mutta mitäs siitä, henki oli tallessa, nyt täytyi vain
pyrkiä sinnepäin, mihin pohja mataloitui, ja siellähän olikin saari.
Kun rannalle tultiin, huomasin minä, että minulla vielä oli puukko
kädessäni -- senkin olin säästänyt. Olimme tulleet joensuun matalaan
hiekkasaareen, tunsimme me sen nyt, vaikka sadetta ja pimeää edelleen
kesti. Mutta se oli aivan autio maa, ei katajan pensasta koko saarella.
Pidettiin senvuoksi neuvottelu, mitä olisi tehtävä. Toinen saari, jossa
toki oli heinälatoja, oli siinä lähellä, ja siihen kuului pääsevän
kahlaamalla, -- päätettiin pyrkiä sinne. Salmi oli tosin varsin leveä
ja vettä oli paikoitellen kainaloihin asti, mutta eipähän siinä sen
pahemmaksi päässyt kastumaan. Kahlattiin ja saavuttiin tyhjään
heinälatoon. Mutta hiukan toivotonta oli sinnekin jäädä
vesilikomärkänä, eikähän ollut tietoa, kuinka kauaksi sinne pitäisi
jäädä, sillä sadetta ja myrskyä yhä kesti -- joskin jo heikommin --,
eikä siis tarvinnut heti veneitä avuksi odottaa.
Pidettiin taas neuvottelu. Sen saaren erotti toinen, edellistä paljoa
leveämpi ja syvempi salmi mantereesta. Pappilan maisteri kehoitti meitä
kahlaamaan vielä senkin yli -- hän oli joskus kuullut senkin yli
matalalla vedellä kahlatun. Ja hän tahtoi päästä kotiin -- pelkäsi
kotiväen olevan kovin huolissaan. Meitä toisia vähän arvelutti --
Akseli arasteli laukkuaan, jonka veneen kaatuessa kostuneita aarteita
hän ladossa koetti kuivailla. Mutta kun siinä ilmakin kirkastui, niin
jo lähdettiin uudelle kahluutaipaleelle.
Olisi se tainnut olla valokuvattavaa matkuetta, jos joku Kodakin
omistaja olisi sattunut vastaiselle rannalle. Niinsanottu salmi oli
varsin leveä selkä, eikä vesi sillä kertaa ollut ollenkaan matala.
Etummaisena siinä taivalsi pappilan maisteri lionnut panama-lakki
korvillaan ja koetti välttää syvimpiä hautoja; hänen jäljessään Akseli,
kantaen päänsä yläpuolella kallista laukkuaan, ja viimeisenä
allekirjoittanut, lyhyin mies joukossa ja sen vuoksi enimmin vaarassa
jäädä pinnan alle. Kovin minua sen matkan jatkaminen aina arvelutti
niissä paikoissa, joissa en Akselista nähnyt muuta kuin päätä ja
laukkua, mutta yli tulin sentään minäkin niistäkin paikoista, tulinpa
vielä niin, että suu oli veden päällä. Ei saanut pahasti kompastella,
ja hitaanlaista oli sen vuoksi kulku. Mutta taas kävi ranta
matalammaksi, ja vihdoin oli manner jalkojen alla, ei kuiva, mutta
kova.
Vielä oli kappale matkaa maantielle ja siitäkin vielä pappilaan; vesi
pursusi saappaista ja vaatteet tahkiutuivat ihoon. Mutta siellä perillä
saatiinkin kohta kuivat vaatteet ja lämpöiset vehnäskahvit, enkä
suloisempaa hyvinvointia muista koskaan tunteneeni. Sen iltapäivän
ihana lepo on yhtä selvästi mielessäni kuin itse purjehdusmatka
Hanhikiveltä, jonka tunnelma nyt lähes parinkymmenen vuoden perästä
niin elävästi oli mieleni vallannut.
XI.
PANTSU.
Yleinen on saaristoväen keskuudessa käsitys, melkein pelonsekainen
tunne, että vanha, ankara Pantsu, hän, joka on perämiehenä pienessä
Vikkelä-laivassa, on korvaamaton ja välttämätön tekijä yhteiskunnassa.
Vikkelä, pieni, avonainen saaristohöyry, kuuluu jo aivan ehdottomasti
ja kiinteästi saaristoelämään, -- millainen saaristo kesäisin olisi
ilman Vikkelää, sitä tuskin enää osataan kuvitellakaan. Mutta Vikkelää
myöskään ei osata kuvitella ilman sen sielua, Pantsua.
Itse oli Pantsu esiintymisensä varmuudella tämän käsityksen ja
kunnioituksen ihmisten mieliin iskenyt, ja horjahtamatta hän sen
myöskin piti yllä. Hän oli nimittäin personoitu varmuus, samalla kun
hän oli kiivas, järkähtämätön luonne, joka lahjomattomasti piti kiinni
siitä, minkä hän katsoi oikeaksi ja oikeudekseen. Ja Vikkelän hän
katsoi omaksi, tinkimättömäksi käskypiirikseen. Montako kesää hän sen
perässä jo oli istunut, sitä en tiedä; ennen aikaan, nuorempana
miehenä, hänkin kai oli kyllä purjelaivoja noilla samoilla vesillä
ohjannut, mutta niistä hän ei nyt enää välittänyt. Hänelle ei
ylimalkaan ollut maailmassa olemassa muuta alusta kuin Vikkelä, mutta
sen hän tunsikin sitä perusteellisemmin, sen tavat, sen voiman, sen
kestävyyden. Sen hän hoiti kuin lapsensa, ja siitä hän myöskin vastasi.
Ja voi sitä, joka yritti häntä tässä hänen tehtävässään ja oikeudessaan
vastustella!
Oli todellakin mahdotonta ajatella Vikkelää ilman häntä, myönnän sen
omasta kokemuksestani. Aina kun astuin Vikkelään ja näin sen perässä
Pantsun leveän, partaisen naaman, hänen suuren, pyöreän päänsä, jota
hän pahimmallakin paisteella suojeli karvalakilla, hänen terävän,
varman, käskevän katseensa, hänen lyhkäisen, jykeän, tanakan
vartalonsa, silloin tuntui aina omituisen kodikkaalta ja erikoinen
rauha ja turvallisuus täytti mielen. Kävin aina heti laivaan astuessani
lyömässä hänelle kättä, sillä nimenomaan hänen kädenpuristuksessaan
tuntui tuota lujaa suomalaista kiinteyttä ja suoruutta, joka tekee
sydämelle hyvää. Ei hän kättäni kovasti puristanut eikä pitkään
pidellyt, vaan tarttui siihen tanakasti ja varmasti, ja minä tiesin,
että siinä on mies, joka tietää mitä hänen on tehtävä ja sen myös
tekee.
Ankaran kurin hän piti aluksessaan, kun sunnuntaisin vei saaristolaisia
kirkolle ja toi kirkolta. Ei saanut hänen Vikkeläänsä tuppautua väkeä
sulloutumalla; jos tuli yksi yli määrän, oli hän sen valmis viskaamaan
mereen, ellei se muuten lähtenyt. Eivätkä saaneet Vikkelään
päässeetkään paljon liikuskella paikoiltaan, -- pimittämään kurssia
perämieheltä, -- heidän täytyi istua kuin kirkonpenkissä.
Ilmoittamistaan määräajoista Pantsu ei minuuttiakaan poikennut, ei
odottanut ketään myöhästynyttä, olipa vaikka itse maaherra, mutta ei
antanut myöskään muiden Vikkelää odottaa; kun viisari hänen vanhassa
"tuplakantisessaan" oli määrätyllä paikalla, silloin hän irroitti
köydet ja komensi liikkeelle. Ja olipa pimeää tai myrskyä, jokainen sai
olla varma pääsemisestään oikeaan aikaan määrälaiturilleen. Ihmisten
asioita, lähetyksiä ja tuomisia, hän ei yleensä ottanut toimittaakseen,
ei maksustakaan, hän jätti sen ansion kernaasti koneenkäyttäjälle;
mutta jos hän joskus jonkin asian otti toimittaakseen, niin hän
toimitti sen ihan tarkoin, vaikka häneltä siihen olisi mennyt päivä.
Huolimattomuutta ja epätarkkuutta Pantsu kaikessa vihasi, enin
kumminkin merimiehen ammatissa. Kun eräs jahti kerran oli muutamassa
salmessa jättäytynyt ankkuriin väylän paikalle, hän suuttui niin
silmittömästi, että uhkasi ajaa kohti ja upottaa jahdin siihen. Ehkäpä
olisi sen tehnytkin -- vaikka vettä kyllä oli kiertää -- ellei jahdin
omistaja, säikähtyneenä Pantsun huudoista, olisi viime hetkenä saanut
varpatuksi alustansa hiukan syrjälle. Ja kun toinen oli viitatuilla
vesillä joutunut matalaan ja pyysi Vikkelää avukseen, Pantsu tosin meni
nykäisemään sen irti, mutta haukkui jahtimiehiä koko ajan
huolimattomuudesta niin julmalla äänellä, että se jyrisi monen
kilometrin päähän, -- ja sitä ääntä saaristolaiset pelkäsivät. Ei ollut
muuten yrittämistäkään houkutella häntä ohjaamaan Vikkelää vähänkään
sivulle tavallisesta reitistä taikka tekemään matkaa oudommille
vesille. Kerran patruuna itse, Vikkelän omistaja, oli laivassa
ollessaan käskenyt häntä oikaisemaan erästä mittaamatonta salmea
myöten. Hyvin vastahakoisesti Pantsu oli totellut. Ja sattuipahan, että
siinä hipaistiin karia, potkuri oli vääntynyt, konetta ei voitu
käyttää, ja veneellä piti hinata laiva siitä pois. Se oli ollut hyvin
ikävä paluumatka patruunalle, sillä Pantsu nuhteli koko matkan oikein
isällisesti, että pakkoko on lähteä outoja väyliä yrittelemään. Eikä
sitä toiste enää yritetty.
Patruunakin alistui näet tottelevasti Pantsun määräyksiin. Joskus hänen
ehkä olisi tehnyt mieli pienelle huvimatkalle, jolloin Vikkelän olisi
pitänyt hiukan poiketa kulkuvuorostaan, mutta Pantsu teki tenän, ja se
matka jäi. Kerran oltiin kylässä, ja Pantsulle oli ilmoitettu, että
paluumatkalle lähdetään kello kymmenen. Mutta vierastalossa myöhästyi
illallinen, joten ei määräaikana olisi päästykään lähtemään. Mutta sitä
Pantsu ei suvainnut. Hän rupesi rannassa viheltämään niin pitkään ja
vihaisesti, että vierailijain täytyi jättää kaikki syöntipuuhat ja suin
päin kiirehtiä laivarantaan, -- ei näet ollut lysti, jos Pantsu
suuttui. Patruuna vaati itse muilta säännöllisyyttä ja mukautui
senvuoksi nurkumatta Pantsun ehdottomaan jyrkkyyteen. Sitä enemmän
täytyi kaikkien muiden häntä totella, ja juuri siten Pantsu olikin
tullut aivan itsevaltiaaksi tuossa pienessä valtakunnassaan.
Mutta sittenkin -- juuri tuossa hänen omassa valtakunnassaan, itse
laivassa, oli niskoitteleva aines, häntä vastustava puolue, niin,
suorastaan vallankumouksellinen puolue. Se oli seikka, joka myrkytti
Pantsun elämän, mutta jota hän ei voinut auttaa. Heitä oli näet
Vikkelässä kaksi miestä: hän, Pantsu, perämies, ja Torvinen,
koneenhoitaja, molemmat välttämättömiä laivan kuljetuksessa, jopa yhtä
välttämättömiä molemmat. Isännyys oli uskottu Pantsulle, eikä tuo
pieni, laiha, hiukan höpläkkä masinisti sitä arvoa häneltä
riidellytkään, vaan teki sen sijaan Pantsulle kaikenmoista kiusaa ja
vaikeutti hänen toimintaansa. Eihän Pantsu esim. päässyt laiturista
lähtemään, ennenkuin Torvinen oli konetta hoitamassa -- itse hän ei
koneesta, pannusta, höyrystä eikä koko liikevoimasta ymmärtänyt mitään
eikä tahtonut ymmärtää. Siten tapahtui joskus Torvisen laiminlyömisen
tai ilkeyden vuoksi, että Vikkelä ei voinut pysyä täsmällisenä, ja se
oli Pantsun mielestä kauhea asia, joka koski suoranaisesti häntä ja
hänen kunniaansa. Lujan persoonallisuutensa koko vaikutusvoimalla,
äänensä julmuudella ja joskus köydenpätkälläkin Pantsu kyllä koetti
karsia toveristaan nuo elkeet pois, mutta Torvinen oli sitä venyvää
laatua mies, että hän sittenkin aina teki jonkin erehdyksen -- tai
koirankujeen. Kerran pari kesässä hän sitä paitsi otti humalan, ja
silloin hän tahallaan aina myöhästyi Vikkelää lämmittämästä. Sellaisina
päivinä oli retki Vikkelällä jotakin aivan eriskummallista.
Silloin Torvinen ei nimittäin ääneti ottanutkaan vastaan kuritusta,
vaan koetti tehdä Pantsusta pilkkaa. Sitä ei Pantsu kärsinyt, vaan
korotti yhä ääntään ja ärjyi perästä, niin että hänen leveä rintansa
vihasta aaltoili. Torvinen räkytti käheällä äänellään vastaan koneen
luota, ja hänen pienet, likaiset kasvonsa vetäytyivät monenmoisiin
vinkuroihin. Hänen vetelä, hintelo ruumiinsa jännittyi silloin
ihmeellisen kimmoavaksi, hän hyppeli kuin kärppä Pantsun nenän eteen
puimaan laihaa nyrkkiään, hänen muuten taliset silmänsä miltei tulta
iskivät, ja hänen kielensä lauloi lakkaamatta.
-- Suus kiinni, juoppo! ärjyi Pantsu.
-- Juu, juu, herra kapteeni, herra amiraali, eihän tämän väylän
varrella saa kukaan muu äännähtääkään kuin teidän hirmuisuutenne. Mutta
niin kauan kuin nyt ei vielä suukoplaa ole hankittu, niin minä sentään
laulan, että tämä poika ei olekaan tässä laivassa mikään paksupäisen
Pantsun renki, vaan opinkäynyt koneenkäyttäjä, jolla on vähän
parempikin ranki kuin entisellä jauholotjan soutajalla. Mihinkäs sinä
kuljet ilman minua, hä... kuinka kävisi koneen ja pannun...?
-- Hoida koneesi, mutta ole laklattamatta, taikka survon siihen pannuun
viheliäiset luusi!
-- Säästäkää toki halpa henkeni, mahtava komendantti, ja myöskin näiden
viattomain matkustajain henki...
Sitä toraa kesti koko lämmityksen ajan ja parhaan osan matkasta.
Matkustajat istuivat ääneti säikähtyneinä sitä menoa kuunnellen, ja
ensikertalainen olisi varmaankin luullut laivan sen miehistön käsissä
törmäävän rantaan tai räjähtävän ilmaan, niin kiihkonsa vallassa miehet
olivat. Pantsunkin leveä leuka väkätti, ja hänen kouransa näytti joka
hetki aikovan nykäistä irti rautaisen ruotelitangon lyödäkseen sillä
murskaksi tuon kapinoivan, räkättävän alamaisensa. Mutta mitään
vaarallista ei sentään tapahtunut, ja vähitellen laukesi jännitys
Torvisen hinteloista jäsenistä, hänen kielensä rupesi sammaltamaan ja
hän asettui raukeana ja talttuneena koneensa nojaan huokaamaan. Pantsu
ärähti vielä pari viimeistä kertaa. Hän se näet aina voiton peri, ja
silloin hän tiesi, että nyt Torvinen taas on puolen kesää lauhkea kuin
lammas ja tottelevainen kuin siivo lapsi.
Mutta hän tiesi myös, että mies on sydämessään uppiniskainen, että hän
on pistänyt käheän kiukkunsa hampaankoloon. Niin Torvinen oli
tehnytkin. Sappi kiehui hänen sydämessään, vaikka hän ääneti alistuikin
Pantsun komentoon; mutta se oli hänestä nöyryyttävää, koska hän oli
mielestään ainakin yhtä välttämätön mies Vikkelässä kuin Pantsu. Hänen
pieni, hiukan tahkea päänsä mietti sen vuoksi kostoa; pannua
lämmittäessään ja konetta hiljaa hoitaessaan hän hautoi monenlaisia
tuumia ja koetti keksiä keinoa, miten päästä tuon itsekylläisen
mahtailijan kimppuun. Pientä kiusaa hän teki missä osasi, vihelsi
väärillä paikoilla, peruutti ennen aikojaan, joten laiva ei
laskenutkaan hyvästi laituriin, ja hierautui matkustajilta rahoja
kantaessaan näiden suosioon Pantsun kustannuksella. Se kaikki Pantsua
ärsytti, mutta sapekasta koneenkäyttäjää se ei silti vielä tyydyttänyt,
sillä perämies piti varansa ja säilytti kaikesta huolimatta valtansa ja
arvokkuutensa.
Mutta kerran Torvisen kumminkin onnistui kampata Pantsu kumoon ja lyödä
paha lovi hänen itsevaltiuteensa sekä saada hänet sydäntään myöten
loukatuksi. Tästä merkillisestä tapauksesta saaristossa väliin
kuiskaten kerrotaan -- ääneensä ei uskalleta --, kerrotaan osaksi
kunnioittavasti, osaksi vahingoniloisesti, sillä se, joka on jyrkkä, on
tavallisesti myös vihattu.
Se oli tapahtunut eräänä syyskesän päivänä, perjantaipäivä se oli vielä
ollutkin. Perjantaisin, jolloin Vikkelällä ei ollut kulkuvuoroa, sen
oli määrä aikaisin aamulla käydä hakemassa lahdenpohjassa joen suussa
olevalta myllyltä jauhoproomu ja tuoda se laivarantaan. Sitä reissua ei
ollut koskaan lyöty laimin. Tämä matka oli Torvista aina enimmän
harmittanut, kun niin perin aikaiseen aamulla täytyi joutua kylästä,
jossa hän asui, laivaan konetta lämmittämään. Usein hän näinä aamuina
oli myöhästynyt ja aina saanut ankarat nuhteet Pantsulta, joka itse
makasi yötkin laivassa ja siis aina oli ääressä.
Tänä perjantaiaamuna hän myöhästyi tavallista enemmän, ja tietysti
Pantsu haukkumaan. Mutta ihme, kumma, tällä kertaa Torvinen ei sitä
ääneti kuunnellutkaan, vaikka ei nähtävästi ollut humalassakaan, vaan
tiuskaisi aivan röyhkeästi vastaan:
-- Älä nalkuta, ei tässä ole mitään kiirettä.
-- Tämän kiireen sinä tiedät ja suori sukkelammin halot uuniin -- vasta
pidä ajastasi vaarin!
-- Kyllä minä aikani tiedän ja lämmityksen hoidan, siihen älä sekaannu
mahtailemaan.
-- Hä? Meidän pitäisi jo olla matkalla myllylle, jos et olisi
kuhnaillut.
-- Minä en lähde koko myllylle, mene yksin.
-- Sepä nähdään.
Pantsun poskijäntereet jo pullistuivat. Mutta Torvinen ei antanut
perään, ärsytti vain:
-- Nähdään se. Sinä luulet tässä olevasi paras käskijä, mutta olen minä
yhtä hyvä isäntä kuin sinäkin, minulle patruuna voi antaa määräyksiä
yhtä hyvin kuin sinulle. Ja kun minä sanon, että tänään ei myllylle
lähdetä, niin ei lähdetä, tottapahan minä sen tiedän.
-- Sinä tiedät!