viisas ja viekas särkiparvi saapuu hänen syöttiään kosimaan. Se pitää
ensin hiljaiset neuvottelunsa veneen ympärillä, ui edes ja takaisin,
poistuu ja palaa taas.
-- Sukkelapäinen veijari olet, harvoin sinä koukkuun erehtyisit, ellet
samalla olisi niin turkasen ahnas. Härnää vain, kyllä sinut tunnen,
lopuksi et sittenkään voi voittaa kiusausta.
Aluksi särjet ilkkuen toisilleen virkkovat, että niin tuhmia me nyt
emme ole, että tuohon syöttiin takertuisimme, -- ehei, siellä on
lihaisen ja makean madon sisässä terävä teräs, -- ehei! Vieressä voi
käydä, voihan nokallaan kosketellakin, kunhan vain ei suuhunsa ota.
Niin ne tuumivat, ja siksi ne selvästi kiusoitellen heiluttavat
koukkua, niin että kuuluvainen väräjää.
Mutta sitä tehdessä mesi valuu suuhun, ja jopahan joku nuoremmista
arvelee: Eihän tuo nyt mahda vettä ylemmäs viedä, jos varovasti
laidasta vähän maisteleekin. Se näpäisee hiukan, ja onnekseen sen
tekee; makeata oli -- turkanen, kun oli hyvää. Maistetaanpas toinen
kerta, varovasti vain -- hei kun onnistaa! Särkeä oikein naurattaa
ajatellessaan kalamiehen kiukkua, ja se tekee leikkisän ehdotuksen:
Jyrsitään pois koko mato raudan päältä... jos tuossa muuten mitään
rautaa lieneekään. Ja ennen pitkää koko särkiparvi onkin siinä
puuhassa, yksi nykäisee yhtäältä, toinen repäisee toisaalta, ja niin
nauretaan onkijalle, joka vetää ja suuttuu.
-- Mestareita olette, mutta tulee se erehdys! -- Olli panee lieron
hyvin herkästi ongen väkään.
Särjet ovat jo innostuneet, ne kilpailevat urheilussaan, ja into
voittaa kohta viisauden. Sillä yht'äkkiä koko särkiparvi hajaantuu
säikähtyneenä ja miltei jähmettyneenä. Nyt se tapahtui, onnettomuus.
Lähti yksi tovereista liian läheltä maistelemaan lieron makeinta päätä:
tarttui... koetti vapautua, painui pohjaa kohden... mutta siristellen
ja päristellen sen täytyi seurata petollista syöttiä ylöspäin -- ja
hävisi vesirajasta... Kamala hetki, kylmä hiki kihoaa särkien suomusten
alta...
-- Pääsit tällä kertaa, mutta tulet sinä uudelleen. Juuri vesirajassa
on särkiveitikka potkaista säväyttänyt pinnasta, onki on hellittänyt,
särki on pelastunut. Lupsahdus on kuulunut pelästyneeseen särkiparveen,
ja yht'äkkiä on ilmestynyt toveri siihen takaisin. Mutta minkä
näköisenä! Suupieli on revennyt, sitä kihelmöi ja kangertaa, ja
tukahduttavalta tuntuu -- siellä ylhäällä ei saanut hengitetyksi, ei
nähnyt mitään, kirkasta oli ja kuivaa, uh, uhuh...!
Olkoon koko petollinen herkku, päättelevät nyt särjet ja lähtevät
haavoitetun raukan seurassa uimaan ulapalle. Mutta matkalta pyörähtää
sentään yksi ja toinen takaisin; se on saanut maistetuksi sitä makeata
syöttiä eikä voi vastustaa kiusausta -- eihän se mitään tee, kun
varovasti laidasta repii. Kohta on koko särkiparvi siinä taas,
haavoitetut ja kaikki, ja Olli huomaa, kuinka ne oikein kiukussaan nyt
jyrsivät ja narraavat. Jo häviää taas yksi heidän joukostaan
yläilmoihin eikä lupsahdakaan takaisin. Hetken tyrehdys. Mutta eivät
malta toiset heittää enää näykkimistä pois, he ovat liiaksi päässeet
makuun, himo on voittanut viisaatkin, ja niinkuin hölmöt salakat nyt
viekkaat särjet antavat onkijan vetää itsensä veneeseen. Himo viisaan
villitsee!
Sitä seurustelua voi kestää päiväkauden, eikä tule Ollille ikävä, sillä
yhä uusia viekkauden ilmeitä hän keksii vedenalaisissa tuttavissaan, ja
hänen täytyy miettiä keinoja niitä nolatakseen.
Mutta väliin tapahtuu taas siinä seurustelussa äkillistä vaihtelua, --
Olli oivaltaa heti, mistä se johtuu. Ohikulkeva säynäjä, joka on
olevinaan ymmärtäväinen ja kokenut, on hetkeksi pysähtynyt tuota
särkien uhkapeliä katsomaan ja luulee kohta keksineensä, missä vika on
niin monen onnettomuuteen. Särjillä on liian vähän voimaa, se
päättelee, ne raukat seuraavat tuollaista pientä matoa, sen sijaan että
madon pitäisi seurata heitä. Jos sen tempaisisi oikealla kalan voimalla
ja vetäisi alas, niin miks'ei se tulisi. Ja säynäjä päättää näyttää,
kuinka on meneteltävä, näyttää särjille vain esimerkin vuoksi. Se
puljahtaa keskelle särkiparvea, joka epäillen ja ihmetellen vetäytyy
syrjään; se käännähtelee, levittelee eviään, ikäänkuin neuvoen, että
näin sitä pitää, ja tarraa sitten syöttiin kiinni -- painaa alaspäin,
lähtee uimaan... Särjet katsovat tuokion kysyvinä, mutta jo päästävät
naurun, niin että pyrstöt väräjävät. Sillä tuossahan nousee pintaan
tuokin tyhmän ylpeä, voimistaan kerskuva säynäjä.
-- Senkin hölmö, luotapas siinä voimiisi!
Vaihtelevaa seurustelua yhä kestää. Mutta yht'äkkiä se taukoo, ei tunnu
olevan yhtään päätä enää koko kaislikon rinnassa. Mitäs tämä on, --
Olli katsoo aurinkoa, ei ole vielä sydänpäivän aika, ei ilmaise sitä
aurinko eikä vatsa. On mahtanut hauki tulla siihen yksille apajille ja
karkoittaa kaikki tuttavat, pikkukalat. Vai sinä, lahden poliisi,
kiilusilmä harvahammas! Matosesta et välitä, halveksivasti sitä
katselet, särkiä vain vaanit. Luulitko niiden jääneen tähän sinua
odottelemaan -- kyllä kai!
-- Ka niin, asetu vain nyt siihen kaislikon sisään liikkumattomana kuin
vanha ranko vahtimaan... olet nukkuvan näköinen, mutta ahnaasti silmäsi
palavat, sen kyllä tiedän...
Olli nostaa kiviriipan ja meloo hiljaa kaislikon rintaa pitkin toiseen
pohjukkaan, jossa hän taas tapaa vanhat tuttavansa. Siellä salakat,
särjet ja ahvenet jatkavat seurustelua vanhassa tai uudessa muodossa,
toisin tempuin ja vehkein vain, ja leveät lahnanpojat tai teräväeväiset
kiisket tuovat yhä uutta vaihtelua seurusteluun. Hauskasti kuluu
Ollilta päivä, ja kun hän vihdoin meloo takaisin venevalkamaan, hän
ajattelee melkein kaivaten tuota vilkasta seuraansa.
Mutta samoihin aikoihin näkyvät jo hailinpyytäjätkin purjehtivan kotiin
mereltä päin. Olli muistaa, että vuoden perästä jo hänkin soutelee
noita raskaita silakkaveneitä kauas ulkoluodoille. Minkähänlaista
seuraa siellä tapaa, pääseekö ulkomeren eläjien kanssa yhtä hyvään
tuttavuuteen kuin kotilahden kaislikon asukkaiden?
IX.
ERÄS JOULUKUUN RETKI.
Ohimennen oli saaristossa usein mainittu muutamasta Pohjolan veljesten
tuonnottain tekemästä reissusta Viroon, ja sitä oli sanottu
uhkarohkeaksi retkeksi, -- kiittäkööt onneaan, että siitä hengissä
pääsivät! Joulukuussa, lumen aikana, miehet olivat lähteneet haileja
kaupalle, ja hullusti oli ollut käydä, tietäähän sen, ei jahdilla
purjehtiminen lumituiskussa ja pakkasella enää ole mitään leikkiä. Niin
oli sanottu, mutta en ollut tavannut ketään mukana olleista, joka siitä
retkestä olisi tarkemmin kertonut, he olivat taas kaikki merellä.
Vihdoin Lommin Matti koteutui Pitkäänpaateen; huono oli ollut rahdin
saanti, hän valitti, siksi hän nyt jätti jahtinsa Kuorsaloon ja palasi
kalanpyyntiin. Utelin Matilta siitä joulukuun reissusta.
-- Johan te tunnutte siitä kuulleen, hän väitti.
-- En ole kuullut muuta, kuin että teille oli hullusti käydä, -- mutta
miten?
-- Mitenkäpäs muuten, kuin että haaveri tehtiin. Viroon oltiin muka
matkalla sillä pohjolaisten "Toivo" laivalla, ja Viroonhan sitä lopuksi
tultiinkin, mutta huononlaista matkaahan se oli, tuhannen markan
vahingon se meille teki.
-- No kerrohan alusta loppuun.
Matti asettui kahdareisin jakkaralle, -- puhumaan hän ei ole
vastahakoinen, mielellään hän yleensäkin suunvuoron pitää. Itse retken
hän kumminkin kertoi mielestäni liiankin lyhyesti -- syrjähyppyjä mieli
aina tekemään, ei lie sitä matkaansa sentään niin kovin ihmeellisenä
pitänyt --, mutta koetanpahan jutella sen retken tässä samaan tapaan
kuin sen Matti minulle puhui.
-- Vähän myöhänlaiseenhan sille retkelle tuli lähdetyksi, joulukuu
taisi olla kohta puolessa, koskahan aatto oli, kun sieltä kotiin
palattiin. Mutta piti saada vaihdetuksi perunoihin ne hailit, -- meillä
oli "Toivossa" neljän miehen haililasti, nimittäin Pohjolan veljesten,
Eetun ja Eemelin, minun ja sitten sen Virkin Kallen -- oletteko
sattunut näkemään sitä Virkkiä?
-- En ole sattunut, mutta kuullut siitä vähän olen.
-- Olisi se nähtäväkin, varsinkin toinen poskiluu, se on näet litteä ja
vinossa. Muistan minä senkin ajan, kun se oli suora ja kaunis, -- mutta
se oli Kalle aina ruma suustaan ja paha tappelemaan, ja niin muutamassa
tappelussa siltä kerran kasvot särkivät. Oli kiusoittanut vankempaansa
miestä muutamissa häissä tuolla Loimolassa -- se on mantereella talo,
joka kuuluu saaneen nimensä siitä, kun ennen vanhaan Virosta haetut
viinat siihen ensiksi tuotiin ja siinä juoda loimoteltiin. Siellä oli
härnännyt Kalle ja sanonut, että "sinulla on niin paha akka". Toinen ei
siitä vielä suuttunut, oli vain vastannut, että "onhan sinulla
parempi". Mutta kun Kalle vain väkätti, että "sinulla on niin ilkeä
koirakin", niin jo syttyi tappelu, ja Kalle joutui alakynteen. Mies
kopristi häntä tukasta ja takoi Kallen naamapuolta lattiaan, takoi,
takoi, niin että poskiluu litistyi...
-- Te olitte siis kaikki neljä siinä laivassa?
-- Niin, neljään pekkaan lähdettiin Martinsaaresta ja ajettiin merelle.
Oli sievoinen pohjoistuuli, myötäiseen mennä hyristettiin, ja muistan
vielä, kuinka Virkin Kalle siinä muka rohkeana rehenteli ja lauloi
nenäänsä, että
Pohjan tuuli se puhaltaa
ja mastipurje se huiskaa.
Eikä niin rakasta uutta kultaa,
ettei vanhaa muista...
-- Niin lauleli päiväiseen aikaan, mutta eihän sitä päivää joulukuussa
enää paljon ole, pimeä tapasi merellä. Ja mitenkä siinä tuuli lie
reistaillut ja pyöritellyt, en tiedä, seuraavana aamuna huomattiin,
että oltiinkin Narvanjoen suulla. No mitäs siitä, päätettiin viedä
lasti Narvaan, ja sieltä otettiin sijaan 160 tynnyriä perunoita, -- ne
ovat sen puolen perunat hyvin hyviä ja varsinkin siemeniksi. Pian
oltiin paluumatkalle valmiit, -- se oli iltapuoli päivää ja Pohjolan
Eetu oli maissa laivan papereita selvittämässä, -- ette taida tuntea
sitäkään Eetua?
-- Enpä tunne.
-- Se on mies kuin herra, väleen sille aina paperit selvitetään, vaikka
onkin harvapuheinen mies. Pulska mies, oikein tyttöjen herkku, -- aina
kun on satamaan satuttu ja siellä tanssit hommattu, niin pyörälle se on
Eetu kiertänyt tyttöjen pään, olivatpa suomalaisia tai virolaisia. --
Käytiin sitten seuraavana kesänä tämän silloisen retken jälkeen Eetulle
Suursaaresta morsianta hakemassa, ja saaren komeimman tytön se
muijakseen sieppasikin. Ja siellä kun tanssit pidettiin ja Eetu
morsiamensa kanssa sillalle lähti, niin kelpasi sitä syrjästäkin
katsella...
-- Hän siis teidän paperinne Narvassa selitti?
-- Niin, hän kun oli laivan omistajakin, -- me sill'aikaa hiljalleen
hinasimme jahdin joen suuhun. Mutta silloin rupesi satamaan lunta eli
lumiräntää, ja me jo tuumasimme, ettei nyt lähdetäkään yöksi merelle,
vaan jäädään aamuun asti siihen möljän päähän. Ruvettiin jo nuoria
pollareihin sitomaan. Mutta möljällä seisoa jökötti silloin sataman
vahti, Sompa nimeltään, ja hän kävi nauraa hohottamaan, että
vesisadettako ne miehet pelkäävät, laskekaa vain selälle. Samassa tuli
Eetukin siihen sitä väittelyä kuulemaan, ja häntä suututti Somman
nauru. Antaa luistaa merelle, virkkoi hän, ja me irroitimme taas köydet
ja oikaisimme täysin purjein ulos satamasta.
-- Mutta siellä merellä olikin sillä kertaa vähän muuta kuin
vesisadetta. Lunta pyrysi niin sakeasti, ettei saanut silmiään auki, ja
pohjoisesta kävi ihan ilmeinen myrsky, -- ei sitä joella tiedetty
aavistaakaan. Purjeet ja nuorat jäätyivät jo kohta kankeiksi, reivata
ei voinut, ja tukala niitä oli hoitaakin, mutta koetettiin kumminkin
luovia vastaiseen. Ja Tytärsaaren kohdalle tultuamme emme enää voineet
luoviakaan. Yötä vasten oli näet pakkanen kiihtynyt -- sitä kuuluu
olleen sinä yönä 15 astetta merelläkin, -- laiva rupesi käymään jäähän,
kun meri myötään loiski sen yli, joten ei voinut kannella liikkua eikä
kääntää purjeita. Niitä koetettiin kyllä vähentää; henkeni kaupalla
minäkin luistelin siellä jäätiköllä, mutta purjeita ei saatu alas,
ainoastaan staakseilin sain puoliväliin riuhtaistuksi. Mutta laiva
purjehti vielä, vauhti oli kova, ja me koetimme siinä pilkkopimeässä
kompassin avulla päästä Suursaaren alle tuulen suojaan, -- oletteko
käynyt Suursaarella?
-- Olen, -- sen etelärannalla ei ole satamapaikkaa.
-- Ei ole, mutta olisihan siinä sentään ollut maan suoja
pohjoismyrskyltä, aamulla olisi sitten koetettu miten kuten päästä
satamaan. Oltiin jo ehkä kilometrin tai parin päässä saaresta, mutta
silloin myrsky repi meiltä purjeet, -- ihan repäisi halki ja rievuiksi
mastopurjeet ja sitten katkaisi keulapuomin. Silloin me siunasimme,
sillä nyt oltiin myrskyn vallassa. Kallekin rupesi jo kohta
tunnustamaan syntejään ja lupasi kaiken maallisen tavaransa sille, joka
vielä uskaltaisi sanoa, että siitä sentään pelastutaan. Rehentelee mies
muuten ja kehuu ja haastaa tappelua, jos et häntä usko, mutta eipä nyt
enää laulattanut se pohjan tuulikaan...
-- Tuli totuus ilmi.
-- Tuli. Mutta ei se muistunut laulu mieleen meille muillekaan, eikä
nälkäkään, vaikk'ei ollut syöty sitten kun Narvassa aamulla. Pohjolan
Eemelistä kuuluvat levittäneen juttua, että hän olisi itkenyt, mutta
siinä ei ole mitään perää. Kalpea hän kyllä oli, mutta karttaa se vain
tutki ja kompassia eikä puhunut mitään. Mutta Eetu seisoi liikahtamatta
ruotelin ääressä, -- hän muka piti perää, vaikka sitten huomattiin,
että ruotelikin oli jäätynyt ihan liikkumattomaksi. Ruoripuu mahtoi
kumminkin vähän antaa perään liitteistään, ja Eetu piteli siitä
hievahtamatta kiinni. Muutamia kertoja tuuli viskasi hänet siitä irti,
ja mies liukui jäätynyttä peräkantta myöten, kunnes kupsahti purjetta
vastaan -- onneksi olivat ne jäätyneet räsyt siinä, ettei mies mereen
syössyt. Mutta siitä hän kapusi aina takaisin ruotelinsa luo ja seisoi
siinä, kunnes vihdoin saappaat jäätyivät kiinni. Ja lienevät ne
jäätyneet jalatkin, koska häneltä seuraavana talvena lähti nahka
molemmista jaloista.
-- Ei toki kaatanut myrsky laivaanne, vaikka siinä kaikki niin jäätyi?
-- Ei kaatanut. Se staakseili, joka minulta oli jäänyt puoliväliin
repottamaan, se siinä vielä repotti ja veti, niin että laiva kulki
keula edellä eikä päässyt kupeittain kuppelehtamaan. Enkä luule, että
laiva olisi muutenkaan kaatunut, -- sillä juuri jää muodosti
jonkinlaiset suojavarppeet laivan molemmille puolille. Ette usko, mutta
totta se on, että laitain ulkopuolelle sinä yönä kasvoi ainakin metrin
paksuiset jäämuurit, ihan kuin siivet pyörälaivaan, se vain erotusta,
että ne ulottuivat keulasta perään saakka, ja ne estivät laivaa
kaatumasta. Se se jäätä oli, -- koko kansikin, aivan reelinkiä myöten,
oli yhtä ainoata jäätä, joka paksuni myötään, kun aalto laivaa valeli.
Mahdotontahan siinä oli liikkua, heti olisi luistanut mereen.
-- Missä te miehet sitten oleskelitte?
-- Kajuutan edessä seisoimme -- siihen jäi jonkinlainen sola, -- ja
pidimme kiinni, ja olimme kajuutassakin, sitten kun se oli saatu
tyhjäksi. Jo alkutaipaleella meri näet löi ikkunat rikki ja ajoi vettä
sisään. Sitten yöllä me kirveellä puhkaisimme reiän kajuutan pohjaan,
joten vesi valui ruumaan, sekä pistimme lautoja säkkiin ja naulasimme
ikkunain eteen, ettei aalto päässyt valtoimenaan sisään. Siellä sitten
pimeän päässä, likomärkinä ja jäätyneinä kökötettiin, ei saatu
tultakaan, kun kaikki oli kastunut, -- ja Eemeli koetti pilkkopimeässä
yhä tutkia merikorttejaan. Eikä puhuttu paljon mitään koko pitkään
yöhön, -- sillä pitkä se oli. Aina väliin kysäistiin sentään Eemeliltä,
että "vieläkö merta riittää, kunnes päivä valkenee". Sillä sen me
tiesimme, että jos myrsky meidät yön aikana maata vasten räjäyttää,
silloin meitä ei pelasta mikään, mutta jos valoisaan aikaan
ajautuisimme Viron rannikolle, niin olisihan vielä toivoa, että
laivanhylystä jotenkuten hengissä päästäisiin. Mutta ei osannut Eemeli
vastata muuta kuin että "niin kauanhan sitä merta riittää, kunnes ranta
tulee vastaan".
-- Pitkä se yö oli, mutta vihdoin rupesi kumminkin aamu valkenemaan.
Sitä katselimme ulkona kannella, mutta sitä ei ollut ilo katsella.
Sillä meri ärjyi entisellään, lunta tuprusi ja laiva oli kuin suuri
jäämöhkäle, jota myrsky iltikseen kuljetti. Yht'äkkiä näimme silloin
edessämme matalan -- sen tunsimme heti mahtavasta kareesta, vaikk'ei
kallioita ensin näkynytkään -- ja sitä kohden ajautui laiva. Niin oli
korkea se kare, ettei maata sen takaa näkynyt, vaikk'ei maa enää ollut
kaukana. Silloin tuntui pahalta sydänalassa, ja ensi kerran silloin
Eetukin äännähti ruotelin äärestä: -- Nyt kajuuttaan, pojat, sillä tuo
täräys se meidät muuten viskaa mereen. Siihen jätti kiinni jäätyneet
saappansa ja juoksi kajuuttaan. Me toiset perässä minkä ennätimme, ja
ovi läimäytettiin kiinni. Ja siinä istui nyt vastakkain neljä miestä;
toisiaan silmiin katsottiin, mutta ei sanaakaan puhuttu, odotettiin
vain tärähdystä. Ja taisipa jokainen siinä itsekseen ajatella, että nyt
se viimeinen hetki on tullut...
-- Mutta se ei tullut?
-- Ei. Tuokion kuluttua kuului kyllä karkea jyrähdys keulan alta, laiva
tärähti, jää vongahti. Kului silmänräpäys, jo kuului toinen jymähdys
perästä, se hyppäytti meitäkin, mutta taas oli kaikki hiljaista. Me
katsoimme toisiamme silmiin kauan aikaa, ja jo vihdoin kysyimme, että
"mitenkäs kävi?" Kiivettiin taas ylös kannelle: laiva oli luistanut
karin yli. Se paksu jääkuoriko lienee auttanut, että laiva luisti
matalan yli, vai muutenko meitä onni nykäisi, en tiedä. Mutta keulan
puoleen kun silmäiltiin, niin siinä oli edessä asuttu ranta, jossa jo
ihmisiä näkyi liikkeessä hankkiutuen meitä pelastamaan, -- siinä oli
aivan lähellä oikea meripelastusasema. Laivamme pääsi melkein lähelle
rantaa, ennenkuin tarttui kiinni, ja siitä virolaiset auttoivat meidät
helposti maihin. Heidän kanssaan yhdessä ruvettiin sitten kohta laivaa
irti varppaamaan, tyhjennettiin perunalasti, myytiin mitä kaupaksi
saatiin, loput työnnettiin mereen ja irtaantunut laiva vietiin
suojaiseen satamaan.
-- Entä miehet?
-- Hätäkö siinä meillä miehillä enää oli. Akat lämmittivät saunan, ja
siihen meidät vietiin sulamaan. Mutta siellä se sittenkin oli minulle
tulla viimeinen kumma: oli mennä puhelahja! Kiipesin nähkääs
ensimmäisenä kuumalle lauteelle, -- niin jäätyneenä kuin olinkin, en
edes lämmintä ryyppyä ollut saanut. Juttelen siinä parhaillaan, niin jo
tunnen yht'äkkiä, että kouristaa leukapielistäni, ne jähmettyvät ihan
kokonaan, en saa suutani auki enkä kiinni, eikä sanaakaan lähde.
Arvaatte sen hätäni, -- minä kun olen puhelias mies! Rupesin kurkustani
huutamaan minkä ääntä sain ja heilutin käsiäni. Jo älysivät toiset
tuskani, hieroivat kaulasuoniani ja leukapieliäni, ja niin vähitellen
taas suli puhekyky. Mutta eipä noussut enää Eetukaan, vaikka on
vähäpuheinen mies, lauteille, ennenkuin oli vähitellen raajojaan
sulatellut.
-- Tuliko "Toivosta" enää kalua?
-- Vielä tuli, seuraavana keväänä se haettiin kotiin ja korjattiin.
Mutta me miehet ajoimme jo joulun alla rautatietä Pietarin kautta
Viipuriin, sieltä hevosella kotiin, ja aatoksi saareen saavuttiin,
niinkuin sanottu oli. Rantavedet olivat silloin jo täydessä jäässä,
reellä ajettiin, mutta muutamassa salmessa meiltä kumminkin vielä
hevonen putosi jäähän. Sekin saatiin ylös -- ja siinä oli sitten sen
retken loppu.
X.
KÄYNTI HANHIKIVELLÄ.
Merellä kävi loiva aallokko, mutta tuuli oli pysähtynyt, ja melkein
hervottomina lepattivat purjeet veneen verkalleen lipuessa eteenpäin
vanhaa vauhtiaan, jota airoilla hiukan autettiin. Taivas oli pilvessä,
joskus vain päivä pilkisti kuulakkana pilvenraosta; mutta lounaisella
taivaanrannalla kulki mustanharmaja ukkospilvi. Jos se sieltä rupeaisi
nousemaan, voisi siitä tulla tuulta tarpeeksi, ehkä liiaksikin, sillä
ukkostuulen rajat ovat usein hyvin epämääräiset. Mutta se ei noussut,
kaukana missä lie kulkiessaan jyrissyt ja satanut, meitä se ei
ehättänyt.
Pehmeästi vain kellui veneemme aallokossa, töksähti väliin
laineenharjaa vastaan, mutta vaipui kohta taas hiljalleen, kuin uinuen,
solumaan. Ääneti istuivat veneessäolijatkin, katsellen tuota tummaa
luontoa: meri oli musta ulapalle silmäillessä ja näytti jo kappaleen
matkan päässä yhtyvän taivaanrantaan. Rannikon ääriviivat, joita
lähestyttiin, olivat jonkinlaisen epäselvän hämärän peitossa, vaikka ne
eivät kaukanakaan olleet. Saarten muuten vihreä, kesäinen puku näytti
sekin harmajalta, tuskin erotti metsää kalliosta. Jokin kaukainen vene
pakeni saaren taa, muuten meri oli ihmeellisen autio, ei näkynyt
purjetta, ei edes kalalokkia lentämässä.
Mikä voimakas muisto, mikä tuttu mielikuva yhtyy tähän
luonnontunnelmaan? Koetin kauan sitä selvittää itselleni, samalla kun
tuo tunnelma yhä voimakkaammin kietoi minut valtoihinsa. Olen elänyt
ennen nämä samat hetket, tuntenut juuri samat mielikuvat, hiukan
raskaat, hiukan utuiset ja uuvuttavat. Missä, milloin? Tuo meren tumma
väritys, ukkospilvi purjeen takana, sen alla harmajaan häipyvä
rannikko, veltot purjenuorat, airojen verkkainen loiske, ulapan raskas
äänettömyys...? Tuo ennen eletty tunnelma on niin elävästi mielessäni,
etten voi sitä erottaa nykyisestä.
Miten? -- tunnelmanihan kehittyy nykyisyyttä pitemmälle. Minusta
tuntuu, että tätä meren ehdotonta hiljaisuutta, tätä unettavaa,
liikkumatonta valaistusta täytyy seurata raju purkaus, järisyttävä
mielenliikutus, melu ja hälinä. Miksi, mistä se tulisi? En tiedä, mutta
hipiässäni tuntuu kuin sitä vastaan olisi tuprahtamassa kylmä ryöppy,
sadekuuro, rakeita... Rakeita! -- niinhän toki. Rakeita ja myrskyä ja
pimeätä! -- sehän on ilmielävästi Hanhikiven retki, jonka muisto minut
on vallannut, vaikka en sitä heti saanut itselleni selvitetyksi. Muisto
ajoilta lähes kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruudenmuisto kotoiselta
Pohjanmaalta, kaukaisesta seudusta. Sitä retkeä en ole muistanut
vuosikausiin, nyt se on pienimpiä yksityiskohtia myöten mielessäni,
elävänä kuin eilinen päivä. Nyt näen jo eroavaisuudetkin sen silloisen
ja nykyisen tunnelmani välillä. Silloin Pohjanlahden loivat
hiekkarannat ja vaivaiskasvuiset näreiköt, nyt Suomenlahden syvät vedet
ja jyhkeät kalliorannat. Silloin nuori, heleänraikas mieli, jonka
luonnontunnelma vain hetkeksi ilostaan taltutti, nyt huoltenraskas
arkimieli, joka kerran poikkeukseksi on ehtinyt vaipua vapaaseen
tunnelmaan...
Mutta ne eroavaisuudet hupenevat pois, mielialan voimakas yhteisyys
pitää minut vallassaan ja panee minut siihen yhä syventymään. Ja minä
rupean sen pakosta muistelemaan alusta loppuun tuota silloista retkeä
ja sen tapahtumia. Mieleni käy hilpeäksi muistoista, leikkisästi kerron
venekumppaneilleni tuon silloisen Hanhikiven retken.
Kerron sen tässäkin.
* * * * *
Se tapahtui sinä suurena raesadekesänä, jolloin, niinkuin kaikilta
kulmilta maata sanomalehtiin kirjoitettiin, pääskysen munan kokoiset
rakeet särkivät ikkunat kaupungeissa ja löivät lakoon kaikki viljat
maaseudulla. Ja juuri sellaiseksi raekuuropäiväksi sattui käyntimme
historiallisesti kuuluisalla Hanhikivellä.