Mitään perää hän ei voinut uskoa Torvisen puheissa olevan. Eihän ollut
koskaan lyöty myllyreissua laimin, tiesihän Pantsu, että siitä oli
myllyn kanssa tehty varsinainen sopimus, eikä hänen perin säännöllinen
luonteensa voinut käsittää, että tällaisesta sopimuksesta voitaisiin
missään tapauksessa tehdä poikkeusta. Ja jos joskus tehtäisiin, niin
tietysti siitä hänelle, Pantsulle, ilmoitettaisiin, eikä tuolle
hatarapäiselle Torviselle, jolle ei koskaan annettu mitään Vikkelää
koskevia määräyksiä. Ei, Pantsu oli varma siitä, että Torvinen vain
tapansa mukaan kujeilee, siten koettaen puolustaa myöhästymistään ja
vähentää Pantsun mahtia. Se häntä kiukutti, ja siksi hän ärjäisi:
-- Sinä et tiedä tässä laivassa muuta kuin totella. Myllylle lähdetään,
sanon minä. Lämmitä sinä siis uuni äläkä mukita.
Mutta silloin Torvinen oikaisihe oikein pitkäksi ja tuli kädet
puuskassa rehennellen ihan Pantsun nenän alle.
-- Vai niin, taidatpa jo olla tämän laivan omistajakin. Taidatpa lähteä
myllylle, vaikka itse patruuna kieltää ja käskee minun Vikkelän kanssa
tässä odottaa. Mutta sille mahdille minä panen rajan. Nyt _minä_ sanon,
että myllylle ei lähdetä, ja sillä hyvä.
Torvinen löi kämmenellä polveensa niin että läiskähti. Siihen oli jo
laivarantaan keräytynyt jätkiä, jotka rannalta ajoivat halkoja lotjaan,
ja nämä olivat pysähtyneet laivamiesten väittelyjä kuuntelemaan. He
päästivät iloisen naurun kuullessaan Torvisen mahtavan varmuuden ja
ilkkuivat, että "kas niin, koneenkäyttäjä, pidä kerran puolesi!" Tämä
kävi jo Pantsun kunnialle, hän ei uskonut koko juttua, ja hänen leveä
rintansa rupesi aaltoilemaan. Sylki pärski parran välistä, kun hän nyt
karjaisi:
-- Sinä valehtelet, etana, suus kiinni ja lämmitä!
Nyt Torvinen painautui lämmittämään, mutta hänen pieni naamansa ilkkui
pirullisesti tulen hohteessa; sillä hän huomasi saaneensa Pantsun
ärsytetyksi ja tunsi, että nyt se menee mertaan. Ja siitä hän nautti.
Sillä tosiaankin patruuna oli kieltänyt sinä aamuna myllylle
lähtemästä. Illalla myöhään oli taloon tullut vieraita, ja siellä oli
yht'äkkiä päätetty, että aamulla viedään vieraat laivalla saaristoa
katsomaan, -- telefoonissa oli ilmoitettu myllylle, että proomu haetaan
vasta illalla. Ja kun silloin jo oli iltamyöhä ja pimeä, patruuna ei
ollut lähettänyt siitä sanaa Pantsulle laivaan, vaan Torviselle, joka
asui lähempänä kylässä. Tätä onnellista sattumaa nyt kostonhaluinen
koneenkäyttäjä käytti hyväkseen. Kun laivassa alkoi olla tarpeeksi
höyryä, nousi Torvinen laiturille ja rupesi siellä hyvin rauhallisesti
kävelemään edestakaisin. Pantsu katsoi sitä hetkisen ja virkkoi ensin
rauhallisesti:
-- Suoria laivaan sieltä, nyt lähdetään.
-- Eipä ole kiirettä, Torvinen vastasi ja asettui tyynesti ulapalle
katselemaan.
Halkomiehet päästivät leveän naurun. Veri karahti Pantsun päähän.
-- Näytän sulle kiirettä!
Tuiskuna Pantsu hyppäsi laiturille, tapasi toveriaan niskasta ja
viskasi hänet kuin rukkasen alas Vikkelään. Irroitti sitten itse
köyden, nousi laivaan, sieppasi halon ja ärjäisi Torviselle:
-- Asetutko koneen luo, hä...? No niin..., hiljaa taakse... eteenpäin,
täysi vauhti...
Torvinen totteli hyvin pelokkaan ja onnettoman näköisenä, pidellen
loukkaantuneita luitaan ja mukisten vain, että "tappelemaan rupesi,
minkä sille mahtaa". Mutta kun Vikkelä oli parin sylen päässä
laiturista, silloin hän hyppäsi laidan luo ja huusi kovalla äänellä:
-- Hei, miehet, kun patruuna tulee rantaan, niin sanokaa, että kyllä
minä kielsin myllylle lähtemästä, mutta Pantsu ei totellut, -- tappaa
oli!
Nyt hytkähti Pantsunkin sydän, ja hänessä välähti ajatus, että jos tuo
heittiö sittenkin puhunee totta, jos olisi patruuna hyvinkin
peruuttanut myllymatkan...? Mutta miks'ei hänelle, Pantsulle, olisi
mitään siitä ilmoitettu, miksi hänet olisi syrjäytetty -- ei koskaan!
Vielä Pantsu ehkä olisi sentään asiaa tarkemmin miettinyt, mutta nyt
laiva jo oli kulussa, häpeä olisi hänen nyt ollut peräytyä ja totella
Torvista, sehän olisi särkenyt hänen arvokkuutensa. Miten tahansa --
anna luistaa!
Ja Vikkelä luisti laiturista pois ja viiletti täydellä höyryllä
lahdenpohjaan. Sinne katosi niemien taa.
Mutta tunnin kuluttua patruuna tuli vieraineen laivarantaan.
Katsellaan, ihmetellään: ei olekaan laivaa, millä huvimatkalle lähteä.
Missä hiidessä se on? -- Patruuna suuttuu, -- se Torvisen tolvana ei
tietysti olekaan muistanut hänen käskyään, se naurispää! Vieraat
ystävällisesti hiukan ilkkuvat isännälleen, ja tämä suuttuu vielä
pahemmaksi. Hän käy halkomiesten puheilla, ja nämä kertovat asian
niinkuin se oli... kyllä Torvinen kielsi myllylle lähtemästä, mutta
Pantsu vei väkisin...
Vieraita nauratti... onpas siinä mahtava mies, taitaa olla tohvelin
alla ei ainoastaan koneenkäyttäjä, vaan myöskin...
Patruuna ei puhunut mitään, mutta hänen kulmansa synkistyivät. Hän oli
tainnut tuolle itsepäiselle Pantsulle myöntää vähän liian vapaat
ohjakset ja liian suuren vallan, jota mies näin käyttää väärin... hän
oli liiaksi ihaillut tuota jäyhää perämiestään. Tämähän on
kuulumatonta, kyllä se Pantsu nyt on aikansa mahtavoinut.
Käveltiin maihin, viivyttiin siellä tunti, tultiin taas laivarantaan,
odotettiin, istuttiin, katsottiin kelloa -- ei kuulu Vikkelää takaisin.
Joku vieraista ehdotti jo, että luovuttaisiin koko retkestä, ja isännän
kiukku kasvoi. Vihdoin toki rupesi tykytystä kuulumaan lahdenpohjasta
päin. Vikkelä läheni sieltä verkalleen hinaten raskasta proomua, jota
juuri oli kielletty hakemasta. Vieraat lausuivat ihailunsa sen
rauhallisuudesta. Mutta kun laiva vihdoin oli laiturin ääressä, oli
patruunakin siinä sen vieressä ja lausui ankarasti:
-- Pantsu pois laivasta.
-- Mi-minäkö pois?
-- Heti, eikä sinun tarvitse siihen enää tulla, kyllä perämiehiä
saadaan, jotka tottelevatkin.
Torvinen kyykötti syvälle painautuneena uunin eteen, mättäen sinne
halkoja suurella innolla, mutta hänen pienet, likaiset kasvonsa
säteilivät vahingoniloa ja saavutettua kostoa. Mutta Pantsu laski
verkalleen kädestään, ikäänkuin vieläkin epäillen, valtikkansa,
rautaisen ruoripuikon, nousi hitaasti seisomaan ja katseli kysellen
ympärilleen.
-- Välemmin pois, palkkasi saat iltapäivällä.
Kumaraksi kävi nyt tuo varma, vanttera vartalo, ja leveä, jäykkä leuka
näytti vavahtavan. Mutta sanaakaan Pantsu ei puhunut noustessaan
laiturille ja astuessaan muutamia askeleita sivulle. Mutta hänen
silmiään samensi ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, kun hän siitä
katseli, miten yksi halkomiehistä, jonka patruuna rannasta otti,
asettui hänen paikalleen Vikkelän perään, hänen omalle paikalleen
rautaisen ruotelipuikon ääreen, ja miten laiva tämän uuden perämiehen
ohjaamana lähti kulkemaan selälle. Se oli kaikki Pantsusta aivan
käsittämätöntä; patruunan suuttumuksen hän kyllä ymmärsi, mutta tämä
oli sittenkin hänestä mahdotonta. Miten saattoi hänen mahtinsa noin
mennä? -- Tuo nöyryytys ruhjoi hänet kokonaan. Ja hän vaipui melkein
hervotonna laiturin reunalle istumaan, roikotti siinä veltosti
jalkojaan ja katseli alas veteen.
Vikkelä viiletti toisen ohjaamana kauas saaristoon. Patruuna istui itse
perämiehen vieressä, neuvoen tälle väyliä ja viitoja ja luotoja, ja
ajatteli sitä tehdessään tuota vanhan Pantsun ihmeellistä röyhkeyttä ja
itsepäisyyttä. Mutta matkan varrella häntä jo rupesi rangaistuksen
ankaruus kaduttamaan. Hänen olisi ehkä sittenkin eilen pitänyt lähettää
sana suoraan Pantsulle, vaikka oli myöhäinenkin, ukko ei kenties ole
uskonut Torvisen käskyä. Koneenkäyttäjän iloa säteilevät kasvot ja
liehakoivat liikkeet eivät tehneet häneen hyvää vaikutusta. Ja
paluumatkalla, kun Vikkelä iltapuolella taas kulki kotirantaa kohti ja
outo perämies myötään kyseli väylää, silloin hän jo oli Pantsuun aivan
leppynyt, vaikka hän vielä epäili, sopisiko hänen purkaa äskeinen
tuomionsa. Onkohan Pantsu vielä rannassa, hän mietti itsekseen, onkohan
hänen rakkautensa Vikkelään ja ammattiinsa vahvempi kuin hänen loukattu
itsetuntonsa ja arvonsa? Siinä on kaksi kovaa vetovoimaa, kumpihan
noista lienee vankempi? Laiva laski rantaan. Laiturin reunalla istui
Pantsu edelleen aamuisessa asennossaan katsellen alas veteen, ei lie
mies siitä liikahtanutkaan. Patruuna meni hänen luokseen ja ilmoitti,
että hän saa edeskinpäin olla Vikkelän perämiehenä, jos tahtoo.
-- No, mitä arvelet Pantsu?
-- Niin, enhän minä taitaisi tulla toimeen erossa Vikkelästä.
Ja hän astui kohta takaisin entiseen virkaansa, ja entinen oli hänen
arvonsa ja valtansa. Ja vieläkin Pantsu istuu järkähtämättömänä
Vikkelän peräsimessä. Saaristoväen keskuudessa on kunnioitus ja pelko
häntä kohtaan vähentymättömänä ennallaan, häntä pidetään
Vikkeläkäsitteeseen välttämättömästi kuuluvana, korvaamattomana.
Jäykkänä hän karjuu määräyksiään, hänen täsmällisyytensä on
muuttumaton, matkustajat, Torvisen ja patruunankin hän pitää entiseen
tapaan kurissa ja komennossa. Eikä hänen myllyerehdyksestään tai sen
seurauksista laivassa koskaan puhuta, ei edes kuiskaamallakaan. Joskus
rannassa laivaa odotettaessa siitä vain voi kuulla kerrottavan, mutta
silloinkin puolittain arasti ja kunnioittavasti. Siellä kerrotaan, että
Pantsussa sen kesän ajan oli ollut huomattavissa jotakin särkynyttä,
vanhentunutta, ja hänen äänensä oli kaikunut vähän sortuneelta, kun hän
Torvista komenteli. Oli tuntunut siltä kuin ukko olisi kadottanut osan
varmuuttaan. Mutta hän sai sen takaisin, ehkä vielä enentyneenäkin,
sillä hän laskee nyt vain kunniakseen sen, että hän yhä istuu
paikoillaan, vaikka hänet koetettiin kampata pois.
Siellä hänet tapaat, jos milloin satut Vikkelällä kulkemaan. Käy
silloin häntä kädestä tervehtimässä, se kädenpuristus tuntuu hyvältä,
se on entisellään voimakas ja topakka. Ja Torvinen, koneenkäyttäjä, hän
kai häärää siellä myöskin ennallaan koneensa ääressä, eikä heidän
välinsä Pantsun kanssa luultavasti ole parantunut. Jos satut kulkemaan
sellaisena päivänä, jolloin Torvisella on ryyppyvuoronsa, niin saat
mahdollisesti kuulla hänen laskevan pieniä pistosanoja siitä eräästä
perjantaista, jolloin Pantsu istui laiturin reunalla ja roikutti
jalkojaan. Mutta silloin kuulet varmasti myöskin Pantsun äänen
jyrähtävän vastaan:
-- Suus kiinni, juoppo! Hoida koneesi ja tottele!
XII.
KALAT NUOTASSA.
Aurinko oli jo laskenut, rannat loivat veteen viileän varjon. Ulompana
merellä kohisivat vielä rantakallioita vastaan päivän mainingit, mutta
rasvatyyniä olivat lahtivedet, ja tummiksi kävivät korkeiden
kalliorantojen luomat siimekset yön lähestyessä. Kolakalta rupesi
Syvälahdessakin jo kaloista tuntumaan rannoilla ja pintavedessä, jossa
päivä niin hauskasti oli kulunut, ja he vetäytyivät sen vuoksi
kaislikoista keskilahdelle, asettuen sinne syvään "kalahautaan"
turvallisesti lepäämään ja yötään nukkumaan. Pientä riidankopua niillä
tavallisuuden mukaan vielä iltamyöhällä oli keskenään; voimakkaat,
terävänokkaiset, ahnaat hauet tekivät yhä hyökkäyksiä salakkain ja
särkien järjestymättömiin parviin, säikytellen niitä sinkoamaan
kaikille suunnille, ja kylläinen, kyhmyniskainen ahvenkin siellä
näytteli mahtiaan, uiden verkalleen ja juhlallisena kierroksen
kalahaudan ympäri, ajaakseen tarpeellista kunnioitusta pieniin eläjiin.
Mutta nekin liikkeet asettuivat vähitellen, ja Syvälahden kalat
lepäsivät pian syvässä rauhassa, mikä kivien koloissa, mikä muuten
lähellä mutaista pohjaa.
Silloin rupesi ulapalta päin haudan takaa kuulumaan airojen loisketta
ja hankatappien ritinää.
-- Mitä se on tuo? kuiskailivat kaloista toiset, mutta toiset
rauhoittivat:
-- Joku yksinäinen soutaja, nukutaan pois!
Eivätkä kalat siitä olleetkaan milläänkään, eivät sittenkään, vaikka
ääntä rupesi kuulumaan jo kummaltakin kupeelta, -- ainahan niitä
soutajia sattuu, mitäpä se vaikuttaa heidän syvään hautaansa. Nukkuivat
edelleen, niin hyvin hauet ja ahvenet kuin salakkain ja särkien
ajattelemattomat laumat, muista pikkukaloista puhumattakaan.
Mutta loiske kuului yhä lähempää, ja jo heilauttivat kalat
vaistomaisesti eviään, melasivat pyrstöllään ja liikahtivat hiukan
levottomina puolelle ja toiselle. Arimmat ja uteliaimmat uivat
syvänteen reunoja kohden tutkimaan, mitä tämä melu oikeastaan merkitsi,
uivat, uivat, -- mutta yht'äkkiä tulee aita vastaan, näkymätön, mutta
läpäisemätön aita! Kylmä veri oli vähällä seisahtua kalojen suonissa,
ja kauhu sydämessä ne siitä syöksähtivät takaisin haudan pohjalle.
Ihmeellinen, uusi sulku... pitää koettaa, eikö sitä voisi kiertää,
puikahtaa sivulta tai ylitse tai alitse.
Varovaisesti ja pahat aavistukset mielessä tekevät evistään arat
säynäjät ja siiat ja niiden jäljessä lukuisa joukko kaikenlaisia muita
kaloja jos jonkinlaisia luoveja ja käänteitä, uivat aivan pohjamutaa
myöten, nousevat pintaan asti, syöksyvät sivulle... Mutta aina on sama
aita vastassa, siihen iskee joka kerta nokkansa, vaikka kuinka taiten
koettaisi uida. Rynnätään takaisin, vastapäistä rantaa kohti, -- sama
aita vastassa, aina sama aita!
Siinäkös hälinää on, toisiaan tyrkkään, uidaan kilpaa, tehdään
kuperkeikkoja, -- kaikki ovat yhtä neuvottomat ja avuttomat.
Yksi toisensa perästä palaa takaisin keskelle hautaa. Sinne singahtaa
kaloja kaikilta suunnilta, ja jokaisella on sama toivoton sanoma
tullessaan, sama kokemus. Ja vihdoin leveä lahna, jota yleensä ei ole
pidetty kaikkein viisaimpana, tulkitsee kaikkien kokemuksen ja kaikkien
pelon huudahtamalla yhden ainoan sanan:
-- Nuotta!
-- Niin, nuotta! Me olemme nuotassa!
Nyt se on selvää kaikille. Ne tuntevat tuon kamalan sanan, ovat
kuulleet siitä vanhempain puhuvan pelokkaasti ja kammoksuen, ovat
kuulleet siitä sellaisten kertovan, jotka ovat ennen olleet nuotan
kierroksessa, mutta jonkin ihmeen avulla siitä pelastuneet.
Saaristolaiset ovat tänä yönä lähteneet Syvälahteen nuotalle. Ja nyt on
kaloilla vain yksi kysymys:
-- Mitä tässä on tehtävä?
Niin hätäilevät ensiksi salakkain lyhytajatuksiset laumat, mutta eivät
voi särjet eivätkä säynäjät eivätkä lahnan loppuritkaan olla kohta
siihen samaan haikeaan, neuvottomaan kysymykseen yhtymättä. Nuotta
kiertää joka puolelta, surma on edessä.
-- Mitä on tehtävä?
Odotetaan jännittyneinä ja läpättävin sydämin vanhimpain ja viisaimpain
neuvoja. Nuo paljon kokeneet, vanhat, suuret hauet ja voimakkaat,
juhlalliset ahvenet, ne toki neuvon tiennevät. Mutta ne ovat kauan
vaiti. No, sehän on suurten ajattelijain ja johtajain oikeus. Mutta
minkä ne itse tekevät -- sitä seurataan.
Ne eivät tee kotvaan aikaan mitään. Sitten lähtevät uimaan takaisin
päin, sinne, mistä airojen loiske ensiksi oli kuulunut; uivat
verkalleen, sitten yhä vinhemmin.
-- Sinnekö päin, miksi sinne? hätäilevät nyt pikkukalain neuvottomat
laumat, mutta seuraavat kumminkin, joskin epäillen, mukana. -- Miksi
sinne päin, miettivät niiden hatarat päät, -- siellähän nuotan perä on?
Ne pysähtyvät, hätäilevät, mutta uivat taas vanhempain jäljestä. Huoli
ja epäilys on mielessä, mutta oma ajatus ei riitä niin pitkälle, että
ne voisivat varmasti ja omakohtaisesti asian selvittää.
Silloin kuuluu taas huuto keskeltä parvea. Siellä taas lahna kehoittaa
toisia pysähtymään.
-- Ei sinnepäin, se tie vie turmioon, pyörrälletään takaisin, aivan
päinvastaiseen suuntaan! Uidaan eteenpäin, ei taaksepäin, edessäpäin
voi pelastus olla, takanapäin on perä...
Pikkukalat, särjet ja salakat ja säynäjätkin, joutuvat nyt aivan
ymmälle, uivat eteenpäin ja taas takaisinpäin. Lahna tuntuu puhuvan
järkeä. Mutta kuka on koskaan ennen kuunnellut lahnan puheita, kuka on
tottunut luottamaan niihin, eihän sillä ole mitään edellytyksiä neuvoa
muita? Ja pikkukalat uivat neuvottomina eteenpäin ja taaksepäin,
joutumatta sillä tavoin eteen taikka taakse. Ja sivuille jos
puikahtavat, aina on verkko vastassa, joka kerralta yhä lähempänä;
uintialue pienenee myötään. Ja se huomio yhä lisää levottomuuden ja
hädän tunnetta. Rynnätään siis taasen vakavien haukien ja ahventen luo,
jotka perää kohden uivat, ja kysytään taas:
-- Onhan tämä suunta siis oikea?
Isot kalat eivät jouda paljon kysymyksiä kuuntelemaan, lekuttavat vain
eviään mennessään ja heiluttavat halveksuen pyrstöjään. Jokin pienempi
vain joukossa, keskikokoinen tuppihauki, kääntyy puolitiehen sivulle ja
äännähtää:
-- Te ette tätä ymmärrä, teidän aivonne ovat liian pienet. Tietysti
meidän täytyy uida taaksepäin, se on ainoa keino. Täytyy voittaa aikaa,
koettaa pysyä vedessä niin kauan kuin suinkin, siten ehkä vielä
pelastutaan, ainoastaan siten.
-- Pelastutaan -- nuotan perältä -- miten? utelevat lahnat ja säynäjät.
-- Sitä me emme vielä tiedä. Olkaamme kylmäverisiä, niinkuin kalojen
sopii. Ehkä ei apajaa nostetakaan, kunhan pysymme hiljaa... peräkin voi
ehkä revetä viime hetkessä, sitähän ei tiedä. Siellä takanapäin ovat
veneet ja nuotanvetäjät vastassa, ja tarpojat kolhivat meitä airoilla
päähän, jos sinne uimme. Mutta sitähän te ette ymmärrä, uikaa siis
mihin tahdotte, nyt ei ole enää aikaa neuvotella...
Tyyni oli Syvälahden pinta, mutta siellä sisässä, kalahaudassa, kuhisi
levoton lauma, koettaen yhä uudelleen turhaan uida pois saarroksesta.
Särjet ja salakat syöksähtivät yhä ahtaammalle vedetyn nuotan siipiä
vastaan, pyrkivät ylitse ja alitse, mutta kivekset olivat pohjassa ja
kävyt pinnalla, verkko välissä. Kohta olivat kalat kyljikkäin nuotan
välissä, eikä siinä enää sopinut liikahtamaankaan, ei minnekään päin.
Veneet, joihin nuotta lapettiin, olivat jo yhdessä. Jotkut yksinäiset
uskalikot pujahtivat tiehensä veneiden välitse ja alitse, ja aivan
pienet kalat, jotka eivät silmukkoihin tarttuneet, luistivat läpi sitä
itse huomaamattaankaan. Mutta muut kalahaudassa olleet jäivät nuottaan.
Särjet, salakat ja lahnat, jotka viimeiseen asti olivat arastelleet
uida nuotan perään, ne sotkeutuivat nyt silmukoihin ja nousivat nuotan
mukana ylös jo ennen kuin perä nostettiinkaan. Tukalaa se oli -- henki
loppui, -- läähätellen ne siinä kiduksiaan aukoivat, turhaan vettä
tavoitellen, ja voimattomina porskuttivat pyrstöjään ahtaalla verkkojen
välissä. Ehkä ennätti jo yksi ja toinen ajatella, että olisipa tainnut
olla parempi perukkaan uida -- sittenkin --, olisi ainakin vielä tämän
hetken saanut vettä kiduksiinsa...!
Mutta samassa jo nostettiin perä veneeseen... Siinä ne nyt tulivat nuo
vanhat, varmat hauet ja arvokkaat, kyhmyniskaiset ahvenet siikain ja
säynäjäin seurassa, kaikki tulivat yhtä avuttomina kuin aikaisemmin
pienet, pehmeäpäiset pikkukalat, ja ne tyhjennettiin kaikki vasuun
veneen pohjalle. Siinä nyt potkiskelivat ja kiduksiaan turhaan
aukoivat; jäntereet herpautuivat ja silmäin päälle levisi raukea, samea
kalvo.
Ne katsoivat siinä toisiaan, hauet ja lahnat, raukeilla silmillään, ja
näyttivät nyt vasta ymmärtävän toisensa, kun kuolema kaikille saapui.
Tulos oli ollut kaikille sama.
Nuotan veto oli loppunut Syvälahdessa, ja taas oli kaikki äänetöntä.
Veden pinta kumotti tummana kalvona yön hämärässä valossa; tasoittuneet
olivat jo porkkain tyrskyt ja umpeen menneet airojen muodostamat
renkaat. Ja kalahaudassa pinnan alla oli yhtä hiljaista, siellä nuotan
läpi luistaneet pikkukalat painautuivat yhä lähemmäs pohjamutaa.