eivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon
kiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina
päivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia
haistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut
apajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, -- pitihän toki
tunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli.
Kivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli
vetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta
tullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä
valkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä
arvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun
nuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan
lihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa
venettä kotisalmea kohden.
-- Huomenna tullaan taas apajalle. -- Eikä sitä ennen puhuta halleista
kenellekään mitään, -- keksikööt itse!
Ja Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään
tarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.
Mutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla
kohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie
ukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä
matkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja
urkkii... eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian
toisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko
hailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se
Mikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja
monet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty,
pienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen,
kun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa
haililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä,
ajanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin
kotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari
kappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden
kappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo
ollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt,
velkaisena oli mies pysynyt -- anna saada hänenkin hailia, kun nyt
sattunee kysymään!
Jo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili
siimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo
tiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.
-- Nuotta.
-- On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?
-- Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.
-- Saitteko montakin päätä?
-- Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.
-- Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä
tuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin
jo lähden minäkin nuotalle.
-- Tule vain, lähdemme mekin.
-- No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun
hailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.
-- Mutta muille älä puhu.
-- En puhu.
Niin erosivat, ja Iivarin mieli oli oikein hyvä, kun oli naapurilleen
asian suoraan kertonut. Onhan niitä meressä kaloja kahdellekin, ja
nythän se Mikko näkee, ettei hän niistä vaivaisista ruiskapoista viitsi
pitkää vihaa kantaa.
Seuraavana päivänä, lauantaina, naapurukset tapasivat toisensa
apajalla, -- heidän apajansa olivatkin siellä aivan rinnakkain.
Vierettäin siinä päiväkausi nuottaa vedettiin, potkettiin ulos ja
lapettiin aina uudelleen veneeseen, kun perä oli rannassa tyhjennetty.
Sillä välin tarinoitiin hyvässä sovussa sekä siitä nykyisestä saaliista
että vanhoista merkkiapajoista. Väliin tuli kyllä Mikolle vesiperä, kun
Iivari juuri oli tuhatpäisen pullottavan perän nostanut, mutta sitten
seuraavalla varpilla se tasautui, eikä mitään kaunaa syntynyt. Ja kun
hailit illan suussa hävisivät saaristoapajalta, niin yhdellä tulella
siinä kuivailtiin kastuneita vaatteita ja paistettiin puikkovartaissa
kirkkaita haileja. Siinä tulen ääressä Mikko silloin virkahti:
-- Kun pysyisi vielä maanantaihin tämä tuuli, niin taas me täydet vasut
tästä vetäisimme. Ja silloinhan sitä alkaisi olla kohta oman väen
syötäväksi, sitten joutaisi syyskala kaikki myötäväksi.
Iivari ei vastannut mitään, sillä hän ajatteli siinä, että oli se Mikko
ennen sunnuntaitkin nuottaa vetänyt, kun oli vain kala-aika sattunut,
ei ollut kirkonajastakaan välittänyt, -- olisiko nyt mieli muuttunut?
Mutta kun Mikko vielä sitten vähän ajan perästä rupesi puhumaan siitä
uudesta apulaispapista, jolla oli oikein miehiinkin pystyvä saarnaääni,
niin Iivari arveli, että on se tainnut vanhemmuuteen jo vakaantua
Mikkokin, on tuo jo aikakin. Ja vieläpä puheensa lopuksi virkahti:
-- Huomennahan sitä saarnamiestä taas saa kuulla, -- kuka kirkolle
lähtenee.
Akat kiirehtivät jo veneille, saunaan piti joutua. Salmella sanottiin
hyvästit ja kumpikin vene souti omaa rantaansa kotiin. Iivari mietti
siinä mielessään, että kylläpä hänen kovin tekisi mieli huomennakin
lähteä apajalle pyhäpäivästä huolimatta, sitä ei tiedä tuulen
pysymistä, pitäisi ottaa nyt kun saa. Kun olisi Mikko lähtenyt, niin
olisi hänkin, mutta kovin taitaisivat ihmiset manata, jos hän lähtisi,
eikä Mikkokaan... Eikä hän puhunut akalleenkaan mitään koko tuumistaan.
Aamulla Iivari hankkiutui väkineen kirkolle, isolla veneellä soudettiin
Kivirannasta uutta pappia kuulemaan. Kirkolta palattaessa Iivari
tähysti huolellisesti ilman merkkejä; tuuli kyllä oli vielä samalla
kulmalla, mutta se tuntui tyyntyvän, eikä sitä tiedä, mistä se taas
tyynen jäljestä puhaltaa. Nyt olisi ollut apaja-aika tällä tuulella,
mutta kun sattui sunnuntai väliin, -- minkäpä sille tekee.
Illalla Iivari oli ihan kärtyinen, kun tuuliviiri lekotti puolelle ja
toiselle ja pyöri ympäriinsä, häntä harmitti koko juttu, -- piti senkin
Mikon nyt kääntyä niin pyhäksi, vaikk'ei se kirkkoon siltä joutanut! Ja
aamulla oli tuuli kokonaan huonolla kulmalla, ei ole nyt enää nuottaan
koskemista, sen tiesi Iivari. Harmissaan hän ryyppi kahvia aamutuimaan
tuvassa, hän ei olisi välittänyt niitylle lähteä, olisi mieluummin
mennyt merelle. Vihdoin hän kumminkin käveli nurmelle. Siellä väki jo
tiesi ihmeitä kertoa, -- se Viulu-Matti oli tansseista palatessaan
siitä kulkenut ja puhunut Vanhalan eilisestä mahdottomasta
hailinsaaliista.
-- Eilisestä, -- eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.
-- Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut
apajalla -- ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut
mihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, -- Mikko oli kehunut, että
joka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.
-- Pitikö hakea uusia astioita?
-- Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin
veneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa
suuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, -- se oli jätetty
saareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa
monen kylän akat olleet haileja puhkomassa, -- Mikko itse ajellut kyliä
ostelemassa tynnyreitä.
-- Onpas se... mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä...! -- No,
mitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.
Ja Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti
notkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka
huiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate
vingahti hänen käsissään:
-- Koiransilmä... vanha konna... heitäpäs siinä pyhäksi
lauantai-iltana! Taas jutkautti... uusi apupappi muka... miestäkin
itkettää... nyt minä älyän sinun itkusi... ja papituksesi. Naama
tekopyhä... piru mielessä... kujeet kurkussa -- epäkelpo! Neuvoin sinut
apajalle... ah hornan kettu!
Niin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä
tulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi
huimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään
pysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen
sitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa
kääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä
pysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:
-- Tuhma kuin nölliäinen!
Kaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi:
-- Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin
lapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari
kerran vielä minut pimittää -- kyllä minä nyt hänet tunnen!
VII.
HYLKEENPOJAN LEIKKI.
Pieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa
hangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen,
kuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä
lumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on
kaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin
sinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle
hangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä,
puljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu
sinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen
meren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee,
käänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee
ympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa
taas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään
alla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä
siitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna
kimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko -- hylkeenpoika loikkaa
jäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii
sekin tarkasti ympäristön, -- ei tunnu vainua sieraimiin -- ja kiipeää
kolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin
suloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä
vieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.
Emällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja
se puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta
pienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut
olemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla
onkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että
sieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee
hyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä
kuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo
purstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee
aurinkoa kohden, -- on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta
samalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin
ainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt
vapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän
päästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas
lemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo
räpylöitään ja nauttii.
Suloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei
pitäisi siihen nukahtaa.
Sillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa
kimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen,
lähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä
petoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset
paidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa
jäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin
hangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä
lähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, -- heillä ei
ole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät
jääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen
kohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin,
mutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat,
vielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan
ryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen...
Ja pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii
ja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa
sekaan.
-- Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!
Sydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin
nuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa.
-- Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!
Mutta mikä ihme, kun ei enää reiästä pääsekään alas emän luo, kun ei
mahdu, se on kauheata, siihen aivan tukehtuu...!
Vaanivat saaristolaiset ovat äkkiä hypähtäneet pystyyn ja lähteneet
tasakäpälässä lähemmäs hyppimään. He ovat siten hakeneet hylkeenpojan
jääreikää, tukkiakseen siltä pelastuksen tien, ja toinen
valkopaitaisista onkin hypännyt saappaineen siihen ja täyttänyt sen
ruumiillaan. Ja häntä kohden suoraan ryntää hylkeenpoika.
-- Ummessa!
Sydän pakahtuu. Muuta reikää ei löydy. Hylkeenpoika koettaa väkisin
tunkeutua koloonsa, mutta eihän sinne pääse. Ja jo kopristavat tylyt,
kovat kinnaskourat sitä nivuksista, viskaavat hylkeenpojan selälleen
kauas jäätikölle, kopristavat taas, painavat ja puristavat.
Hylkeenpoika koettaa hädissään purrakin, mutta ei saa purruksi, ja
kohta jo työnnetään jokin kova, paksu, terävä sen selkään, ihan nahan
alle, -- uh, kun kirvelee, ihan siihen läkähtyy, nääntyy...
Ei tule emäkään avuksi. Se ui siellä syvällä jään alla, tuskin
tietääkään lapsensa hädästä, avuksi ainakaan ei pääse tulemaan.
Mutta nuo kavalat pedot, saaristolaismiehet, ovat jo kiinnittäneet
nuorapäisen rautakoukkunsa hylkeenpojan selkään, ja turhaan tämä nyt
puistelee ruumistaan, punoo pyöreätä päätään, tyrskii ja päristää,
vapautuakseen tuosta kirvelevästä kahleesta. Se ei hellitä, eikä jaksa
sitä poikkikaan vetää. Toivotonna siristelee ja loikkaa pieni
hylkeenpoika nyt jäätiköllä, mies pitää nuorasta kiinni.
Mutta yht'äkkiä hylkeenpoika keksii hädässään, että sen avanto,
pelastustie, taas onkin auki, mies on sen äärestä jo siirtynyt pois.
Nuolena se hyökkää sitä kohden... loiskaus... se onnistui, pääsihän
siitä toki mereen, pakoon. Kun vain ei olisi tuo kauhea koukku selkää
repimässä. Mutta pääasia on toki pelastus... hylkeenpoika ui huimaa
vauhtia yhtäsuoraan -- ja siinähän on jo emäkin sen ääressä. Se tulee
säälien ja lohduttaen ihan lapsensa viereen, hivelee kuonollaan sen
hienoa nahkaa ja syleilee pienokaista räpylöillään. Se on aavistanut
lemmittynsä vaaran eikä nyt lakkaa sitä hellimästä ja hyväilemästä. Ah,
emän ei pitäisi niin paljon syleillä pienokaistaan. Sillä tuon selkään
kiinnitetyn koukun kupeessa on pienet, terävät väkäset, jotka
painautuvat emän nahkaan, siihen juuri hellimpään nahkaan etukäpälän
alle, ja tarttuvat siihen kiinni. Emä raukka, se on poikaansa
hyväillessään itse mennyt satimeen.
Tuo onneton koukku, se yhä kiinnittää, vetää pientä hylkeenpoikaa, ei
laske sitä vapaasti uimaan. Nyt se jo kiskoo ihan taaksepäin, hellittää
vähän ja kiskoo taas -- seurata pitää. Emä huomaa jonkin lastaan
rasittavan ja hyväilee sitä yhä hellemmin, painautuu ihan likelle, ja
väkä painuu sen nahkaan yhä syvemmäs. Sen täytyy seurata poikaansa, ja
se on kummallista, vastahakoista kulkua avannon luo. Miksi se poika
raukka sinne ui takaisin surmapaikalleen! Ja miksi se emäänsä vetää, ja
millä voimalla! Tuska on emänkin rinnassa, se säälii pienokaistaan,
arastelee itseään, ei ymmärrä tätä leikkiä ollenkaan. Mutta yhä sen
täytyy seurata lastaan, seurata ihan avannolle asti. Mutta hylkeenpoika
lähtee jo nousemaan reiästään ylös jäälle. Emä estelee, häärii siinä
hätääntyneenä edessä, vetää taaksepäin... se ei ymmärrä poikaansa
ollenkaan... vaan seuraa silti perässä, ei voi eritä, vaikka pelko
onkin suuri. Pojan pää luistaa jo kerran ylös reiästä jäätikölle;
emällä on tuskan hetki, mutta se tekee epätoivoisen ponnistuksen ja
saakin nykäistyksi sekä poikansa että itsensä takaisin jään alle. Se ui
syvälle, ja poika seuraa mukana sen kainalossa. Mutta ei ole vielä
kaikki oikein päin. Tuntuu niin pahalta, kainaloa vihloo, ja poikaparka
on kuin pökerryksissä, pitää aina väliin vastaan, ui taaksepäin -- se
on aivan riivattua peliä! Eikähän se hyljekään voi kovin kauan olla
vedessä hengittämättä, hylkeenpoika ei varsinkaan, täytyy päästä
henkireiälle. Mutta edemmäs ei voi päästä, pakko on turvautua siihen
samaan vaaralliseen reikään, -- sinnepäin poikakin vetää. Emä pitää
vielä vastaan, ui pohjaan ja nousee taas ja taistelee kauheata
taistelua. Eikä lopuksikaan auta muu kuin nousta siitä samasta reiästä
hengittämään -- emähylje tekee hurjan ryntäyksen ja syöksyy
henkihieverissä ihan puolella ruumiillaan ylös reiästä hengittämään,
lopaten raskaasti eturaajansa jään reunalle.
Silloin välähtää äkkiä jotakin kirkasta päivänpaisteessa, ja
keihäänkärki painuu syvälle emäraukan rintaan. Se nytkähtää, koettaa
ponnistaa taapäin, mutta raukenee, vaipuu alas -- se on kuollut.
Äidinhellyyttä ovat nuo kavalat, tunnottomat hylkeenpyytäjät käyttäneet
hyväkseen pyytäessään emänkin saaliikseen -- kaikki keinot niille
kelpaavat! Poika uitetaan jään alle syöttinä viettelemään emänsä
turmioon.
Pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika näkee emänsä surman ja tuntee itse
uudelleen tuon äskeisen tuskansa: tylyt kourat ja rautakoukun, joka ei
hellitä. Se makaa nyt siinä avuttomana samalla kirkkaalla, aavalla
jäätiköllä, jossa se äsken heitti vapaana kuperkeikkojaan ja temmelsi
vallattomassa leikissä ja irvisteli aurinkoa kohden. Nyt on tuska ja
kauhu sillä samalla jäätiköllä, ja kaikki nuo tuhannet aavikon
kiiltävät, kauniit kiteet tuntuvat puhkovilta peitsiltä, puhdas hanki
tuntuu kidutuslavalta.
Emänsä vietteli poloinen surmaan. Mutta sama surma on edessä
itselläänkin, keihäs välähtää päivänpaisteessa senkin pyöreän pään
varalta. Ja siinä kirkkaalla, rajattomalla aavikolla nyt molemmat
lepäävät vainajina rinnakkain, saaliina kavalan juonen.
Se on saariston usein uudistuva tarina hylkeenpojan leikistä
jääaavikolla.
VIII.
KAISLIKON RINNASSA.
Saaren merenpuoleisella rannalla käy kare korkeana, aamutuulen jäljeltä
se vielä heittää laajaa aaltoa kohisten pitkin rannan loivaa kalliota.
Mutta mantereenpuoleinen lahti on hiljainen ja tyyni. Äsken siellä
kyllä oli elämää ja touhua, loiskintaa ja ääniä kuului monenmoisia, kun
hailinpyytäjät päivän noustessa lappoivat verkkonsa veneisiinsä ja
lähtivät päiväkaudeksi ulos selkäluodoille. Mutta nyt he ovat poissa,
rannan talot ovat melkein tyhjät, joku vanhempi vaimonpuoli siellä vain
hoitaa pienempiä lapsia, jotka paitasillaan pihamaalla peuhaavat.
Kirkkaana paistaa päivä, äänetön on lahti.
Silloin etenee yksinäinen haapio hiljaa venevalkamasta. Sitä meloo
Olli, poikanen tuossa alulla toistakymmentä; päässä on paksu
karvalakinreuhka, paidan rinnus auki, joten rinta punoittaa
kuparinkarvaiselta; yksi henkseli kannattaa lyhytlahkeisia housuja, ja
variksensaappaat ovat jalassa... Hän on juuri siinä iässä, ettei vielä
tänä kesänä voi päästä hailinpyytäjäin mukaan, mutta ensi kesänä hänet
uhataan jo ottaa merelle soutamaan. Nyt hän meloo yksin ongelle -- ei
ole laskenut mukaan siskojaan, jotka eivät malta pysyä hiljaa veneessä
--, meloo ääneti kaislikon rintaa pitkin, tarkastaa tyystin
rantamerkkejä ja pudottaa vihdoin kiviriipan hiljaa pohjaan, niin
hiljaa, ettei loiskahdustakaan kuulu.
-- Nyt tulkaa te mustaselät!
Ikävä ei Ollia vaivaa hänen päiväkaudet yksin kaislikon rinnassa
istuessaan. Sillä hän ei ole siinä yksin, kaislikon kalat ovat hänen
seuranaan. Niihin hän on jo pienestä pojasta asti tutustunut, ja hän on
oppinut ymmärtämään niiden tuumat ja häärinät, joten hän saattaa
seurustella niiden kanssa. Toisia hän halveksii, toisille nauraa,
toisia kunnioittaa, ja terästää itsensä voidakseen kilpailla niiden
kanssa taidossa. Kun järvi oli rasvatyyni, hän näki kirkkaan meriveden
läpi veneen reunalta noiden lukuisain tuttavainsa tummat selät, kun ne
liitelivät, keikailivat tai pyrähtelivät hänen lieronsa ympärillä, ja
hän saattaa silloin aste asteeltaan seurata heidän tuumiaan ja
pyrintöjään. Mutta hänen ei tarvinnut nähdä kalojen haamuakaan
voidakseen seurustella niiden kanssa, -- hän tunsi heidän elkeensä
kuuluvaisesta, joka veden pinnalla kellui, tunsi ne kourastaan, joka
vapaa piteli. Ja vaikk'ei olisi kuuluvainen lekahtanut eikä vapa
värähtänyt koko päivänä, hän silti seurusteli tuttaviensa kanssa.
-- No kaikkia väkäleukoja, luikkikaa tiehenne, ei teitä tässä tarvita.
Ajattelematon, hupakko salakkaparvi siellä nyt elämöi kaislikon
reunassa, sen huomasi Olli heti pienestä pinnan kihinästä, joka näytti
kuin hienolta sateelta. Ja niistä Olli ei olisi ollenkaan välittänyt,
niistä ei ollut muuta kuin mieliharmia ja ajanhukkaa.
-- Kas noin, viilettävät sieltä ruohokosta kuin ammuttuina esiin,
pistäytyvät pinnalla, painuvat pohjaan. -- Jopahan äkkää taas muudan
matosen, ja heti se tietysti koht hyökkää, tuo varomaton viiripää.
Noin, näykkii, vetää -- viheliäinen höperö; ei toki saa lieroa
nielaistuksi, siksi on suu pieni, eipähän sitä mikään miettiminen
estäisi -- herkeä jo pois jyrsimästä, satut sinä kumminkin kärjenkin
kohdalle... Enkö sitä sanonut...! Sieltä se nousee nyt avuttomana,
suorana riippuu pitkästä alaleuastaan, olisit pysynyt syrjemmässä! --
Ja toiset tietysti perässä, heti kun liero veteen ehtii, -- on kuin
heillä nyt olisi mikä itsemurhan yty. Hiiteen menkää, siinä vain olette
esteeksi paremmille kaloille!
Mutta Olli ei käynyt kärsimättömäksi, hän tunsi salakkain huikentelevan
luonteen, tiesi, että ei se parvi malta kauan yhdessä paikassa viipyä.
Lentää heistä jonkin päähän yht'äkkiä tyhmä ajatus, ja silloin koko
sakki lähtee uida lekottamaan johonkin epämääräiseen suuntaan, ilman
mitään tarkoitusta. Huoletonta joukkoa, leikkiä vain koko elämä, --
menkää!
Nyt Olli piti tarkasti silmällä kuuluvaistaan, vaikka se ei enää
värähtele eikä leku niinkuin äsken. Mutta olisipa ihme, ellei iso ahven
olisi heinikossa maannut väijymässä tuota löyhäpäistä laumaa ja ellei
se nyt sieltä uisi esiin. -- Aha, siinäpä olet jo! -- Iskit lankaan
pääsi, kyhmyjussi. Katsele nyt tarkempaan!
Hetki on jännittävä. Olli tietää, mitä tällä hetkellä ahvenen päässä
tapahtuu. Se makaa ruohikon syrjässä ja miettii, miettii tarkoin. Se ei
ollut oikein tietoinen toiminnastaan, kun äsken ampui lankaa vastaan,
näki vain jonkin esineen ja tavoitteli sitä. Mutta nyt se on selvillä
asemasta, näkee herkullisen lieron ja asettuu kyljikkäin sitä
tarkastamaan -- sen silmät ovat siksi sivulla, että se näkee syrjästä
parhaiten. Makean näköinen esine tuo liero sen mielestä on, pehmeä ja
lihainen... siinä kelluu, kuin ei miettisikään pakoa. Nyt ahven jo
soutaa eväsillään yhdessä kohden, ikäänkuin hioen aseitaan, -- Ollilla
on sydän kurkunperässä. Kunhan vain ei nyt palaisi siihen mikään
myöhästynyt salakkahölmö häiritsemään ahvenen tarkkaavaisuutta! Ei
tule. Jo ui ahven huimaa vauhtia kohti, leväyttää kitansa.
-- Nielaisi mahaan asti, se peto!
Ahven on Ollin ystävä. Sillä on lujuutta ja päättäväisyyttä
luonteessaan, se tietää minkä tekee, ja vaikka onkeen meneekin, niin se
tekee sen tarkan harkinnan jälkeen. Suuri, kyhmyniskainen ukkoahven on
kunnioitettava veden eläjä; seurakalana se ei ole mikään erityisesti
iloinen, -- siksi Olli istuukin ääneti ja vakavana, kun se kaislikon
rintaan ilmestyy -- mutta se ei silti käy ikäväksi, sillä siinä on
luotettavuutta ja luonteenlujuutta.