matkustajalaivan kannelta tulee niitä kohden silmäilleeksi, niin
uskoisipa näillä paikoilla talvisin vallitsevan täydellisen kuoleman ja
hiljaisuuden. Kesällä toki näkee aina jonkin purjeen pilkistävän edes
kaukaa taivaanrannalta tai savun tupruavan höyrylaivan piipusta taikka
öiseen aikaan majakkatulen vilkkuvan. Mutta talvella! Poissa ovat
purjehtijat jääaavikolta, poissa luotsit majakasta, sammuksissa ovat
rantaloistojen tulet, kuollut on meri. Niinhän luulisi. Mutta eipäs
olekaan.
Silloin siellä näet vasta elämä alkaakin, silloin se vasta täyteläänä
pulppuaakin parin, kolmen kylmimmän talvikuukauden aikana. Meri ei
vielä jouluksi jäädy, harvoinpa tammikuullakaan. Mutta helmikuun alussa
saapuvat varmasti lähimmän rannikon miehet, etupäässä pitkäpaatelaiset,
suurin joukoin Kiuskeriin. Suksilla sinne hiihtävät ja vetävät
perässään pieniä, keveitä, siroja laitakelkkoja, joissa ovat verkot ja
eväät, padat ja purjeet ja muut tarvekapineet, -- norssikelkoiksi niitä
sanotaan, sillä kuoretta tämä talvipyynti isoksi osaksi tarkoittaa.
Mutta näiden yksinäisten hiihtäjäin välissä kulkevat huohottaen ja
hoilaten isommat miesjoukot, jotka vetävät perässään jalaksille
nostettuja veneitä, -- ilman veneitä eivät nämä likisaaristolaiset
koskaan lähde Kiuskeriin. Kepeästi juoksevat raskaat veneetkin
jalaksillaan jäätikköä pitkin, ja pian se peninkulman taival katkeaa.
Saaristolaiset nostavat tavaransa majoihinsa, -- heillä on näet
Kiuskerin suurimman saaren pohjoisrannalla notkoihin ja kallioiden
lomiin veistettynä puolenkymmentä hirsisuojaa uuneineen ja lattioineen
-- ja niissä he talvikalan aikana aina yönsä lämpimässä viettävät. Tämä
keskimmäinen kalliosaari on sangen korkea, mutta syysmyrskyllä kuohuu
kumminkin meri iltikseen senkin yli, eikä siellä sen vuoksi kasva
puutakaan, ei kuin vaivainen, maata vasten painunut kataja kiven
kolossa. Ja aivan niinkuin saaren kataja, niin näyttävät sen majatkin
mataloina ja maata vastaan painuneina juurettuneen kivien koloihin.
Mutta kiire on Kiuskeriin saapuneilla jäälle. Kukin koettaa ehtiä
valitsemaan parhaat verkkopaikat, syvimmät kalahaudat, -- minkä paikan
silloin helmikuussa saa valituksi, sen saa sitten, jos jää paikoillaan
kestää, talvikauden omanaan pitää. Verkot uitetaan kohta jään alle,
pitkä salko ommellaan avannosta toiseen, mutta verkon päihin
kiinnitetty nuora jää kulkemaan jään päältäkin, niin että verkot voi
kokea tarvitsematta niitä nostaa vedestä ja uudelleen uittaa. Kolme
avantoa kuuluu kuhunkin verkkoon. Keskimmäisen, suurimman, soikean
avannon edessä istuu pyytäjä kahdareisin ja nostelee sieltä sulin käsin
jääkylmää verkkoaan, noppien saaliin vasuihinsa. Mutta suojakseen
tuulelta hän pystyttää ympärilleen "varjokepit", kuusi yläpäistään
yhteen sidottua tankoa, joiden päälle hän levittää purjeen, -- se on
pienen lappalaiskodan näköinen, suippopäinen suojus, ja siinä kalastaja
kököttää, anna pyrytä tai myrskytä. Ei ole hätääkään, kun vain jää
kestää!
Mutta tuskin lähimmän saariston miehet ovat ehtineet näin asettua
pyyntipaikoilleen, kun jo pitempimatkaisiakin kalastajia rupeaa
saapumaan Kiuskerin seuduille. Niitä tulee Koivistolta ja
Uudeltakirkolta asti -- heillä ei ole lähempänä talvipyyntipaikkoja, --
ajavat siihen hevosilla rantoja pitkin tai suoraankin kierällä jäällä,
saapuvat majoineen, eväineen, akkoineen -- mutta ilman veneitä --
jäädäkseen sinne sitten koko talvikaudeksi. He pystyttävät laudoista
rakennetut, säpeillä kokoonkyhättävät majansa eli "putkansa" ulos
jäälle, ulommas saaristolaisista, verkkoavantojensa viereen, ja
muuttelevat niitä sitä myöten kuin saalista tuntuu tulevan. Ennen
pitkää on näitä majoja siellä jäisellä ulapalla silmänkantaman pituinen
rivi, on putka putkan takana, sen verran vain väliä, etteivät eri
pyytäjäin verkot sotkeudu toisiinsa, jos merivirta miten päin pyörinee.
Jokaisessa majassa asuu 6-8 henkeä, sulloutuneina minkä suinkin
makaamaan sopivat. Pienellä rautauunilla maja illalla lämmitetään, ja
pian se käykin kuumaksi kuin sauna; mutta pian lämmin pakeneekin
hataroista lautaliitteistä, eikä aamulla majassa ole paljoa vähemmän
pakkasta kuin jääaavikolla, -- terveyttä se elämä kysyy!
Vilkasta on elämä aamusta asti Kiuskerin edustan aavikolla.
Tuhathenkinen väestö kihisee siinä yksillä jäätiköillä; miehet
juoksevat edestakaisin majojensa ja avantojensa väliä, varjokeppejä
pystytetään avantojen ympärille, ja pian on niitä kuin suippopäitä
heinärukoja ison kartanon vainiolla, -- hyvin ison kartanon. Uudet
tulokkaat vetävät keikkojaan yhä edemmäs merelle. Ja maista päin
kilisevät kulkuset, kalanostajat näet saapuvat pyyntipaikalle ostamaan
aamun saaliit.
Nuo ostajat antavat erityisen värin ja elon kalastajaleirille. Hevosten
tiu'ut kilajavat, kun ne kylmissään siinä jäällä heinää pureskelevat ja
tömistävät kavioitaan. Miehet tepastavat siellä hyvissä turkeissa,
kirjavissa vöissä ja huopasaappaissa, kulkevat majasta toiseen,
tinkivät, huutavat kalamiehiä puheilleen ja hierovat kauppaa. Mutta
kalastajat, vaikk'eivät muuten paljon tiedä toisistaan jääaavikolla,
ovat kumminkin hintojen puolesta muodostaneet lujan liiton: he eivät
niitä pudota. Ja jo maksaa yksi ostaja toisensa perästä vaaditun
hinnan, joku lisääkin vähän saadakseen kuormansa pian täyteen ja
ehtiäkseen ensiksi myyntipaikalle, Viipuriin tai Pietariin. Raha
kilahtaa kalastajan suomuspeittoiseen massiin, päivän pyynnistä hän voi
saada kymmenen markkaa ja ylikin. Mutta kyllä se olikin raskasta työtä,
-- vilussa ja pyryssä pitää avokäsin hoitaa jään alta juoksevia
pohjaverkkoja, ja niin märkänä sitten maata yönsä vetoisessa majassa.
Ja sitä täytyy tehdä kuukausimääriä yhteen menoon. Pitkäpaatelaiset ne
toki lähtevät aina sunnuntaiksi kotiinsa, kylpevät lauantai-iltana,
muuttavat vaatteensa, lepäävät ja ihmistyvät lämpimissä tuvissaan
perheensä parissa ja palaavat sitten maanantai-aamuna aikaiseen uusina
ihmisinä taas viikoksi Kiuskeriin. Mutta ulkopitäjäläiset elävät siellä
merellä hataroissa lautamajoissaan usein pari kuukautta yhteen menoon,
ehkä jonkin ainoan kerran käyvät saaressa vierailemassa, elävät siellä
niillä yksillä ahtailla, kylmillä ja märillä tiloilla myrskyssä,
tuiskussa ja pakkasessa.
Järjestys tuossa jääyhteiskunnassa on mallikelpoinen. Ei siellä ole
esimiestä, ei ruununmiestä, ei sääntöjä eikä aitoja, vaan niitä ei
tarvitakaan. Kukin hoitaa omat asiansa, hoitaa raskaan työnsä ja antaa
toisen tehdä samoin.
Raskasta työtä, mutta meneehän se elämä sittenkin mukiin, niin kauan
kuin jää kestää eheänä ja rauhassa saa pyyntiä harjoittaa, -- siihenhän
sitä on saatu tottua. Vasta se vaikeaksi käy, kun sattuu sellainen
huono talvi, jolloin meri menee heikkoon jäähän, joka sitten joka
tuulella repeytyy ja särkyy ja näyttää hätää ja kiirettä kalastajille.
Silloin ei voi koskaan yötään aivan turvallisesti maata lautamajassa,
silloin täytyy päivilläkin alinomaa varjokeppien alta tarkata tuulia ja
merivirtoja ja pelätä jään alla olevia, kalliita verkkoja. Ja
repeileehän meri usein vankempinakin talvina, kun myrsky nousee.
Yhtäkkiä irtautuu jää joltakin kaukaiselta rannalta ja turkkaa toista
kiintonaista jäätä vastaan, joka taas vuorostaan särkyy ja lähtee
tyrkkimään. Silloin rupeaa meri elämään, silloin ei ole hauskaa
aavikolla. Railoja avautuu kalastajain majojen väliin, lautta lähtee
verkalleen liikkeelle. Kiire on silloin kalastajilla korjata verkkojaan
ylös merestä, panna majat kokoon ja pyrkiä kiintojäälle. Lähimmän
saariston miehet siitä pulasta helposti pelastuvat: heillä on venheet
Kiuskerissa ja siellä aina miehiä, jotka tulevat pyynnissä olevia
pelastamaan. Mutta koivistolaisilla ei ole veneitä, hauras jää on
heidän ainoana turvanaan. Kun meri on ollut ylt'yleensä jäässä, silloin
eivät lautat tavallisesti lohjettuaankaan pääse kauas kulkemaan,
ainahan silloin tulee toinen jää pian vastaan, jota myöten pääsee
pyrkimään kiintojäälle. Mutta jos tuuli kauan puhaltaa yhdeltä
suunnalta, kooten jäät vastarannalle, ja virta sitten yht'äkkiä kääntyy
toisaalle, silloin railot levenevät suuriksi seliksi ja liikkuva
jäälautta ajautuu kauas sulalle merelle, ajautuu kuulumattomiin.
Silloin on hätä käsissä, silloin lautalle jääneet kalastajat voivat
hävitä viikkokausiksi teille tietymättömille. Ellei heitä silloin pian
ala joltakin rannalta kuulua, niin jo on pakko hälyttää ruunun laivoja
avuksi.
Niin käy usein kevätpuoleen, milloin jäät lähtevät liikkeelle ennenkuin
pyyntiaika on lopussa. Kalastajat eivät malta lähteä ajoissa maihin, he
luottavat onneensa, jäävät jäätikölle viime tinkaan, kunnes lautat
repeytyvät irti ja lähtevät kulkusalle. Itse he silloinkin kyllä
tavallisesti ehtisivät pelastua, mutta he eivät raaski jättää
verkkojaan, jotka ovat heidän omaisuutensa ja elinneuvonsa, he jäävät
verkkojaan talteen korjaamaan ja joutuvat sillä välin kulkusalle.
Ajelehtivan jäätelin varassa on kymmenien, ehkä satojen ihmisten henki.
Mutta harvoinhan niiden kumminkin kuullaan hukkuneen, -- aina on jokin
ranta tullut vastaan.
Kiuskeria lähinnä asuvain saaristolaisten kuvausten mukaan nuo
koivistolaiset ovat aika hölmöjä, kun noin jättäytyvät merijään varaan
ilman veneitä, ilman oman pelastuksen mahdollisuutta; -- "niitä täytyy
sitten meidän aina käydä sieltä mereltä keräilemässä", sanovat he.
Arvattavasti koivistolaisten mielestä noiden lähisaaristolaisten pyynti
taas on ihan herraspeliä, ilman vaivaa ja vaaraa: heillä hirsimajat
asuntona, veneet varana, kotona saunat lämpiävät, -- sitä vailla, ettei
ole rautatietä ja makuuvaunua! Toista se on vielä Kiuskerissa, toista
Kiuskerin takana, sanovat koivistolaiset, -- siellä se pyynti vasta
luontoa kysyy. Mutta saarelaiset pitävät varovaisuutensa järkimiehen
viisautena, -- hölmöä on heittäytyä sattuman varaan.
-- Te siis ette koskaan joudu kulkeville jäälautoille, kysäisin kerran
Pitkänpaaden Jermolta, kun hän kuvaili tuota itärannan kalastajain
varomattomuutta.
-- Eipä sitä meille usein satu, joskus mahdollisesti tapaturmassa.
Olinhan sitä sentään tässä tuonaan minäkin yhden yön sellaisella
reissulla, -- mutta yhden yön vain.
-- Ähäs, kuinka se niin sattui?
-- Jää repeysi rutosti, me satuimme muutaman naapurin kanssa etäälle
Kiuskerista, kun nousi äkkiä myrsky. Ei ehditty kiintojäälle eivätkä
toisetkaan päässeet meille avuksi. Oli sellainen sakea lumipyry, ettei
nähnytkään mitään. Koetettiinhan siitä maihin päästä, hypittiin
lautalta toiselle, juostiin hiki hatussa, mutta yö tapasi. Haimme
silloin sellaisen jääröykkiön, johon ahtojäätä oli pakkaantunut -- se
ei juuri enää vähällä kummalla repeä, -- kaivoimme siihen tuurillamme
sen verran koloa, että pää ja hartiat mahtuivat tuulelta suojaan, se
kun oli julma se myrsky. Siinä makasimme, mutta eipä nukuttanut. Jäät
hankasivat vastakkain, ulisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja
tuuppailivat toisiaan; väliin soluttiin aika vauhtia selvää vettä
jonkin railon yli, väliin taas jysähdettiin toista lauttaa vastaan.
Myrsky vinkui ja repi turkin liepeitä -- en sitä yötä unohda.
Säälikseni ovat lautoille jääneet ulkopitäjäläiset usein käyneet, kun
olen sitä omaa yötäni muistanut.
-- Mutta seuraavana päivänä jo pääsitte pois?
-- Niin, myrsky tyyntyi, jäät asettuivat, railoja meni jäähän ja me
taivalsimme, lautalta lautalle hyppien, Kiuskeriin päin.
Puljahdeltiinhan siinä väliin hartioita myöten mereenkin, mutta eihän
siinä hätää ollut; Kiuskerin majakka näkyi, ja sitä lähemmäs myötään
tultiin. Kamala yö se oli, kylmä oli ja nälkä oli ja surma oli
perimässä, ja tulinpa ajatelleeksi, ettei olisi nyt markka paljon
kuumasta kahvikupista. Mutta pientä tuskaahan se sittenkin oli kaiken
sen suuren tuskan rinnalla, jonka Kiuskerin jäät joka talvi niin
monelle tuottavat. --
Keväällä, kun jäät Kiuskerin ympäriltä ovat irti ja ajautuvat kauas,
mutta rannikot vielä ovat umpijäässä eikä merenkulku pääse alkamaan,
silloin meri on todellakin muutaman kuukauden ajan Kiuskerin ympärillä
kuollut. Mutta kauan sitä kuolemaa ei kestä. Luotsit saapuvat samassa
majakkaan, tulet sytytetään loistoissa, ja ensimmäisen höyrylaivan
savupatsas alkaa pian haamottaa taivaanrannalta. Kesäkausi, laivaliike
on alkanut. Mutta talvikausi se sittenkin vasta on oikeata liikkeen
aikaa Kiuskerin ympärillä.
V.
JÄYKISTYNEET SORMET.
Helmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän
maineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat
yksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit -- silloin ei vielä ollut
höyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa -- ja jolloin nämä vankat ja
nopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten
kanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti
kerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään
pelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. -- Eihän sitä
mitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin
koetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin,
niinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella
purjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä
entisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että "eihän tämä
vielä sitä oikeata tuulta ole", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos
siitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni
kokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.
Mutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan -- ja se oli hänen
kahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että
Antti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään
hypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin,
ja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat
noin jäykät.
Hän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan
ja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat
koukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:
-- Tämä on sitä viinan työtä.
Utelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten
saisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi
aivan pyytämättä selittelemään:
-- Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan
työtä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä
-- olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.
Ja näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:
-- Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan
saada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, -- tuolla
Pitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne
purjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä
maissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin
oli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan -- sitä silloin aina tiesivät
odotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana
merellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä
purjehtivat vastaan -- siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun
sitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka
tiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä,
veivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten
maihin.
Antti hymähti vähän katkerasti.
-- Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti
pari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa
kaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin -- sieltähän niitä
pirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan
meidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli
ankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta,
jossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli
siitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea
ottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä.
Tyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse,
vetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka.
Mutta meillä oli hyvin työläs retki.
-- Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi -- enpä sen
kovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa
säässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät
suoraan Kultamatalaa kohti, -- sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä
on keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole
kalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä
se on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen
aallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen
särkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä
karetta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi
pohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan
raskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta --
emme sattuneet toki matalimmalle kohdalle -- ja niin oltiin vihdoinkin
pääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko
päivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme
osanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti
viiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme
tulliveneen keulan -- Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.
Katseeni lienee ollut kysyvän näköinen, sillä vaikka en mitään
virkkanut, ukko vastasi:
-- Kukako Mervenius oli -- sehän se juuri oli se Pitkänpaaden
tullipäällikkö, ovela, viekas mies. Se oli kuin kärppä kivirauniossa,
yht'aikaa monessa paikassa, eikä se hänkään säitä säikkynyt. Hänen piti
silloinkin olla kaukana idässä kaljaasia vahtimassa, mutta olikin siinä
meitä vastassa, -- lienee arvannut juonemme, koska oli lähettänyt
pienemmän veneen kaljaasia ajamaan ja itse tullut meitä kohti. No niin,
meille hätä käteen. Käänsimme ruorin ympäri, rupesimme pyörähtämään
myötäiseen, pakosalle... Silloin pamahti laukaus, veneemme oli ammuttu
puhki, se vajosi...
Antti vaikeni tuokioksi. Sitä ei minun uteliaisuuteni olisi sallinut
varsinkaan tällä kohdalla, ja ehätin kysymään:
-- Entä te -- jouduitte uimasille?
-- Meillä oli veneessä korkkiset törnipussit -- ne piti olla, kun
merellä lasti otettiin -- ja sellaisen ennätimme kumpainenkin tempaista
kouraamme, muutenhan siihen olisikin paikalla hukuttu.
-- Ettekö osanneet uida?
-- Emme me saaristolaiset ui koskaan, veteen ei mennä muuta kuin
milloin on pakko. Eihän siitä tosin sillä kertaa olisi ollut pitkältä
maihin uida, mutta eipä ollut meidän siinä maihin pyrkimistäkään. Sillä
siellä olivat tullimiehet vastassa, sieltä olisi suoraan ollut matka
vankilaan, eikä sinne mieli tehnyt. Mutta eipä ollut siinä muuten mies
enää paljon matkansa määrääjänä, aalto vei meitä mukanaan, kuljetti
mihin tahtoi. Tullimiehetkin lienevät luulleet meidän siihen kerrassaan
veneinemme uponneen, koska eivät edes paikalle soutaneet.
-- Ja teitä meri vei suoraan selälle?
-- Niin vei. Sen verran tuuli kumminkin kävi viistoon, että aalto ajeli
meitä Martinsaaren rantaa kohden. Mutta onhan sitä selkää siinäkin,
tunnin sitä kalavene purjehtii tavallisella tuulella, ja meidän oli
sitä sulin käsinä myrskyssä soudettava. Mutta mikäpä siinä auttoi,
koetettiin pysyä hengissä niin kauan kuin voitiin. Oli syyspuoli kesää,
vesi toki ei ollut kovin kylmää, mutta kangisti sittenkin ajan mittaan
kontettuneiksi kaikki raajat, eikä ollut tajustakaan lopuksi enää
paljon tolkkua -- en tiedä vieläkään, kauanko siinä likosin.
Antti keskeytti hetkeksi kertomuksensa, oikaisi sitten taas ne kolme
sormeaan suoriksi ja näytti kahta, jotka olivat jäykkinä koukussa.
-- Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi
korkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, -- ei
ollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin
käteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon
harjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän
matkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä
taistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni.
Enkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin
viskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan
allani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja
rupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni --
nämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja
minun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain
rihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.
Istuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän
kiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä
halunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:
-- Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet
siinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?
-- Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli
tuonut maihin eräs jahti, -- luulivat mahdollisesti viattoman
hailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää
tiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.
-- Teidän toverinne pelastui siis myöskin?
-- Niin teki, samalla tavalla.
Vieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan
lisää.
-- No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin
jälkeen pirtulasteja hakemassa?
Antti nauroi.
-- Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin
varmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.
Toisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta,
tiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja
muun tavaran luvaton tuonti jäi pois.
-- Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. -- Aika sen
vaikutti ja kansa itse ja sivistys, -- ruunun miehillä oli siihen
tulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat
käsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen
harjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että
se olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön
juoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja
väärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat,
jotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät,
mutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät
raskasta työtä -- eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin
pimeällä ja kovassa säässä, -- ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä
rikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa
velaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista
saatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat
sitten vastustamaan koko salakuljetusta -- se ammatti ei siis enää
voinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa,
ja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi
se oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista
elinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja
viha on kuitti.
Niin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja
sydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua
lisäsi:
-- Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja
mielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen
luottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä
nykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. --
Näkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli
rakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.
VI.
HAILIAPAJA SUNNUNTAINA.