-- Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, ty

SAARISTOSTA

Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1903.

SISÄLLYS:

I. Sinnepäinhän on minunkin matka.

II. Satu särmäisestä rantakalliosta.

III. Rauhoitusalueet.

IV. Kiuskerissa talvella.

V. Jäykistyneet sormet.

VI. Hailiapaja sunnuntaina.

VII. Hylkeenpojan leikki.

VIII. Kaislikon rinnassa.

IX. Eräs joulukuun retki.

X. Käynti Hanhikivellä.

XI. Pantsu.

XII. Kalat nuotassa.

I.

SINNEPÄINHÄN ON MINUNKIN MATKANI.

-- Siis todellakin aiot lähteä hiihtämään merelle, Antti?

-- Eihän sinne majakkaan muuten nyt pääse.

-- Mutta tuuli kiihtyy, luuletko jäitten pysyvän paikoillaan?

-- En tiedä, mutta eihän tässä epäileminenkään auta...

Tämä keskustelu tapahtui eräänä talviaamuna muutaman Suomenlahden

ulkosaaristolaiskylään kuuluvan talon pihalla. Nuori mies korjaili

siinä, jo matkapuvussa ja laukku olalla, suksiensa näystimiä juuri

hiihtämään lähtiessään. Vanha kalastaja häntä varoitteli lähtemästä;

muu talonväki seisoi viluissaan siinä ympärillä. Kaikkien katseet

tähtäsivät lumenpeittoiselle selälle: sikermä pieniä, matalapuisia

saaria rajoitti siellä näköalan, mutta muutamain lomitse kumotti

kumminkin jo rajaton, aava, valkoinen meri. Se oli Suomenlahden ulappa,

ja sinne aikoi nyt nuori mies yksin hiihtämään. Hän asetti jo sukset

hangelle, otti seinän vierustalta sauvansa, joista toisena oli tukeva

tuura, mutta jäi vielä hetkeksi sauvainsa varaan seisomaan. Vakava ilme

oli hänen terävässä katseessaan, kun hän tuokioksi pyörähti tuuleen

päin, joka heilutti pihalla seisovain naisten hameitten liepeitä ja

leyhytti vanhan kalastajan partaa.

Kalastaja seurasi lähtevän liikettä silmillään ja varoitti vieläkin:

-- Tällä tuulella on voimaa siellä ulkona selällä. Pauketta sieltä jo

on kuulunut, jää on äännellyt sillä äänellä, joka sillä on, kun se

rupeaa elämään.

Antti ei vastannut, liikahtamatta seisoi. Hän oli pari päivää sitten

lähtenyt kotoaan, kaukana meressä olevasta Somerin saaresta

mantereelle. Somerissa hän oli majakan vahtina, ja siellä oli hän,

niinkuin muukin majakkaväki, ollut vankina koko talven joulun alta

asti, jolloin sinne viimeiset talvimuonat oli tuotu. Tavallisuuden

mukaan meri oli nytkin kevättalveen asti ollut Somerin ympärillä jäätön

ja vapaa -- tämä osa Suomenlahtea menee harvoin umpinaiseen jäähän, --

mutta nyt maaliskuulla meri oli kovien pakkasten ja tyynten ilmain

aikana täälläkin jäätynyt vahvaksi. Silloin oli Antille tullut asiaa

mantereelle. Hänen nuori vaimonsa oli sairastunut eivätkä riittäneet

siihen tautiin majakkaväen vanhat taidot ja kotilääkkeet. Meren

jäädyttyä Antti oli senvuoksi päättänyt lähteä hiihtämään mantereelle,

lääkäriä puhuttelemaan ja lääkkeitä saamaan. Tällaisen retken hän oli

tehnyt ennenkin -- vaikk'ei yksin -- oli hiihtänyt tuon viiden

peninkulman meritaipaleen mantereelle, jota ei majakkaan

kumottanutkaan, ja taas takaisin, ja hyvin oli käynyt. Pahin vaara

siinä uhkasi, jos nousisi myrsky ja jää lähtisi liikkeelle, siten

katkaisten paluutien. Mutta Antti uskalsi senkin uhan, lähti yksin

matkalle, ja hyvin hän mantereelle saapuikin. Nyt hän oli palaamassa

saareen, yön hän oli levännyt saariston viimeisessä talossa, ja nyt

olisi ollut painuttava merelle.

Tekeekö se nyt juuri pahimmoilleen hänelle sittenkin tenän? Tuuli, tuo

nukkuvan aavikon vaarallinen herättäjä, kohisi kumeasti saaren

matalassa petäjikössä ja vinkui lakeutta pitkin. Vielä oli taivas sees,

hattaroina vain liikkuivat pilvet, tuiskua ei toki tarvinnut pelätä.

Mutta kestikö jää paikoillaan vai saiko myrsky sen revityksi irti ja

ajetuksi kulkusalle...?

Sitä ajatteli nuori mies sauvoihinsa nojaten ja tähystellen kohti

talven harmajata taivaanrantaa. Pitäisikö totella varoittajain neuvoa

ja jäädä taloon tyyntä odottamaan...? Siitä tulisi pitkä odotus, tukala

odotus. Ja ehkäpä juuri sillä välin, päivän tai parin perästä vasta,

jää todellakin irtautuisi -- silloin hän joutuisi sinne viikoiksi

viipymään, kenties kuukausiksi, -- heti lähtien olisi ehkä hyvin

ehtinyt kotiin. Ei, Antilla ei ollut lupaa olla niin kauan poissa

majakasta, eikä hän voinut olla. Siellä saarimajassa odottaa sairas

vaimo miestään, odottaa tuskallisena, pelko sydämessään, pahin pelko

siitä, miten yksinäisen hiihtäjän käy. Se huoli riuduttaisi potevan

viimeiset voimat, jos ei miestä kotiin rupeaisi kuulumaan, jos puhe

leviäisi, että liekö eksynyt tai halkeamaan uponnut...

-- Ei auta odottaa, matkalle täytyy painua.

Sen hän virkkoi ikäänkuin vastaukseksi vanhalle kalastajalle, vaikk'ei

hän, omiin mietteisiinsä kun oli vaipunut, tätä ollut ehtinyt paljon

kuuntelemaan.

-- Sittenkin? lausui kalastaja.

-- Niin, tuuli kiihtyy, sen edestä pois.

-- Tuuli kiihtyy! Kun olisi se Jussi edes kotiin ehtinyt, hän toki

olisi sinua lähtenyt edes ulkoluotojen yli saattamaan.

-- Kiitos, en ehdi nyt häntä odottaa. Hyvästi.

Ja hän nyökäytti jäähyväiset talon väelle, työnsi suksensa solumaan

alas saaren loivaa rinnettä ja käänsi ne jäälle ehdittyään etelää

kohden, suoraan merelle. Ja verkalleen mutta varmasti, taakseen

vilkumatta, hän viiletti sitä luotosikermää kohti, joka kehyksenä

rajoitti näköalan merelle päin. Saarelaiset jäivät vielä hetkeksi

törmälle hänen jälkeensä katsomaan, seisoivat siinä vakavina ja

liikkumattomina sanaakaan puhumatta, tuulen repiessä naisten helmoja ja

vanhan kalastajan tuuheaa partaa. Siinä seisoivat, kunnes hiihtäjä

luotojen yli ehti ja niiden taa hävisi, -- suora latu jäi vain

merkitsemään hänen tietään. Silloin he kääntyivät ja palasivat tupaan.

* * * * *

Mutta kauan he eivät olleet ehtineet tuvassa olla, kun jo talon nuori

kotivävy, Jussi, joka aamutuimaan oli käynyt pyydyksillään, saapui

kotiin.

-- Jää repeilee koillisen kulmalla, hän kertoi ensi sanoikseen. --

Railoja näkyi jo siellä päin.

Tuvassa olijat säpsähtivät. Siis oli jo tapahtunut tai

tapahtumaisillaan se, mistä he juuri nuoren majakkamiehen kanssa olivat

puhuneet.

-- Ja Antti lähti juur'ikään hiihtämään Someriin, virkkoi vanha

kalastaja miltei valitellen.

-- Merelle... onko hän jo matkalla?

-- Äsken hiihti ulkoluotojen poikki.

Jussi oli karahtanut pystyyn. Joku naisväestä koetti selittää:

-- Mutta kenties hänellä jo oli railo vastassa, ehkei hän ehtinytkään

merijäälle.

-- Ehti se, etelämpää ei ollut vielä jää irti. Mutta nyt se kai jo on

-- parahiksi ehti mies kulkevalle lautalle.

-- Eikä luultavasti tiedä siitä itse mitään.

-- Mutta hänelle on siitä tieto vietävä, -- vielä on aikaa.

Nuori mies oli jo ehtinyt riisua saappaansa, mutta nopeasti hän ne taas

riuhtaisi jalkaansa, kiinnitti vyön turkkinsa ympäri ja hiihti jo

seuraavassa tuokiossa rinnettä alas Antin äskeistä latua myöten.

-- Saatko yksin veneen vesille? huusi vanha kalastaja vielä hänen

jälkeensä.

-- Täytyy saada, vastasi Jussi porhaltaen jo kaukana selällä. Vinhasti

hän potki etukumarassa, ja lumi tuiskusi sauvain sommista.

Hetkinen kului, eikä häntä enää näkynyt. Tuvan väki oli taas rientänyt

törmälle hänenkin lähtöään katsomaan. Siinä he taas seisoivat, vakavina

kuin äsken, sanaakaan puhumatta, itsekseen vain kysellen, miten käy

autettavalle, miten auttajalle.

* * * * *

Railo oli edessä, kun Jussi ehti ulkoluodon merenpuoleiselle rannalle;

jyrkästi oli siinä edeltähiihtäjän latu katkennut. Mutta kaukana

jäälakeudella, joka verkalleen eteni rannasta, näkyi mies tanakasti

hiihtävän eteenpäin, hiihtävän taakseen katselematta, -- eikä yltänyt

sinne ääni.

Saaristolaisilla oli talvikalastustaan varten ulkoluodoilla veneitä, ja

yhteen niistä Jussi viskasi suksensa. Ja nuoruutensa koko voimalla hän

kävi työntämään raskasta venettä alas kalliolta; jyskyen ja rytisten se

solui jäätikköä alas ja solahti kohisten railoon, joka tummana ja

kylmää huokuvana siinä avautui. Railo ei vielä ollut leveä, se oli kai

kohta Antin hiihdettyä haljennut. Hiljaa eteni suuri merijää, sitä ei

ollut vaikea tavoittaa. Rivakasti Jussi tempoi airoista, vaahtona

pärskyi jääkylmä aalto keulan edestä. Mutta mies eteni jäälautallakin

yhä kauemmas, mustana pilkkuna hän vain enää näkyi aavikolla.

Jännittäen voimansa soutaja kiskaisi jäälautalle veneensä, sivalsi

siitä suksensa ja rupesi taas jatkamaan äskeistä vinhaa hiihtoaan Antin

latua pitkin. Vähitellen lyheni välimatka, Jussi koetti huutaa, mutta

ääni ei tavannut vieläkään edeltähiihtäjää. Hän paransi yhä vauhtiaan,

taas lyheni välimatka, ja jo kuuli hiihtävä mies myötätuuleen

jäljestään huudon. Hän kääntyi, pysähtyi, tunsi tulijan ja älysi

samassa, mitä oli tapahtunut. Hän oivalsi asemansa ja tiesi, että Jussi

oman henkensä uhalla oli rientänyt häntä pelastamaan. Mutta hän ei

silti lähtenyt hiihtämään takaisin.

Hänen merijäälle ehdittyään ja rajatonta avaruutta kohti ponnistaessaan

koti-ikävä oli yhä kiihtynyt. Hän oli laskenut, että tällä kelillä ja

tällä myötäisellä hän kolmessa, neljässä tunnissa hiihtää kotiinsa. Ja

hän oli kuvitellut majakkamökkiin saapumistaan, sairaan vaimonsa luo,

jolle hän toi lohdutusta tulollaan ja lääkkeitä laukussaan;

hän oli nähnyt kotiväen kirkkaan ilon ja tuntenut kaikkien

turvallisuudentunteen. Nytkö tämä kaikki olisi katkaistava, nytkö

palattava takaisin railon taa mantereelle, odottamaan kuukausiksi

tilaisuutta päästä kotiin majakkaan. Parin tunnin matka vain ehkä enää

oli jäljellä...

Ei. Sillä välin kun Jussi hiljaisemmalla vauhdilla läheni, rupesi Antti

tuuralla takomaan avantoa jäähän. Hän tahtoi saada varmuuden siitä,

mihin päin lautta kulki, kaiken huomionsa hän nyt kiinnitti siihen,

tarkaten kompassin ja virran avulla kulkevan lautan suuntaa.

Jo vihdoinkin Jussi ehti läähättäen perille. Turkki oli auki, hiki

valui karvalakin alta.

-- Jää on irti, hän huusi hengästyneenä. -- Minulla on vene, joudu,

palaa saareen!

-- Maltahan...

-- Mutta tule jo. Railo levenee levenemistään.

-- Maltahan, tarkastan tässä, mihin päin jää kulkee.

-- Selällehän se kulkee, tiedäthän sen, suoraan selälle.

Antti oikaisihe verkalleen avantoon tähystämästä.

-- Suoraan selälle, niin tekee. Mutta sinnehän on minunkin matkani, jää

kulkee kohdastaan Somerin rantaa kohden.

Jussin silmät suurenivat, hän mykistyi tuokioksi.

-- Mitä, aiotko jäädä yksin liikkuvalle jäälautalle?

-- Aion hiihtää eteenpäin, majakkaa kohden.

-- Mutta jäähän on irti.

-- Siksi se viekin minut kotiini. Hiihdän eteläistä jääreunaa kohden,

silloin tapaan kiintojään... Suuri kiitos sinulle, Jussi, hyvästä

yrityksestäsi, ison vaivan näit minun vuokseni. Mutta palaa sinä

takaisin, ennenkuin lautta liian kauas kulkeutuu, -- kenties minä olen

yhtä pian kotonani kuin sinä.

Mutta Jussi ei tahtonut häntä jättää.

-- Sinullahan ei ole venettäkään.

-- Ei ole, mutta on sukset.

-- Entäpä jos tuuli kääntyy, käännähtää vain vähän idän puolelle.

Lautta vie sinut ohi Somerin, vie Inkerin rannalle tai hiiteen asti

Itämerelle. Taikka se särkyy ulkoluotoihin, katso, myrsky kiihtyy, jää

murskautuu kappaleiksi, -- ajattele toki, Antti!

Omituinen kiilto oli nuoren miehen silmässä, kun hän vastasi:

-- Olen sitä jo ajatellut. Lautta voi kääntyä, sata muuta vaaraa voi

olla tarjolla. Mutta minä haluan nyt päästä kotiin. Katso virtaa

avannosta, me huristamme hyvää vauhtia Someria kohden. Minun täytyy

vain kiirehtiä lautan etelärannalle, että sieltä heti pääsen maihin

hyppäämään, kun lautta kohti laskee. Hyvästi, Jussi, nyt ei joudeta

enää miettimään. Kiirehdi sinäkin veneellesi -- kiitos vain!

Hän puristi avun tarjoajan kättä ja viiletti jo seuraavassa tuokiossa

täyttä vauhtia etelään päin, kohti ääretöntä aavaa tuntematonta,

ponnisti vinhemmin kuin äsken ja taakseen katsomatta. Edessä autio,

harmaja taivaanranta, niin toivoton ja rajaton, mutta hiihtäjä toivoi

sittenkin siitä kohta majakan tornin ja Somerin kunnaiden kuultavan.

Hän toivoi kotoisen rannan ehtivän vastaan, ennenkuin tuuli kääntyy,

hän toivoi ja ponnisti. --

Yksin seisoi avannon luona Jussi vielä kotvasen ja katseli ääneti

poistuvaa. Hän puisteli päätään, mutta ihailua oli samalla hänen

katseessaan. Se on uskaliasta matkaa tuo, sattumaksi se on luettava,

jos lautta retkellään tapaa juuri tuon pienen selällisen saaren eikä

kulje siitä oikealle eikä vasemmalle surmaksi yksinäiselle hiihtäjälle.

Pitää siinä olla mieltä miehen rinnassa, mutta kun on uskallusta, ehkä

on silloin onneakin...

Mutta hän muisti jo omankin kohtansa, käänsi suksensa pohjoiseen päin

ja lähti hiihtämään, pyrkimään veneelleen. Hidasta oli hiihto

vastatuuleen, kauan kesti railolle päästä, ja tämä oli jo kasvanut

suureksi seläksi, kun Jussi ehti veneelleen. Vielä hitaampaa oli

soutaminen vastaiseen jäätyneillä airoilla. Mutta Jussi ajatteli, että

tässä on toki mies matkansa määrääjänä, mantereen ranta on edessä, se

ei jää oikealle eikä vasemmalle...

Soutaessaan Jussi hievahtamatta seurasi katseellaan sitä pientä mustaa

pilkkua, joka tuolla kaukana etenevällä jäälautalla häämötti ja kävi

yhä hämärämmäksi talvipäivän harmaassa. Kohta ei näkynyt enää hämärää

pilkkuakaan, mutta yhä tähtäsi sinne soutajan katse. Hän kiskoi

vastaiseen kauan ja raskaasti, mutta väsymystä hän ei tuntenut, hänen

ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen ainoaan kysymykseen:

-- Tapaako jäälautta Somerin pienen saaren Suomenlahden selällä vai

kulkeutuuko se myrskyn mukana särkymään vieraille luodoille? -- Vasta

kun kevät ehtii ja majakkaväki veneineen saapuu mantereelta muonaa

hakemaan, vasta silloin sen varmasti tietää.

II.

SATU SÄRMÄISESTÄ RANTAKALLIOSTA.

Mantereen puolella oli Hannukselan isännällä maansa ja talonsa, mutta

hän oli kumminkin vuosien varrella ostanut itselleen muutamia

saariakin, vieläpä aivan uloimmaisesta meren saaristosta. Sitä naapurit

olivat usein naureskelleet, sillä hyödyttömäthän hänelle nuo saaret

olivat, ajan haaskausta se vain oli, kun niissä täytyi käydä lampaita

keritsemässä tai heinää tekemässä. Mutta Hannuksela piti tässä asiassa

oman päänsä eikä välittänyt naapurien väitteistä. Joka kevät hän

lähetti lampaat saareen ja haetti ne taas syksyllä. Mutta sydänkesällä,

kun heinät olivat kotinurmilta tallessa, silloin hän teki aina koko

väkensä kera suuren retken ulkosaariinsa, sinne heinää tekemään,

marjoja poimimaan ja kalastamaan. Siellä oli saunan pahanen, jossa

silloin pari päivää, väliin useampiakin, yhteen mittaan asuttiin, --

kotoa hoiti sen ajan jonkun palvelijan kanssa emäntä, joka ei koskaan

saariin lähtenyt.

Mieluinen retkihän se oli varsinkin nuorelle väelle, mutta enin siihen

oli kumminkin isäntä itse innostunut. Hän valmisteli sitä jo

viikkokausia, ja viimeiset päivät ennen lähtöä hän oli melkein

rauhaton, niin hän sinne ikävöi. Ja kun rannassa tavaroita veneisiin

kerättiin, silloin hän oli vilkkaimmillaan, komenteli kuin päällikkö

joukkoaan ja istahti vihdoin melkein juhlallisena, silmä terävänä ja

jäsenet jäntevinä, peräsimeen, ohjaten suurta venettään tarkasti ja

varmasti aallokon halki ja luotojen lomitse.

Tämä hänen intonsa merelle ja saariston rakkautensa selitettiin

johtuvan hänen entisestä ammatistaan -- hän oli näet nuorempana ollut

merimies, palvellut halkojahdissa, joka kuljetti puita Pietariin. Oli

hän vihdoin itsekin aluksen omistanut. Se oli ollut niihin aikoihin,

jolloin kotiviinanpoltto Suomessa äsken oli lopetettu ja jolloin

kaikkiin rannikkoseutuihin salaa tuotiin Inkerin puolelta viinaa

paljon. Nuo halkojahdit sitä juuri kuljettivat ja niitä tulliveneet

vainosivat. Vielä kertovat vanhat miehet Hannukselankin olleen erittäin

rohkean ja kekseliään noita luvattomia lasteja tuodessaan, -- sitä ei

silloin pidetty rikoksena eikä minään, mies vain sitä uljaampi, ken

nokkelimmin osasi vartijat välttää ja eksyttää. Mutta hän oli sitten,

vielä nuorena miehenä, lopettanut tämän levottoman elinkeinon, mennyt

naimisiin, asettunut maanviljelijäksi mantereelle, raivannut peltoa ja

kuivannut soita ja kasvattanut ympärilleen taajan lapsilauman, jonka

nuoret vesat nyt vuorostaan hänen ympärillänsä ylenivät. Mutta vaikka

hän näin kolmen vuosikymmenen kuluessa oli jo aivan maatunut, hänessä

eli vielä pohjalla vankka meren rakkaus, ja se hänet vuosittain veti

näille saaristoretkilleen, -- niin syystä pääteltiin.

Ukko näyttikin veneessä heti karkenevan ja nuortuvan. Mutta sinne

ulommaiseen saunasaareen kerran päästyään hän oli luonteeltansa taas

hiljainen ja sävyisä, olipa melkein tavallista hiljaisempi ja

umpimielisempi. Hän antoi väkensä vapaasti hoitaa itsensä ja työnsä,

joskus hän vain neuvoi tytöille marjapaikkoja ja pojille

verkkomataloita, mutta itse hän ei koskaan lähtenyt mukaan. Yksikseen

hän käveli saaren alavia, meren huuhtomia rantoja pitkin tai kapusi

korkeille kallioille, joita vastaan laine loiskui, eikä tehnyt sen

enempää. Siihen kuluivat häneltä päivät; väliin hän lepäili tasaisilla

rantapaasilla päivän paahteessa, saattoi tuokioksi nukahtaakin

sammalelle jonkin tuulen matalaksi tuiverruttaman petäjän siimekseen,

mutta nousi kohta taas jatkamaan yksinäistä vaellustaan. Ateriain

ajoiksi hän ilmestyi saunalle, kehui kalakeittoa ja vetäytyi illallisen

syötyään aikaiseen nukkumaan. Mutta ennenkuin kukaan heräsi, kenties jo

heti puolenyön jälkeen, hän nousi, käveli saaren uloimmaiselle,

korkeimmalle kallionnokalle ja istahti siihen katselemaan, kun aurinko

verkalleen nousi meren sylistä ja tuuli ulapalla vähitellen heräili.

Siinä hän istui tuntikausia, liikahduttamatta jäsentäkään, päätään

kääntämättä.

-- Suolainen meri-ilma vahvistaa vanhaa miestä, hän virkkoi

selitykseksi niille, jotka uteliaina katselivat hänen laskeutumistaan

kallioilta. -- Tämä merituuli vaikuttaa, että pysyn terveenä koko

vuoden, se on nähkääs minulle nuoruuden tuoksua.

Niin hän kehui, ja kernaastihan se uskottiin. Mutta pojat iskivät

silmää toisilleen, sillä he tiesivät vähän tarkemminkin, miksi isäukko

juuri sillä kalliolla rakasti merituulta hengittää. Mutta he virkkoivat

vain:

-- Virkistäähän tämä meri meitäkin, mantereen lapsia, saatikka sitten

vanhaa merimiestä.

Niin kuluivat päivät saaressa. Olipa paistetta tai sadetta tai myrskyä,

se oli hänelle yhdentekevää, rantaretkensä hän silti säännöllisesti

teki. Ja kun poislähdön hetki läheni, kun marja-astiat olivat täydet ja

verkot otettiin vedestä ja toiset jo hätäilivät pois mantereelle,

silloin ukko keksi aina jonkin verukkeen, joka pakotti heidät viipymään

saaressa vielä seuraavaan aamuun. Ja sen yön hän vietti melkein

kokonaan ulkona, istuen merenpuoleisella kallionkielekkeellä, ja vasta

lähtövalmiiseen veneeseen hän sieltä saapui.

Mutta paluumatkalla, saaresta lähdettyä, hän taas oli entisellään,

toimelias ja puhelias isäntämies, rauhallinen ja varma. Ohjatessaan

taas venettään noiden monien saarien lomitse mantereelle päin hän

kertoi usein seuralaisilleen yhtä ja toista merimiesajoiltaan ja

retkiltään, kertoi katkonaisia muistoja, jotka liittyivät mikä mihinkin

ohikuljettavaan luotoon taikka etäämpää siintävään saaren poukamaan.

-- Tuolta karilta pelastimme kerran kolme ihmishenkeä. Venäläinen

parkki oli siihen myrskyssä ajautunut ja särkynyt säpäleiksi. Keulaa

oli vain enää vähän veden päällä, kun me tästä ohi purjehtiessamme

kuulimme hätääntyneiden huudot ja korjasimme heidät jahtiimme.

Jos joku kyseli, sai hän kuulla tarkemmankin ja vilkkaan esityksen

tuosta haaksirikosta.

-- Tähän salmeen ampui englantilainen sota-alus upoksiin kolme

kivilaivaa, -- siksi tässä nyt vielä väylä kiertää ison mutkan.

Sotamuistoja englantilaisen käynnistä hänellä oli paljon; niihin jos

takerruttiin, tarinaa kesti ihan katkeamatta koko paluumatkan.

-- Noiden saarien välissä on kapea, mutta syvä salmi. Siinä sitä on

monesti hätäsatamaa pidetty, väliin monta päivääkin, niin että loppui

leipä ja juomavesi. Mutta hengissäpähän sieltä aina sentään tultiin.

Tällaisia muistoja vanhus tavallisesti kertoi kotimatkoilla, vaikeni

hetkeksi ja kertoi taas. Mutta jonkin kerran, kun veneessä sattui

istumaan vain hänen omia lapsiaan ja hän oli tavallista avoimemmalla

tuulella, hän ohjasi ulkosaaren valkamasta lähdettäessä veneen

kulkemaan mutkan kautta saaren ympäri ja käski soutajain pysähtyä

tuokioksi sen jylhän, korkean, särmikkään kallioniemen kohdalle, joka

siitä pistihe ulos mereen. Silloin hän viittasi noita teräviä, pystyjä

kallionsärmiä kohti, joihin aalto heikoimmallakin tuulella pärskyen

särkyi, ja virkkoi:

-- Tuossa se on pojat se hautakallio. Noita särmiä vastaan minun

viimeinen jahtini särkyi -- ei jäänyt muistoksi nuoran päätä, ei laudan

säpälettä. Kaikki vei meri, minut vain sylkäisi maihin.

Ääneti ja hartaana nuori väki kuunteli veneessä. Kukaan ei kysellyt

mitään -- he tiesivät, että silloin voi ukko heittää vastaamatta ja

suuttua --, mutta kysyviä olivat kaikkien katseet, ikäänkuin olisivat

tarkempaa kertomusta pyytäneet. Se oli sama rantakallio, jonka harjalla

vanhus aina yksin aamuyöt liikkumatta istuskeli merta tähystellen ja

sen sointuja kuunnellen, sen tiesivät veneessä istujat, tiesivät, että

hän siinä hautoi menneitä, raskaita muistoja. He janosivat saada tietää

kaikki, kuulla yksityiskohtia myöten tuon kamalan yön jännittävän

tarinan. Mutta he vaikenivat, ja kotvan kuluttua ukko jatkoikin.

-- Tuohon halkeamaan, tuohon rotkoon minut hyökyaalto viskasi, siihen

räjäytti luuni, että luulin niiden kappaleina olevan -- tuohon,

katsokaa, pojat. Siitä vihdoin itseni tapasin ja ryömin kalliolle --

siinä on merielämäni loppuraja. Tuo kallio voisi olla minunkin

hautapatsaani -- ihme on, ettei ole --, mutta kahden muun hautahan sen

juurella on.

Hetkisen ukko istui mietteissään; pojat jo pelkäsivät, että hän

jättäisi kertomuksensa siihen. Mutta hän oli nyt tarinatuulella.

-- Palasimme Narvasta -- Aatu-veljeni ja laivamies Timo. Minä olin

silloin jo päättänyt sen syksyn perästä luopua merimiehen ammatista,

olin kihloissa ja olin hieroskellut sen maatilan kauppaa, jonka sitten

ensiksi ostinkin, -- olimme Aatun kanssa jo sen verran varoja

keränneet, että velatta sen sain. Puhalsi vinha läntinen, kun Narvasta

lähdettiin, mutta emmepä malttaneet sen tyyntymistä odottaa, minullakin

oli ikävä morsiameni luo ja häitä hommaamaan. Ja hyvinpä tunsimme meren

kaikki konstit sekä vankan laivamme, varmasti siitä olisimme myrskyltä

satamaan suoriutuneet, ellei ilma keskellä päivää yht'äkkiä olisi

käynyt niin pimeäksi, etten sen vertaa ole ennen enkä jälkeen tavannut.

Sen pimeän toi musta ukkospilvi, taivas ja meri sekautuivat toisiinsa,

sade valui virtana, oli mahdotonta osata väylän kohdalle. Meidän oli

sen vuoksi pakko pysytteleidä ulapalla, saariston edustalla, ja siinä

luovimme reivatuin purjein edestakaisin koko sen illan ja puolen

seuraavaa yötä. Raskasta työtä oli purjeiden hoitaminen, kun alituiseen

käännettiin; Timo ja minä niitä iltayöstä hoitelimme ja Aatu oli

perässä. Liekö tuokioksi väsyneenä torkahtanut perämies vai muutenko

hän erehtyi maan läheisyydestä, en tiedä, yht'äkkiä näin vain edessäni

yön pimeästä aaltojen keskitse noita samaisia särmikkäitä

kallionhuippuja, ja jo seuraavassa tuokiossa laiva tärähti niin

voimakkaasti pohjakallioon, että minä viskausin monen sylen päähän

mereen. Timo lienee sotkeutunut nuoriin ja upposi laivan kera -- se

pirstoutui samassa, en nähnyt muuta kuin silmänräpäyksen ajan kaatuvia

mastoja ja putoavia purjeita, ja taas oli kaikki pimeää. Veljeni, Aatu,

-- niin hänen hautansa on myös tässä...

Kertojan ajatus levähti. Se lähti hetken kuluttua kulkemaan toisesta

paikasta.

-- Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, tyynellä

näkee kirkkaasti pohjan. Koetin kerran pohjasta sukeltamalla hakea,

löytyisikö siitä mitään perua laivastamme, mitään muistoa vainajista,

-- löysin muutamasta kiven kolosta samovaarin kannen, se on minulla

vieläkin tallella.

-- Niin, tässä kalliolla ja rinteellä vietin sitten märkänä ja

ruhjoutuneena päivän, kunnes vihdoin sain huudetuksi ohipurjehtivan

saarelaisen avukseni. Miltä tuntui, sitä en osaa selittää -- siihen

vain merimiesammattini iäksi jäi. -- Mutta soutakaa jo, pojat, soutakaa

kotiin päin...

Pojat eivät kyselleet enempää, vaikka olisi mielikin tehnyt. He

rupesivat ääneti soutamaan kotiin päin, mutta heidän ajatuksissaan ja

mielikuvituksissaan eli edelleen tuo kamala haaksirikon yö synkkine

tapauksineen, he näkivät kauan edessään särmäiset kalliot ja kaatuvat

mastot ja nielevän hyrskyn. Ja he ymmärsivät, miksi vanhus aina niin

hartaana ja vakavana vietti pitkät, yksinäiset hetkensä rantakallion

laella.

Kotiin tultuaan he siitä usein keskenään puhuivat. Ja kerran heissä

heräsi tuuma pystyttää ukon tietämättä paasi tuohon särmäisen kallion

laelle, isänsä pelastuksen ja setänsä haudan muistoksi. He kertoivat

silloin äidilleenkin noista aikeistaan, mutta useammin he sitä eivät

enää tehneet eivätkä äitinsä kuullen koko asiata kosketelleet. Sillä

äiti oli säpsähtänyt heidän ehdotustaan, oli kalvennut ja huudahtanut:

-- Mitä, puhutteko siitä haaksirikon paikasta, -- siitä älkää koskaan

enää puhuko, se on kamala kallio.

-- Mutta pelastuksen muistoksi, äiti, -- olivat lapset vielä inttäneet.

-- Ei, en tahdo sitä muistaa, en tahdo sitä paikkaa koskaan nähdä.

Siihen se ehdotus raukesi. Sillä hyvinhän pojat saattoivat ymmärtää,

että heidän äitiinsä tuo haaksirikon tapaus, jossa hänen silloisen

sulhonsa henki oli ollut viskelevän aallon varassa, oli niin

järkyttävästi vaikuttanut, että hän vieläkin kammoksui koko saarta ja

varsinkin sen surmakalliota. Siksi äiti ei koskaan lähtenyt mukaan

saariretkille, siksi hän ei tahtonut kuulla puhuttavan koko tapauksesta

eikä sitä muistaa, se vieläkin häntä pyörrytti. Mutta tuo äidin kammo

oli antanut aihetta vielä toiseenkin toisintoon, josta pojat joskus

kylillä olivat kuulleet kerrottavan ja joka itsepintaisesti ja

häiritsevästi pyöri heidän mielissään. Se oli aivan tarpeeton ja

joutava selitys, mielikuvituksen turha luoma, mutta uskottavana sitä

akat aikoinaan olivat puhuneet.

He olivat kertoneet äidin tuskan ja kauhun muka olevan kotoisin

joistakin sanoista, joita hänen miehensä avioliiton ensi aikoina

unissaan oli puhunut. Ne sanat olivat koskeneet Aatu-setää.

-- "Hän kelluu tuossa aallon päällä, soutaa merta sulin käsin, painuu

ja nousee" -- niin oli Hannuksela muka unissaan kuvaillut. -- "Jo

viskaa aalto Aatunkin kalliota vastaan, hän tärähtää rotkon reunaan,

ojentaa minulle kätensä apua anoen... Käteni ulottuisi, mutta en sitä

ojenna... Ja hyökyaalto palaa paadelta, se tempaa taas mukanaan

veljeni, hän ojentaa vielä kätensä, soluu ja vaipuu..."

Oliko ukko joskus unissaan sellaista puhunut, oliko äiti kauhuissaan

siitä muille kertonut, siitäpä oli enää mahdoton saada selvää. Sillä

äiti ei tahtonut kosketella koko asiaa, ja isältä ei voinut kysellä.

Mutta jospa olikin puhunut, se oli tietenkin tapahtunut sen

tärisyttävän muiston painosta, jonka haaksirikko yö oli pelastuneen

mieleen jättänyt, luoden siihen unissakin monenlaisia kauhun kuvia. Ne

olivat joka tapauksessa mielikuvituksen tuotteita nuo jutut,

päättelivät pojat, eivätkä mitään muuta.

Mutta kylän akoilla oli ollut siitä omat arvelunsa ja selityksensä.

-- Veljensä surmaan hylkäsi, siitä nyt omatunto soimaa, siitä on

rauhaton hänen yönsä, ja siitä on emännällä kauhu ja tuska, niin

kertoivat akat. Ja he tiesivät senkin, miksi Hannuksela oli ollut

hukkuvalle veljelleen kättään ojentamatta.

-- Yhteiset oli heillä varat, salakuljetuksella ne olivat yhdessä

ansainneet. Veljenkin osa jäi nyt pelastuneen hyväksi, siten sai talon

ja tavarat.

Ja siksi nousee muka tuskan hiki emännän ohimoille, kun haaksirikkoa

mainitaan, hän muistaa silloin rikoksen, joka on heidän onnensa

pohjana, mutta jota hän ei koskaan ole uskaltanut mieheltään

tarkemmin udella. Ja siksi käy isännän mieli aina sydänkesällä

niin rauhattomaksi, siksi hänen on pakko vuosittain käydä

haaksirikkosaarella ja surmakalliolla. Se on sovittamaton rikos, joka

hänet kiinnittää yökausiksi istumaan särmäisen rantakallion harjalle,

josta hän vieläkin näkee tuon apua pyytämään ojennetun veljensä käden

aalloista. Siellä käydään äänettömiä käräjiä, sillä rikos ei jätä

tekijäänsä rauhaan, se vaatii vuosittain tilinsä.

Nämä olivat akkojen puheita, mutta syvälle ne olivat painuneet nuorten

mieliin, ja kylmä väristys kävi pitkin selkäpiitä, aina kun he

yösydännä, isän ulkona ollessa, ajattelivat tuota omantunnon taistelua,

joka mahtoi riehua äänettömällä kalliolla. Ja he olivat silloin varmat,

että synkkä salaisuus kätkeytyy kallion juurella hyrskyviin aaltoihin.

Mutta kun he päivän noustua ajattelivat tarkemmin, niin he nauroivat

noille akkojen jutuille, ja ne häipyivät kuin utukuvat heidän

mielestään. Ja paluumatkalla, kun he istuivat veneessä ja kuuntelivat

isänsä kertomusta, kun he kohottivat päänsä ja katsoivat vanhusta, joka

siinä istui varmana ja rauhallisena peräsimessä, silloin he halveksivat

akkoja. Ei mikään salarikos voi kalvaa tuon oikeamielisen vanhuksen

omaatuntoa, se on aivan mahdotonta. Ja mitäpä syytä olisi sellaista

otaksuakaan? Mikäpä oli sen luonnollisempaa, kuin että meri veti vanhaa

merimiestä helmaansa ja että hän joskus tahtoi yksinäisen, rauhaisan

aamuhetken viettää sen kallion laella, joka kerran oli ollut hänen

kohtalonsa herra. Ja että äiti pelkäsi merta ja kammoi tapaturman

paikkaa, kukapa sitä saattoi ihmetellä!

Mutta kun taas ensi kesänä heinänteko kotona oli päättynyt ja vanhus

rupesi mantereelta hankkiutumaan ulkosaariin, kun hän hommaili ja

kiirehti, aivan kuin olisi ollut levoton, silloin pojat taas iskivät

silmää toisilleen, mutta naurahtivat samassa, sillä he tiesivät

ajattelevansa samaa mielikuvituksen luomaa särmäisen rantakallion

satua.

III.

RAUHOITUSALUEET.

Uusi kalastusasetus oli astunut voimaan. Sen monet uudet, ankarat

määräykset tuottivat paljon päänvaivaa ja huolta talonpojille koko

maassa, mutta varsinkin saaristolaisille, joiden pelto on isoksi osaksi

vesillä.

Niin tuli paljon huolia Lintulahden kyläläisillekin. He elävät sen

verran lahden perukassa, ettei merikalastus kuulu heille, mutta

rannikkopyynti onkin heille sitä tärkeämpää. Heillä oli siellä

kotilahdellaan ollut auttavan hyvät apajat; ei tosin mitään erityistä

kalahautaa, vaan siksi kumminkin, että aina kun nuotalle mentiin, niin

lähtipähän haukea, ahventa ja pientä kalaa aivan särpimeksi asti.

Iltaisin lopetettiin maantyöt aina vähän varhempaan, lähdettiin

nuotalle, ja palkkansa antoi kotilahti. Sillä keinoin oli aina pysytty

kesäkausi tuoreessa kalassa ja saatu talven varakin tynnyreihin, ja

kylläpä sitä särvintä tarvittiinkin, sillä tarkoin oli kaikki

lehmänantikin vietävä meijeriin, siitä rahasta kun oli ainainen puute.

Ikäväksi kävi sen vuoksi aina kevätpuoleen elämä, kun suolakalat

loppuivat. Silloin oli toki tavallisesti jäänlähdön aika käsissä, pian

siitä oli ennen aina päästy kevätnuotalle, kutukalan pyyntiin, ja

kaukana oli silloin ollut särpimen puute.

Mutta nyt oli jo heti keväästä juttu toinen. Nyt oli tullut tuo uusi

kalastusasetus, joka sotki lintulahtelaistenkin kaikki vanhat

elinkeinot.

-- Eikö lähdetä nuotalle? oli taas jäitten lähtiessä vanhan tavan

mukaan Leppäniemen isäntä virkkanut naapurilleen Rainikaiselle. --

Huomenna sinne jo kyetään.

Mutta ankaraksi oli käynyt Rainikaisen katse, ja nuhdellen hän oli

itsetietoisena naapuriaan neuvonut:

-- Nuotalle! Etkö tiedä uutta kalastusasetusta... et saa kastella

nuottaasi jäittenlähdöstä heinäkuun alkuun, muuten menetät nuottasi.

-- No sehän nyt menoa on. Mutta mistä se sitten kevätkala saadaan?

-- Osta tai ole ilman.

Sehän se kohta ensimmäiset huolet toi. Sanoivathan ne saatavan pyytää

verkoilla ja rysillä, mutta kenelläpä niitä lie niin varalta ollut,

ja mitäpä ne antoivat nuotan rinnalla, jos olisi ollutkin.

Lintulahtelaiset pureskelivat kuivaa leipää, ryyppäsivät kurnaalia

päälle ja katselivat kaihoten talaissa riippuvia nuottiaan. Älä

kastele, -- kyllä siitä aina joku vallesmanniin sanan lennättäisi, ja

milläpä sitten lupa-ajallakaan pyytäisit.

Odottivat sitä heinäkuun alkua -- sittenpähän syödään särvintä sitä

vinhempaan. Ja sillä välin isäntämiehet istuskelivat iltakaudet

kamareissaan ja lukivat uutta asetusta. Lukivat ja koettivat ymmärtää,

mutta helppoa se ei ollut. Se käski perustaa kalastusyhdistyksiä, -- he

olivat siitä lahdelta tottuneet pyytämään itse kukin mistä oli saatu ja

kuka oli kerinnyt. No, lintulahtelaiset perustivat yhdistyksen,

rupesivat siihen kaikki, -- samapa se, pyydetään sitten entisellään,

kunhan vain se lupa-aika tulisi! Sitten se on toki selvää.

Mutta eläpäs vielä! Eräänä pyhäiltana Kelalan isäntä kävelee piennarta

pitkin Rainikaiseen hyvin miettiväisen näköisenä ja uusi kalastusasetus

kourassaan. Istuu penkille, miettii yhä.

-- No mitä se naapuri nyt meinaa, kysyy vihdoin Rainikainen.

-- Sitä, että tämä kalastusjuttu ei taida olla vieläkään selvillä. Emme

me kykene vielä heinäkuun alustakaan nuotalle.

-- No mikäs siinä... onhan se silloin jo lupa-aika.

-- On, mutta meillä ei ole vielä vesistö reilassa... Niin, näetkös tätä

pykälää. Jokaisesta kalavedestä pitää lohkaista erityinen

rauhoitusalue, josta ei kukaan saa mitään pyytää, ei muuta kuin minkä

ongella saa. Ja se on lohkaistava ensiksi, sitä ennen älä kalasta.

-- Ja kuka sen lohkaisee?

-- Siihen pitäisi kai oikeastaan olla maanmittari tai...

-- Yhhyh! Siitä se tulee vielä kallis juttu, kyllähän ne mittarien

taksat tunnetaan. Ja kuka ne hommaa ja maksaa?

Mutta Kelala, se kirjanoppinut, luki hiljaa asetusta edelleen. Hän oli

löytänyt sieltä sellaisenkin kohdan, että "jos jakokunnan osakkaat itse

sopivat jostakin määrätystä rauhoitusalueesta, niin saavat sen itse

paaluttaa". Ja sen hän nyt haki ja naapurilleen lohdutukseksi luki.

-- No hitto vie, totta me sen sitten itse paalutamme. Pidetään kokous!

Kokous pidettiin heti, siihen saapuivat Leppäniemen Matti, joka oli

vähän tyhmä ja aina hyväksyi edellisen puhujan mielipiteet, Perälän

isäntä, joka oli olevinaan yhtä suuri kirjamies kuin koskaan Kelala,

vaikka nyt harmikseen huomasi itseltään tuon yhden mutkan jääneen

asetuksesta huomaamatta, ja kaikki muut, -- ei niitä toki ollutkaan

kaiken kaikkiaan kuin vaille kymmenen taloa siinä Lintulahden kylässä.

Asetuksen määräys rauhoitusalueesta huomattiin oikeaksi, ja miehet

päättivät sen itse lohkaista ja paaluttaa, -- olihan siinä heidän

lahdessaan lääniä, joutipa siitä jokin nurkka rauhoitettavaksikin, kun

vain sillä päästäneen.

Jo heti seuraavana iltana he lähtivät neljällä veneellä lahdelle,

sousivat sen pitkin ja poikin, katselivat kaikki paikat, missä oli

vanhoja apajoita ollut -- niitä eivät antaneet rauhoitusalueeksi, --

muistelivat, miltä rannalta oli kaloja saatu ja miltä ei, ja

innostuivat ja väittelivät. Sillä vähän kustakin paikasta oli joskus

saatu, ei mielinyt riittää rauhoitusalueeksi mitään. Vihdoin he

sopivat, valitsivat kaloille siitossijaksi muutaman kivisen

louhikkorannan, jossa eivät muistaneet kalan koskaan asustaneen.

-- Sen nyt hennoo hylätä, toistivat he kaikki.

Ja iskivät paalut pohjaan, pitkät, paksut paalut, ja veistivät

kirveillä merkit.

-- Siitä löytäkööt nyt herrat rauhoitusalueen, kun hakemaan tulevat!

-- Siinäpä kalat nyt kutekoot minkä vain mieli tekee, säilyy se paikka

nuotilta.

He hymähtelivät näin puhuessaan, sillä he tiesivät, etteivät tuossa

louhikossa ole kalat koskaan kuteneet. Mutta ehkäpä muuttavat nyt sinne

paalujen mukaan. Tehkööt minkä tahtovat, asetus vain on täytetty. Ja

tyytyväisinä ja hyvässä sovussa miehet sousivat kotirantaan nyt vain

odottamaan sitä heinäkuun alkua, jolloin vihdoinkin sai potkea nuotat

veteen.

Heinäkuu läheni. Mutta eräänä päivänä rupesi kylän miesten kesken

taas liikkumaan uusia huolia sen samaisen asetuksen johdosta.

Perälän isäntä, joka oli ollut vähän häpeissään sen tuonnoisen

huomaamattomuutensa johdosta, oli nyt sitä uutterammin tutkinut uutta

asetusta, vaaninut sen kaikkia metkuja ja vihdoin löytänyt siitä erään

pykälän, joka määräsi, että rauhoitusalueeksi on valittava sellainen

vesialue, jossa kalat yleensä käyvät ja jossa niillä on kutupaikkoja.

Hän käveli Kelalaan, koetti salata voitonriemuaan ja esittää asiansa

huolestuneella nuotilla, vaikka se ei oikein onnistunut:

-- Ei tainnut se meidän paalutus tulla sittenkään oikein lain mukaan

jullilleen. Tässä on, että jos ei ole rauhoitusalue oikein määrätty,

niin voi kuvernööri kieltää kalastuksen koko vesistöstä. Luepas

tuosta...

Hän näytti sormellaan niitä löytämiään pykäliä Kelalalle ja lisäsi

tämän lukiessa:

-- Se se puksahdus olisi, silloin emme saisi nuottaa vetää koko kesänä.

Kelala luki, vaan ei tahtonut uskoa.

-- Ole hupsimatta, tuo ei meihin kuulu, kun meillä kerran on

rauhoitusalue. Kuka sen takaa, etteivät kalat kude meidän paalujemme

sisäpuolella.

-- Mutta tietäähän sen jokainen.

-- Ei sitä kuvernööri tiedä eikä hän siitä välitä.

Kelala ei tahtonut pitää koko tätä uutta keksintöä minkään arvoisena.

Mutta Perälä ei niin vähällä huoliaan heittänyt. Hän käveli

Leppäniemeen ja sieltä Matin kanssa Rainikaiseen ja esitti heille asian

kaikkein peloittavimmassa muodossa ja karvassa.

-- Se olisi puksahdus... ja kyllä aina joku ilmiantaa, siitä saatte

olla varmat.

-- Ja mistä me silloin talvikalaakaan saisimme, kevätkausi nyt jo on

saatu ilman tirppoa.

Leppäniemen Matti oli jo aivan vakuuttunut.

-- Täytyy muuttaa se paalutus, panna kutupaikkojakin rauhoituspiiriin.

-- Sitähän minäkin, vakuutti Perälä, on pidettävä uusi kokous.

Tässä kokouksessa Kelala ja pari muuta miestä hänen kanssaan koettivat

väittää turhaksi koko tätä touhua, -- kuka sen tietää, missä se kala

kutee, ja kuka sitä täällä käy katsomassa? Ja kuka ne mittaa meidän

paalut, olkoot paikoillaan! -- Mutta enemmistö oli levoton ja katsoi

varmimmaksi seurata lain kirjainta. Niin sousivat miehet taas eräänä

iltana lahdelle, sousivat poikki ja pitkin ja ryhtyivät vihdoin taas

paaluttamaan uutta aluetta, selkävettä ja rannikkoa, jossa tiesivät

kalan varmasti asuvan ja kutevan. Siihen meni heidän parhaita

apajoitaan, ja säälittihän se, mutta parempi katsoa kuin katua. Niin

arvelivat ukot ja löivät uudet paalut pohjaan.

Siten oli nyt Lintulahdessa kaksi vesialuetta rauhoituspiireiksi

paalutettuna. Ja kylän asukkaista muutamat pitivät sitä ensimmäistä

oikeana rauhoitusalueena ja katsoivat olevansa oikeutetut vetämään

nuottaa tuosta myöhemmin paalutetusta, hyvästä apajapaikasta, jonka

taas toiset selittivät oikeaksi rauhoitusalueeksi, vaikk'eivät sentään

uskaltaneet niitä ensimmäisiäkään paaluja repiä pois. Siitä syntyi

kinaa kyläläisten kesken, pian siitä syntyi kaunaakin, ja naapurusten

välit rikkoontuivat.

-- Vetäkää nyt nuottaa sieltä kalliorannalta, koska apajat rauhoititte,

veistelivät Kelalan miehet. -- Tehän sen asetuksen paremmin ymmärrätte.

Me pyydämme vanhoilta apajoiltamme.

-- Kunnes kuvernööri kieltää teiltä pyynnin ja vie nuotatkin,

vastasivat peräläiset.

-- Kieltää se teiltä jos meiltäkin.

Varsinkin Kelalan ja Perälän talojen välit kävivät huonoiksi. Heillä

oli yhteinen tie rantaan, ja pian syntyi riita rumpujen korjaamisesta

ja tien käyttämisestä. Akat hämmästelivät pyykkirannassa ja lapset

tappelivat kesannolla.

Heinäkuun alku oli juur'ikään käsissä ja nuotat olivat jo korjatut

kesäkuntoon. Kauan oli särvintä ikävöity, ja siksi kaikki olivat

valmiit ensimmäisenä lupapäivänä lappamaan nuotat veneisiin. Mutta tuo

kahden rauhoitusalueen juttu teki sillävälin useat isäntämiehet yhä

levottomammiksi. Niin oli Rainikainenkin nyt itse tilannut sen uuden

asetuksen kaupungista; hän sai sen juhannuspäiväksi ja istui koko

päivän ja tutki sitä, hän ei tahtonut enää luottaa toisten selityksiin.

Varsinkin hän luki tarkoin luvun rauhoitusalueista ja töksähti aina

siihen pykälään, jossa sanottiin, että lohkokunnan jäsenet saavat itse

määrätä ja paaluttaa rauhoitusalueensa, "jos ovat yksimieliset".

-- Mutta entäpä jos eivät ole?

Kovasti rupesi Rainikaista huolettamaan, hän käveli Leppälahden Matin

luo, ja sieltä mentiin toisten isäntäin puheille, ja näille hän esitti

nuo epäilyksensä ja kysymyksensä.

-- Jos eivät ole yksimielisiä, entä silloin?

-- Silloin kai eivät saa itse paaluttaa.

-- Ja silloin kai on mittari haettava jakoa tekemään.

Muuhun päätökseen he eivät voineet tulla. Ja he oivalsivat, että heidän

jakoasiansa oli juuri tuolla ikävällä kannalla: oli kaksi

rauhoitusaluetta, josta toiset käyttivät yhtä, toiset toista. Mutta

niin ollen ei ole mitään varsinaista rauhoitusaluetta ollenkaan,

huomautti Perälä, ja sellaisenhan laki nimenomaan määrää.

Mutta tukalaa oli miehistä sekin mittarin hakeminen.

-- Mistä sen nyt enää ehtii heinäkuun alkuun saada, ja jos saisikin,

niin kuka sen maksaa?

-- Mutta jos ei ole yhteistä rauhoitusaluetta, niin älä lähde nuotalle.

No, ei auta muu kuin että se yhteinen rauhoitusalue on sittenkin

hommattava, päättelivät miehet tuskissaan. Vielä on pidettävä uusi

kokous kyläläisten kesken ja lopuksikin sovittava yhdestä ainoasta

yhteisestä rauhoituspiiristä. Sitä vaatii kaikkien etu. Se oli tulos

neuvotteluista.

Viipymättä laitettiin taas viestit kiertämään kaikkiin taloihin, ja

eräänä iltana ukot keräytyivät jälleen rannalle lähteäkseen kolmannen

kerran soutamaan lahteaan pitkin ja poikki, sitä lopullista, yhteistä

rauhoitusaluetta määräämään. Taas oli paaluja veneissä, taas kinailtiin

ja soviteltiin, ja lopuksi valittiin vihdoin rauhoitusalueeksi

sellainen poukama ja selkävesi, jossa oli sekä mahoa vettä että myöskin

kutupaikkoja. Paalut iskettiin, kolmannet paalut. Ja yösydännä miehet

palasivat taas maihin.

Mutta alakuloisina ja huonoin toivein he nyt astelivat kukin

kotitalolleen. Tällä hetkellä ei ollut Perälän eikä Kelalan isäntä

ollut mukana, ja siitä aavistettiin pahaa kasvavan. Heistä Kelala piti

kiinni ensimmäisestä paalutuksesta ja Perälä toisesta, eivätkä he

tahtoneet kuulla muista rauhoitusalueista puhuttavankaan. He olivat

sitäpaitsi riitaiset keskenään, eikä kumpikaan tahtonut lähteä mukaan

toimitukseen, jossa arveli toisen olevan. Mutta toiset kylän miehet

epäilivät, että nämä ne tekevät vielä tenän ja lyövät tyhjäksi tämän

viimeisenkin yrityksen.

Niin kävikin. Perälä ei antautunut enää puheisiinkaan; kun ei kerran

hänen paalutuksensa kelvannut, niin vedottakoon oikeuteen. Ja Kelala

kirosi ja vannoi, että vaikka muut myöhemmin iskisivät koko lahden

paaluja täyteen, niin hän ei välittäisi muista kuin siitä ensimmäisestä

rauhoitusalueesta, joka oli ainoa laillinen.

Niin alkoi heinäkuu. Lintulahdessa oli kolme rauhoitusaluetta, joista

ei kumminkaan mikään ollut kaikkien tunnustama, kylän miehet olivat

ilmi kiistassa keskenään ja naapurusten välit olivat pilassa.

Nuotta-aika oli vihdoinkin tullut, mutta kukaan ei uskaltanut

nuotallaan lahdelle lähteä, sillä naapurit olisivat sen tietysti heti

viranomaisille ilmoittaneet -- niin huonot olivat välit. Isäntämiehet

vaanivat yökaudet toistensa talaita ja päivillä siitä toisiaan

pistelivät. Ja lapset mankuivat särvintä ja akat torasivat, että mistä

se talvikala otetaan.

Se oli ikävää aikaa, ilma oli raskasta, alituiset epäluulot ja

juorupuheet myrkyttivät mielet ja tekivät tukalaksi elämän. Nuoret

miehet miettivät Amerikkaan lähtöä ja tytöt itkeä pillittivät sitä

navetan portailla.

Silloin laski, keskelle sitä raskasta ilmaa, eräänä kesäpäivänä

tukkilautta Lintujokea myöten alas Lintulahteen, ja sen mukana tuli

suuri liuta tukkilaisia, jotka hoilasivat ja lauloivat, niin että

rannat kajahtivat. He hilasivat näet laulun voimalla lauttaansa merelle

päin. Mutta kun he juuri olivat aavalla keskilahdella lauttoineen, niin

jo nousikin mereltä kova myrsky. Se velloi lautan pitkin lahden selkiä,

taittoi ankkurivitjat, särki puomit ja hajoitti tukit pitkin luotoja ja

rantoja. Tukkilaiset huusivat tuhatta huimemmin, karjuivat harmissaan

ja kiroilivat kerätessään karkulaisia rannoilta ja vääntäessään uusia

vitjoja puomeihinsa. Sitä kesti pari päivää, ja Lintulahden kylän

asukkaatkin olivat aivan huumauksissaan siitä hälinästä ja hoiluusta.

Mutta kun tukkilaiset vihdoin taas olivat saaneet lauttansa kokoon ja

painuneet sen kanssa lahden suulta merelle, silloin lintulahtelaiset

keksivät ihmeekseen, että heidän monista rauhoituspaalutuksistaan ei

ollut enää merkkiäkään jäljellä. Myrskyn painosta raskaat lautat olivat

katkoneet paaluja ja vatvoneet niitä irti, ja tukkilaiset olivat

vihapäissään riuhtoneet viimeisetkin pois. Ihan putipuhdas oli lahti,

ei yhtään paalua jäljellä, kaikki kolme rauhoitusaluetta olivat

tykkänään hävinneet.

Lintulahtelaiset katselivat sitä rannoiltaan päivän ihmetellen,

puistelivat päätään ja miettivät. Mutta kun ilta tuli, niin jo yhdestä

talaasta lapettiin nuotta veneeseen, sitten toisesta ja kolmannesta ja

niin edelleen pitkin koko lahden rantaa. Jo ennen auringon laskua

talaat olivat tyhjinä ja tyhjinä talotkin, joka mies ja nainen oli

nuotalla. Surma oli sinä yönä Lintulahden kaloilla, sillä siinä

vedettiin vanhat apajat ja uudet, joka ranta ja poukama koettiin, eipä

jäänyt paljon vetämätöntä vettä. Liian kauan oli särpimettä oltu,

oikein harmissa sitä nyt pyydettiin. Ja kalaa syötiin niinä päivinä

joka mökissä, syötiin ja suolattiin, ja yhä uutta tuotiin joka ilta,

tuotiin niin Perälään ja Kelalaan kuin Rainikaiseen ja Leppäniemeen ja

kaikkiin muihin.

Eikä siinä rauhoituspiireistä välitetty, niistä ei enää puhuttukaan.

-- Tukkilaiset tärvelivät paalut, mikä niistä alueista enää olisi selon

saanut.

-- Hakekoon paalut se, kenelle se kuuluu...

Niin lohduttivat miehet omiatuntojaan käydessään potkemaan nuottansa

tuonaan mittaamilleen rannoille. Ja se oli heistä leikkisääkin ja

hauskaa. Naapurusten välit korjaantuivat tuota pikaa, toistensa

nuotioille tultiin jo yösydännä rantakalaa syömään, ja halukkaasti

ammensi siellä Kelalan isäntä keittoa poskeensa Peräläisen padasta ja

Peräläinen pisti tupakan Kelalaisen massista.

-- Tukkilaiset tehkööt tilin rauhoitusalueista, me niistä jo tarpeemme

saatiin.

-- Me syömme kalaa, tuli se yhdestä poukamasta tai toisesta. Tulkootpa

kyselemään meidän rauhoituspaalujamme!

Mutta ei kukaan kysellyt mitään. Ja niinikään vanhaan malliin kalaa

pyydetään vielä tänäkin päivänä Lintulahdesta.

IV.

KIUSKERISSA TALVELLA.

Kiuskeri on pieni kalliosaariryhmä aavassa Suomenlahdessa, noin

peninkulman päässä Suomen puolen ulommaisesta saaristosta, etelään

Pitkästäpaadesta. Siellä on myöskin luotsimajakka, ja majakkana se

kulkee "Ison Kalastajan" nimellä. Mutta Kiuskerina se on tunnettu

suomalaisen rannikko väestön kesken, ja hyvin tunnettu ja laajalti

tunnettu. Sillä se on itäisen Suomenlahden talvikalastuksen

keskuspaikka.