joka on viimeinen.
"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?" huudahti
Ivan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän
kanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.
"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten
rauhassa olla?" vastasi Aaton Prokofjevitsh.
"Te valehtelette."
"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä
päivällisille."
"Hm!"
"Jumalavita, hän pyysi, vieläpä niin hartaasti, ettei sitä sanoa saata.
-- Mitä tämä merkitsee, sanoi, että Ivan Nikiforovitsh vieroo minua
kuin vihamiestä. Ei pistäy enää koskaan luonani juttelemassa ja
levähtämässä."
Ivan Nikiforovitsh silitti leukaansa. "Jollei Ivan Nikiforovitsh
nytkään tule", jatkoi Anton Prokofjevitsh, "niin en tiedä, mitä
ajatella; ehkä hän on minulle suuttunut. Olkaa niin hyvä, Anton
Prokofjevitsh, ja koettakaa saada hänet tulemaan! -- Kas niin, Ivan
Nikiforovitsh, lähdetään pois! Siellä on sangen valittua seuraa
koolla!"
Ivan Nikiforovitsh alkoi katsella kukkoa, joka kuistilla seisten
venytti kaikin voimin kaulaansa.
"Jospa tietäisitte, Ivan Nikiforovitsh", jatkoi harras asiamies,
"kuinka hyvää sammenlihaa ja tuoretta kaviaaria Pjotr Fedorovitshilla
on tarjona!"
Ivan Nikiforovitsh käänsi päänsä ja alkoi kuunnella tarkkaavasti.
Tämä rohkaisi asiamiestä. "Lähtekäämme nyt kiireimmän kautta. Siellä on
Foma Grigorjevitshkin! Mitä nyt?" lisäsi hän huomatessaan Ivan
Nikiforovitshin makaavan yhä samassa asennossa: "Mitä nyt. Lähdetäänkö
vai eikö?"
"Minua ei haluta!"
Tämä "minua ei haluta" hämmästytti Anton Prokofjevitshia. Hän luuli jo,
että vakuuttava esityksensä oli kokonaan taivuttanut tämän muuten
kunnioitettavan miehen, mutta sen sijaan kuulikin päättäväisen: "minua
ei haluta".
"Minkätähden teitä ei haluttaisi?" kysyi hän melkein harmistuneena,
mikä oli hänelle hyvin harvinaista, vieläpä silloinkin, kun pantiin
palavaa paperia hänen päänsä päälle, millä etenkin tuomari ja
poliisimestari mielellään huvittelivat itseään.
Ivan Nikiforovitsh pani nuuskaksi.
"Kuten tahdotte, Ivan Nikiforovitsh, mutta minä en ymmärrä, mikä teitä
pidättää."
"Miksi minä sinne lähtisin?" sanoi Ivan Nikiforovitsh vihdoin. "Siellä
minä sen roiston kohtaisin!" Näin hän tavallisesti nimitti Ivan
Ivanovitshia. "Kaikkivaltias Jumala! Ja kauanko siitä..."
"Jumalavita, hän ei sinne tule! Niin totta kuin Jumala on pyhä, hän ei
tule! Lyököön salama minut tähän paikkaan kuoliaaksi, jos hän sinne
tulee!" vastasi Anton Prokofjevitsh, joka oli valmis vannomaan vaikka
kymmenen kertaa yhteen henkäykseen. "Lähtekäämme siis, Ivan
Nikiforovitsh!"
"Te valehtelette, Anton Prokofjevitsh, hän tulee sinne, jollei jo ole!"
"Jumalavita, ei tule eikä ole! Kasvakoot jalkani kiinni tähän paikkaan,
jos hän on siellä! Ja ajatelkaahan toki itsekin, mitä hyötyä olisi
minulle siitä, jos valehtelisin? Kuivukoot käteni ja jalkani!... Mitä,
ettekö vieläkään usko? Pakahtukoon ruumiini tähän teidän eteenne!
Älköön isäni, äitini enkä minäkään nähkö ikinä taivaan valtakuntaa!
Joko uskotte?"
Ivan Nikiforovitsh rauhottui tyyten näistä vakuutuksista ja käski
kamaripalvelijansa, jonka yllä yhä oli maahan saakka ulottuva takki,
tuoda hänen housunsa ja nankinikankaisen takkinsa.
Minä otaksun, että on aivan tarpeetonta selittää, millä tavalla Ivan
Nikiforovitsh puki housut ylleen, kuinka kaulahuivi sidottiin hänen
kaulaansa ja takki, joka repesi vasemmasta kainalosta, puettiin ylle.
Riittää, kun huomautan, että hän koko ajan pysyi rauhallisena eikä
vastannut sanaakaan Anton Prokofjevitshin ehdotukseen -- vaihtaa
jotakin hänen turkkilaiseen tupakkakukkaroonsa.
Sillä välin seura odotti kärsimättömänä ratkaisevaa hetkeä, jolloin
Ivan Nikiforovitsh ilmaantuu ja vihdoinkin täyttyy yleinen toivomus,
että molemmat kunnianarvoiset henkilöt tekisivät rauhan keskenään.
Useat olivat vakuutettuja, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Löipä
poliisimestari vedon kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin kanssa, ettei
Ivan Nikiforovitsh tule. Mutta veto jäi sikseen, kun kierosilmäinen
Ivan Ivanovitsh vaati että poliisimestari panisi pantiksi ammutun
jalkansa ja hän kieron silmänsä, -- mistä poliisimestari suuttui aika
lailla, mutta seura salaa nauroi. Kukaan ei ollut vielä istuutunut
pöytään, vaikka kello kävi jo kahta -- aika, jolloin Mirgorodissa,
vieläpä juhlatilaisuuksissakin, jo syödään hyvällä vauhdilla.
Tuskin ennätti Anton Prokofjevitsh näyttäytyä ovessa, kun kaikki
samassa silmänräpäyksessä hänet ympäröivät. Kaikkien kysymyksiin hän
vastasi kuuluvasti ja lyhyesti: "Ei tule!" Mutta tuskin hän oli saanut
tämän sanotuksi ja moitteita, nuhteita, jopa lyöntejä alkanut sataa
hänen päälleen onnistumattoman toimen tähden, kun ovi yhtäkkiä avautui
selko selälleen ja -- Ivan Nikiforovitsh astui sisään.
Jos paholainen itse tai joku vainaja olisi ilmaantunut, niin se ei
olisi hämmästyttänyt seuraa niin suuresti kuin Ivan Nikiforovitshin
odottamaton tulo. Mutta Anton Prokofjevitsh oli läkähtyä nauruunsa ja
piteli kylkeään, sillä suuri oli hänen ilonsa, kun oli onnistunut koko
seurasta pientä pilaa tekemään.
Oli miten hyvänsä, vaan uskomattomalta tuntui kaikista, että Ivan
Nikiforovitsh niin lyhyessä ajassa oli voinut pukeutua, niinkuin
aatelismiehen sopii. Ivan Ivanovitshia ei näkynyt: hän oli jostakin
syystä mennyt ulos. Havahduttuaan hämmästyksestään alkoivat vieraat
udella Ivan Nikiforovitshin terveyttä ja lausua tyytyväisyytensä, että
hänen paksuutensa oli yhä kasvanut. Ivan Nikiforovitsh suuteli kaikkia
ja lausui: "Olen hyvin kiitollinen".
Sillä välin alkoi ruuan haju levitä huoneeseen ja suloisesti kutkuttaa
nälkääntyneitten vieraitten sieraimia. Kaikki siirtyivät virtana
ruokasaliin. Etujoukossa oli naisia, puheliaita ja vaiteliaita, lihavia
ja laihoja, ja pitkä pöytä alkoi pian loistaa erilaisin värein.
En ala selittää ruokia, joita tarjottiin. Minä en kerro mitään
kermapiirakoista, suolikelmusta, jota tarjottiin liemen kera,
kalkkunoista luumujen ja rusinain kera, en siitä ruokalajista, joka
suuresti muistuttaa kaljaan kastettua nahkaa enkä siitä kastikkeesta,
joka oli kokin joutsenlaulu entisinä hyvinä aikoina, jolloin sitä
koristeltiin viinistä tehdyillä liekkikuvilla, mikä sekä huvitti että
samalla pelotti naisia. Minä en puhu sen enempää näistä ruokalajeista,
sillä minä syön niitä paljon kernaammin kuin niistä laajasti
keskustelisin.
Ivan Ivanovitsh piti kovin kalasta, joka oli valmistettu piparjuuren
kera, ja näytti hartaasti innostuneen sen syömisen hyödylliseen ja
ravitsevaan toimeen. Peratessaan kalaa ja erottaessaan ruodot lautasen
laidalle hän tuli katsahtaneeksi pöydän yli... Taivaitten tekijä! Mikä
kohtalon oikku! Aivan vastapäätä häntä istui Ivan Nikiforovitsh!
Samalla hetkellä katsoi Ivan Nikiforovitshkin pöydän yli!... Ei!...
minä en voi!... Antakaa minulle toinen kynä! Tämä kynäni on tylsä,
kuollut, liian vähän halkaistu tätä taulua varten! Heidän kasvonsa
näyttivät kivettyneen hämmästyksestä. Kumpikin heistä näki edessään
vanhan tutun, jota oli tahtomattaankin valmis lähestymään, kuten
odottamatonta ystävää, ojentaakseen hänelle nuuskasarvensa sanoen:
"olkaa hyvä" tai "saanko pyytää suomaan minulle kunnian?" Mutta samalla
tämä henkilö näytti kauhealta kuin pahaatietävä enne! Tuskan hiki valui
sekä Ivan Ivanovitshin että Ivan Nikiforovitshin kasvoilta.
Kaikki läsnäolevat, kuinka paljon heitä olikin pöydän ympärillä,
vaikenivat eivätkä kääntäneet tarkkaavia katseitaan entisistä
ystävistä. Naiset, jotka vilkkaasti keskustelivat kapuunien
valmistustavasta, vaikenivat yhtäkkiä. Kaikki hiljeni! Siinä taulu,
suuren taiteilijan siveltimen arvoinen!
Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti nenäliinan taskustaan ja alkoi niistää,
mutta Ivan Nikiforovitsh katseli ympärilleen, kunnes katseensa kiintyi
avoimeen oveen. Poliisimestari huomasi tämän liikkeen ja käski heti
sulkemaan oven lujasti. Sitten entiset ystävykset alkoivat taas syödä
eivätkä enää kertaakaan katsahtaneet toisiinsa.
Heti päivällisen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh
nousivat paikoiltaan ja alkoivat etsiä lakkejaan pujahtaakseen joukosta
pois. Silloin poliisimestari antoi merkin kierosilmäiselle Ivan
Ivanovitshille, joka heti hiipi Ivan Nikiforovitshin selän taa, ja
asettui itse meidän Ivan Ivanovitshimme taakse ja sitten he alkoivat
sysätä entisiä ystävyksiä takaapäin yhteen pakottaakseen näitä siten
lyömään kättä sovinnoksi. Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, onnistui
aika hyvin työntäessään Ivan Nikiforovitshia eteenpäin; vähäsen se
tosin meni vinoon, mutta koko lailla he pääsivät lähemmäksi sitä
paikkaa, jossa meidän Ivan Ivanovitshimme seisoi. Poliisimestari
sitävastoin ampui aivan syrjään, kun hän ei mitenkään voinut tulla
toimeen itsepäisen jalkaväkensä kanssa, joka tällä kertaa ei lainkaan
ottanut totellakseen komentoa, vaan vei ikäänkuin pahuuttaan
päällikkönsä aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä oli
tarkottanut (mikä mahdollisesti johtui siitäkin, että pöydässä oli
ollut paljon kaikenlaisia juomia). Tästä syystä Ivan Ivanovitshimme
kaatui erään punapukuisen naisen päälle, joka uteliaisuudesta oli
tunkeutunut aivan keskelle. Se ei tietänyt hyvää. Silloin tuomari,
auttaakseen asian menoa, astui poliisimestarin sijaan ja vedettyään
kaiken nuuskan ylähuulelta nenäänsä alkoi puskea Ivan Ivanovitshia
toiseen suuntaan. Mirgorodissa oli tämä hyvin tavallinen tapa rakentaa
sovintoa; se muistuttaa jonkun verran pallopeliä. Heti kun tuomari oli
ruvennut Ivan Ivanovitshin selän takana rynnistämään, ponnisti
kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh kaikki voimansa liikkeelle ja työnsi
vielä lujemmin Ivan Nikiforovitshia, josta tippui hikeä kuin räystäältä
vettä sateella. Huolimatta siitä, että molemmat entiset ystävykset
potkivat lujasti vastaan, heidät kuitenkin sysättiin yhteen, sillä
molemmat toimihenkilöt saivat tuntuvasti avustusta muilta vierailta.
Sitten suljettiin entiset ystävykset ahtaasti joka puolelta eikä
päästetty pois ennenkuin löisivät kättä sovinnoksi.
"Jumala kanssanne, Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh!" huudettiin.
"Tunnustakaa mistä syystä te riitaannuitte! Eiköhän vain jonkun
joutavan asian tähden? Ettekö häpeä Jumalaa ja ihmisiä?!"
"Minä en tiedä", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi
huomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), "minä en tiedä,
mitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi
minun hanhilääväni ja vaani henkeäni?"
"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen", vastasi Ivan
Ivanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. "Minä vannon Jumalan ja
teidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään
pahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni
ja arvoani?"
"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?" kysyi Ivan
Nikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on
sammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä
nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä".
"Eikö se ole loukkaus", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta
katsettaan, "kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja
arvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?"
"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh!
(samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä
täydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä:
siitä, että minä tulin sanoneeksi teitä _hanheksi_..."
Ivan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti
sanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, -- sanottu kun
sanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi
kerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja
raivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta
sellaiseen tilaan, -- entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä
murhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden
nähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan
Nikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut
_lintu_ eikä _hanhi_, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut
autettavissa. Mutta nyt -- oli kaikki lopussa!
Hän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen -- ja millaisen silmäyksen!
Jos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi
silmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat
ymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan
Ivanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä
puhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen
hirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!
Kokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli
sulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin --
mitä?... hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja
nämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia
jätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman,
että asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos
talostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut,
että asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt -- kymmenen vuotta.
Noin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi.
Ikävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli
synkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen
luonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat
synnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi
yhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti
minuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin.
Mutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin
tunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon
muistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli
siihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä,
kaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan
senjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain
joukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman
jättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä,
joiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten
oli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan.
Aidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.
Oli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja
astuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta
puhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä
kirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin
ihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen
sairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen,
vastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset
ikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin
eteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen:
"voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?" Samassa
sattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan
tuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä
hämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se
olikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!
"Kuinka te voitte, Ivan Nikiforovitsh? Kylläpä olette vanhentunut!"
"Vanhentunut, niin. Palasin tänään Pultavasta", vastasi Ivan
Nikiforovitsh.
"Mitä te sanotte? Pultavassako olette ollut tällaisella kurjalla
säällä?"
"Mikä autti? Se riitajuttu, nähkääs..."
Minä en voinut olla huoahtamatta.
Mutta Ivan Nikiforovitsh huomasi tämän huokauksen ja sanoi: "Älkää
pelätkö, minä tiedän varmaan, että asia ratkaistaan ensi viikolla ja
minun edukseni".
Minä kohautin olkapäitäni ja menin kuulemaan miten Ivan Ivanovitsh voi.
"Ivan Ivanovitsh on kirkkokuoron lavalla"; tiesi joku kertoa.
Minä näin siellä sangen laihan miehen. Tuoko on Ivan Ivanovitsh? Hänen
kasvonsa olivat kurttuiset, tukka lumivalkoinen; mutta turkkitakki oli
entisellään. Ensi tervehdykset vaihdettuamme Ivan Ivanovitsh kääntyi
iloisesti hymyillen puoleeni, mikä niin erinomaisesti sopi nyt,
niinkuin ainakin, hänen suppilomaisiin kasvoihinsa, ja kysyi:
"Tahdotteko kuulla hauskan uutisen?"
"Minkä uutisen?" utelin minä.
"Huomenna ratkaistaan minun asiani aivan varmasti, sanottiin
ylioikeudessa."
Minä huoahdin vielä syvempään, hyvästelin kiireimmiten -- sillä olin
matkalla tärkeän asian tähden -- ja istuuduin kuomurattaihini.
Laihat hevoskaakit, joita Mirgorodissa sanotaan kuriirihevosiksi,
lähtivät liikkeelle ja astuessaan kavioillaan harmaaseen lokaan
synnyttivät korvalle epämieluisia ääniä. Sade valui virtana juutalaisen
päälle, joka istui ajajan paikalla niinimaton peitossa. Kosteus
tunkeutui läpi ruumiin. Alakuloinen tullipuomi vahtikojuineen, jossa
rampaantunut sotavanhus paikkasi harmaita tamineitaan, siirtyi hitaasti
taakseni. Taasen yksitoikkoista peltoa, joka paikottain on kynnettyä,
mustaa, paikottain vihertävää, märkiä naakkoja ja variksia, ikävää,
väsyttävää sadetta ja kyynelikäs taivas, jolla ei ollut ainoatakaan
kirkkaampaa kohtaa. -- Ikävältä tuntuu elämä tässä matoisessa
maailmassa.