josta lukija helposti voi saada tietää kaiken sen, mitä se sisältää.
Kuinka tarkoin oikeudessa koetettiinkin pitää salassa, tiesi koko
Mirgorod seuraavana päivänä, että Ivan Ivanovitshin sika oli vienyt
Ivan Nikiforovitshin anomuksen. Itse poliisimestari ensimäisenä
hairahtui kertomaan. Kun Ivan Nikiforovitsh sai kuulla tapahtumasta,
kysyi hän ainoastaan: "Eikö se ollut ruskea?"
Mutta Agafja Fedosejevna, joka oli siinä läsnä, alkoi taas hätyyttää
Ivan Nikiforovitshia: "Mitä sinä, Ivan Nikiforovitsh, oikein ajattelet?
Koko maailma sinua nauraa ja hölmöksi haukkuu, jos vain annat asian
mennä menojaan! Mikä aatelismies sinä silloin enää olisit? Huonompi
olisit niitä akkoja, jotka myyvät makeisleivoksia, joista sinä niin
pidät." Ja väsymätön Agafja Fedosejevna puhui ja puhui siksi, että sai
toisen suostumaan. Hän löysi jostakin keski-ikäisen, mustanrasvaisen,
pisamanaamaisen miehen, jonka tummansininen takki oli kyynärpäistä
paikattu, -- oikean musteentöhrijän. Tämä rasvasi saappaansa tökötillä,
kolme kynää oli tavallisesti korvan takana, ja nappiin kiinnitetyn
nauhan päässä riippui lääkepullonen, joka teki mustepullon virkaa. Hän
söi yhdellä hotkaisulla yhdeksän piirakkaa ja pisti kymmenennen
taskuunsa ja virallisen paperiarkin hän töhri niin täyteen panettelua,
ettei kukaan jaksanut sitä yskimättä ja aivastamatta lukea yhteen
painoon alusta loppuun. Tämä hyvin vähän ihmisenkaltainen olento
sorkki, tonki, töhri ja vihdoin kyhäsi seuraavan asiakirjan:
"Mirgorodin piirioikeuteen aatelismieheltä Ivan Nikiforinpojalta
Dovgotshhunilta.
"Koskeva sitä anomusta, jonka minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika
Dovgotshhun, olen jättänyt sisään samanaikaisesti aatelismies Ivan
Ivaninpojan Pererepenkon kanssa, jolle itse Mirgorodin piirioikeus on
suvainnut osottaa liikaa hyväntahtoisuutta. Ja se ruskean sian hävytön
itsevaltaisuus, jota tähän saakka on salassa pidetty, mutta sivulliset
henkilöt siitä puhuvat. Siihen katsoen että kysymyksen alainen
hyväntahtoisuus ja poikkeus, tehty pahassa tarkotuksessa, kuuluu
oikeuden tuomiovallan alle; sillä kysymyksen alainen sika on järkeä
vailla oleva elukka ja vähemmän sovelias varastamaan asiakirjoja. Mistä
silminnähtävästi selviää, että useasti mainittu sika on juuri minun
vihamieheni, itseään aatelismies Ivan Ivaninpojaksi Pererepenkoksi
nimittävän toimesta tullut salaa neuvotuksi, joka taas on todistettu
syylliseksi ryöstöön, murhan aikomukseen ja Jumalan pilkkaamiseen.
Mutta kysymyksen alainen Mirgorodin piirioikeus on ominaisella
puolueellisuudellansa ilmi saattanut salaista suostuvaisuutta; ilman
mitä suostuvaisuutta kysymyksen alainen sika ei olisi millään muotoa
voinut päästä asiakirjaa varastamaan, koska on Mirgorodin piirioikeus
palvelusväestöön nähden sangen varustettu: tarvitsee ainoastaan mainita
se yksi sotamies, seisova joka hetki vastaanottosalissa, joka sotamies
on tosin yksi- ja kierosilmäinen ja jonkun verran vikaantunut
kädeltään, mutta erinomainen ominaisuuksiltaan lennättämään sian
tiehensä ja lyömään sitä kepillä. Mistä todenperäisesti näkyy
kysymyksen alaisen Mirgorodin oikeuden suostuvaisuus ja epäilemätön
osanottavaisuus juutalaismaiseen kauppavoittoon, molemmin puolin
yhteenpuhuttuun. Kysymyksen alainen ja ylempänä mainittu rosvo ja
aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenko taitaa kuitenkin pahanteostaan
huolimatta jäädä ilman rangaistusta. Minkätähden minä, aatelismies Ivan
Nikiforinpoika Dovgotshhun, teen kysymyksen alaiselle piirioikeudelle
asianmukaisesti tiettäväksi, että jollei kysymyksen alaista sikaa tai
vastaavaa aatelismiestä Pererepenkoa vaadita anomuksen mukaiseen
edesvastaukseen ja oikeudenmukaista tuomiota minun edukseni langeteta,
niin minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, valitan
kysymyksen alaisen oikeuden lainvastaisesta suostuvaisuudesta
ylioikeuteen.
"Aatelismies Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."
Kirjelmä teki oikeudessa asianmukaisen vaikutuksen. Tuomari oli arka,
kuten kaikki hyväsydämiset ihmiset yleensä. Hän kääntyi kirjurin
puoleen. Mutta kirjuri murahti vain kumeasti "hm" ja hänen kasvoilleen
nousi samanlainen välinpitämätön ja perkeleellinen kaksimielinen ilme,
jollaista ainoastaan saatana kykenee näyttämään, kun uhri ryömii hänen
jalkojensa juuressa.
Yksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten
menetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?
Kuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti
itsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja
suuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi
eikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi
tavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa.
Asiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin,
allekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne
pantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme... Joukko
morsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi
katu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan
Ivanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä
ne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan
Ivanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi
entistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen,
niin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan
-- ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja
samassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.
Sillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti
päivälliskemut!
Mistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa
joukkoa ja loistavaa juhlaa!
Ottakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö
totta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei
vielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei
siellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita,
toiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa
sekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä
vaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja,
toiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei
ollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina
pitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat
kuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien
merestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen,
joissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä
lyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja
toisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja
hevosia pitkin pihaa.
Millaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä
luettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh,
Jevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan
Ivanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan
Ivanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma
Grigorjevitsh... En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy
kirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita,
pitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja,
että semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan
huotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja!
punaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia,
käännettyjä, uudestaan vaatetettuja, -- huiveja, nauhoja, käsilaukkuja!
Hyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää
mihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna!
Kuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen
rinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen,
kolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin,
mutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten
ilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista... Vihdoin Ivan
Ivanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja
sekin kiero, lausui: "Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni
(yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti)
ei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia."
"Hän ei tahtonut tulla", sanoi poliisimestari.
"Kuinka niin?"
"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat,
nimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee,
sinne ei toista saa millään!"
"Mitä te puhutte!" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten
kieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. "Kun eivät enää
sellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään,
niin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa
aikoihin!" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan
Ivanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi
lasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa
tuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja
laastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes
muuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen
nenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli
kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. "Kuulkaa!" huudahti
kierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi
kuulijoita, "kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun
ainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan
Ivanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien
kanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää
Ivan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja
rakennamme sulan sovinnon!"
Kaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin
ehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille
kutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta
siinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä?
Oltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka
olisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin
päätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton
Prokofjevitsh Golopus'in niskoille.
Mutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa
lukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on
kerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku
Mirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin
tai alusvaatteet -- niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen
nenäänsä -- niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: "Miksi,
Anton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat
siniset?" niin hän tavallisesti vastasi: "Niin, teillä ei sellaista
olekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan
yhdenväriseksi!" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen
kangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin
takkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä
verkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei
ole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa,
mutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut,
joilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun
hevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton
Prokofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä
25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian
kullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei
ole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla.
Tästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu
pysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin
aatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä
näppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti
Mustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja
sentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.
Matkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin
lähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman
ynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi
ajatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo
sängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että
hän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on -- minkä hän
epäilemättä tietää -- hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton
Prokofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli
helteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh,
vaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela
mies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän
oivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan
hän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin
pelastaa nahkaansa.
Sillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada
Ivan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä
vastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi.
Eipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla
oli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin
koirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli
hän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli
hän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta
joka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen
huudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan
meille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet
hänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita
vaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen
toista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton
Prokofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin
kuistille.