jossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön
neuvottelu.
Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan
ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen
jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka,
samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein
kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen:
"Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan".
Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin
vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista.
Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli
heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten,
eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari
joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi
löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin
akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle.
Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti
lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin
kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota
rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän
samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt
poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin
tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään,
sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä -- poliisimestarin vyössä
heilui näet uusi miekka.
"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli,
kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään
voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän
portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti
voinut seurata johtajaansa.
"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan
Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.
"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän
haavotettu jalkanne estää..."
"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin
samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka
tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä
urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa
huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen
päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti
kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. -- "Minä voin ilmoittaa
itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut
mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut.
Esimerkiksi vuonna 1807... Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin
korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski
toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.
"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää
poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on
syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari
aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista
kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen
arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.
"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari.
"Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma..."
Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.
"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne
erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja
koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen
hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin
kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se
on? Onko se tärkeäkin?"
"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on
minun ilmottaminen, että te... omasta puolestani ei minulla ole mitään
muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä... te
olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"
"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään."
"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi?
Teidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan
oikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!"
"Mikä elukka?"
"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne."
"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet
auki?"
"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis
syypää."
"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi."
"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut!
Suvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te
tiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia
elukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla.
Myöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä."
"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee
kadulle?"
"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan
mahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla
kuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla
näkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä
sikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen,
että niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin
lukea julki kirkossa koko kansalle."
"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin
koettaisitte loukata minua."
"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä
koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä
sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte
erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin,
minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois,
rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni... mutta
minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa
itse, kun yhtäkkiä pääkadulla..."
"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."
"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse
loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta
suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen.
Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se
on..."
"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma
olento!"
"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies,
tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole
mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani
kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen
sotamies!"
"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina
neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian
päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä
poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh
hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.