Mitä tapahtui Mirgorodin piirioikeudessa.
Mirgorod on ihmeellinen kaupunki! Millaisia rakennuksia onkaan siellä!
On olkikattoisia, ruokokattoisia, vieläpä lautakattoisiakin
rakennuksia. Oikealla katu, vasemmalla katu, ja kaikkialla kaunista
aitaa, jota pitkin humala kierteleikse, jolle on ripustettu astioita ja
jonka takaa auringonkukka kohottaa pyöreän päänsä, unikko rusottaa,
suuret vesimelonit kimaltavat... Mikä loisto! Aidat ovat alituiseen
koristetut vielä muillakin esineillä, jotka tekevät ne yhä
ihailtavammiksi: milloin leveillä hameilla, milloin paidoilla, milloin
roimahousuilla. Varkaus ja pahanteko ovat Mirgorodissa tuntemattomia,
ja sentähden ripustaa jokainen aidalle mitä haluttaa. Jos lähestytte
toria, niin varmaan pysähdytte hetkeksi ihailemaan näköalaa: torilla on
lätäkkö, ihmeellinen lätäkkö, joka kaiketi on näkemistänne lätäköistä
ainoa laatuaan! Se peittää melkein koko torin. Ihana lätäkkö! Talot ja
töllit, joita kaukaa saattaisi luulla heinäru'oiksi, ihailevat
ympärillä sen kauneutta.
Mielipiteeni on, ettei ole parempaa taloa kuin piirioikeus. Onko se
tammesta vai koivusta, se ei ole minun asiani, mutta siinä on, hyvä
herrasväki, kahdeksan akkunaa! Kahdeksan akkunaa rivissä torille päin
ja sitä vesistöä kohti, josta minä jo puhuin ja jota poliisimestari
sanoo järveksi! Se on ainoa graniittivärillä maalattu talo; kaikki muut
Mirgorodin talot ovat vain valkaistuja. Sen katto on kokonaan
laudoista, ja se olisi maalattu punaiseksi, jolleivät kanslistit olisi
sekottaneet maalausta varten ostettuun öljyyn sipulia ja syöneet sitä
sellaisena, mikä tapahtui juuri paaston aikana, mutta vaikutti sen,
että katto jäi maalaamatta. Torille johtaa kuisti, jolla usein
juoksentelee kanoja, sillä kuistin portailla on aina ryynejä tai
jotakin muuta syötävää, mitä ei ole siihen pantu tahallisesti, vaan
oikeudessa kävijäin varomattomuudesta. Talo on jaettu kahtia: toisessa
osassa on istuntohuoneisto, toisessa putkat. Istuntohuoneistossa on
kaksi huonetta, puhdasta, valkoiseksi kalkittua: toinen näistä on
etuhuone oikeudessa kävijöitä varten, toisessa on mustetäplillä
koristettu pöytä, jolla on kuvastin, ja neljä tammista, korkeaselkäistä
tuolia. Seinäin vieressä on raudotettuja kirstuja, joissa säilytetään
pakottain piirioikeuden juttupapereita. Eräällä kirstulla törrötti
silloin kiillotettu saapas.
Istunto oli alkanut jo aamulla. Tuomari, jotakuinkin lihava mies,
vaikkei aivan niin lihava kuin Ivan Nikiforovitsh, kasvoillaan
hyväntahtoinen ilme, yllään rasvottunut yönuttu, piippu suussa ja
teekuppi kädessä, jutteli alituomarin kanssa. Tuomarin huulet olivat
niin lähellä nenää, että hän mielensä mukaan saattoi painaa ylähuulen
sitä vasten. Tämä huuli teki nuuskarasian virkaa, sillä nenään aiottua
nuuskaa rapisi melkein aina sille. Tuomari jutteli siis alituomarin
kanssa. Hieman syrjässä heistä seisoi paljasjalkainen tyttö pitäen
tarjotinta, jolla oli kuppeja. Kirjuri luki pöydän päässä tuomiota,
mutta niin yksitoikkoisella ja alakuloisella äänellä, että itse
syytetty olisi nukkunut sitä kuunnellessaan, jos olisi ollut läsnä.
Epäilemättä olisi tuomari ensimäisenä tehnyt sen, jollei hän sillävälin
olisi joutunut mieltäkiinnittävään keskusteluun:
"Minä olen vartavasten koettanut saada selville", sanoi hän hörppien
jäähtynyttä teetään, "mistä se johtuu, että ne laulavat niin hyvin.
Minulla oli pari vuotta sitten mainio rastas. Ja kuinkas kävi? Yhtäkkiä
joutui se epäkuntoon, lauloi Jumala ties mitä, jota pitemmälle aika
kului, sitä huonommin lauloi, alkoi sorista, kähistä, vaikkapa olisi
sen pellolle nakannut! Mutta mikä turhanpäiväinen vika siinä olikaan!
Se johtui nimittäin siitä, että kurkun päähän oli kasvanut näppylä,
pienempi hernettä. Tämä näppylä on pistettävä neulalla puhki. Sen
opetti minulle Sahar Prokofjevitsh, ja jos teitä haluttaa kuulla, niin
kerron, miten se tapahtui. Minä saavun hänen luokseen..."
"Käskettekö, Demjan Demjanovitsh, lukemaan muuta?" keskeytti kirjuri,
joka vastikään oli lopettanut lukemisensa.
"Joko luitte loppuun? Ajatelkaas, kuinka pian! Enkä minä kuullut
mitään! Missä se on? Antakaa se tänne, minä allekirjotan. Mitä teillä
siellä vielä on?"
"Kasakka Bokitkan juttu varastetusta lehmästä."
"Hyvä on, lukekaa! Niin, minä saavun hänen luokseen... Voinpa aivan
tarkalleen kertoa teille, kuinka hän minua kestitsi. Viinan
painikkeeksi oli kuivattua sampea. Erinomaista sampea! Ei tuota meidän
sampeamme, jota... (tässä tuomari nuoli suutaan ja myhäili, samalla
kuin nenänsä pisti nuuskaksi tuosta tavallisesta nuuskarasiastaan)...
jota Mirgorodin puodeissa on kaupan. Silliä minä en maistanut, sillä
niinkuin tiedätte, minua alkaa siitä niin närästää sydänkuopan
kohdalta, mutta kaviaaria minä maistoin ja hyvää se oli, ei sovi
kieltää, mainiota! Sitten join persikkaviinaa, johon oli sekotettu
'tuhatta tulimmaista'. Olipa siellä sahramiviinaakin, mutta sitä minä
en käytä, kuten itse tiedätte. Se on tosin kovin hyvää, sillä ensin se,
kuten sanotaan, ärsyttää ruokahalua ja sitten vasta toden tekee...
Mutta mitä minä näen ja kuulen!?..." huusi tuomari yhtäkkiä
huomatessaan Ivan Ivanovitshin astuvan sisään.
"Jumalan rauhaa taloon! Toivotan hyvää terveyttä!" lausui Ivan
Ivanovitsh kumartaen joka suunnalle miellyttävästi, kuten ainakin. Hyvä
Jumala, kuinka hän osasi lumota kaikki käytöksellään! Sellaista
hienoutta en ole missään nähnyt. Hän tunsi varsin hyvin oman arvonsa
ja piti sentähden yleistä kunnioitusta itseään kohtaan aivan
luonnollisena. Tuomari itse tarjosi Ivan Ivanovitshille tuolin, ja
hänen nenänsä veti kaiken nuuskan ylähuulelta, mikä oli varma hyvän
tuulen merkki.
"Mitä saan luvan tarjota teille, Ivan Ivanovitsh?" kysyi hän. "Ehkä
kupin teetä?"
"Ei kiitoksia", vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.
"Olkaa niin hyvä, yksi kuppi vain!" toisti tuomari.
"Ei kiitoksia. Olen hyvin kiitollinen teidän vieraanvaraisuudestanne!"
vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.
"Yksi kupponen vain!" toisti tuomari. "Ei kiitoksia. Älkää vaivatko
itseänne, Demjan Demjanovitsh!" Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi
ja istuutui.
"Kupponen vain?"
"No olkoon menneeksi... vähäsen!" lausui Ivan Ivanovitsh ja ojensi
kätensä tarjotinta kohti.
Hyvä Jumala, kuinka ihminen saattaa olla pohjattoman hieno
käytökseltään! On kerrassaan mahdoton kertoa, minkä edullisen
vaikutuksen tuollainen menettely tekee!
"Ehkä suvaitsette vielä kupposen?"
"Kiitän nöyrimmästi", vastasi Ivan Ivanovitsh asettaen kumoon käännetyn
kupin tarjottimelle ja kumartaen.
"Olkaa niin hyvä, Ivan Ivanovitsh!"
"Kiitoksia paljon, en voi enempää." Samalla Ivan Ivanovitsh nousi,
kumarsi ja istuutui.
"Ivan Ivanovitsh, olkaa niin ystävällinen, yksi kupponen!"
"Ei, olen hyvin kiitollinen kestityksestä." Sen sanottuaan Ivan
Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.
"Kupponen vain! Yksi ainoa kupponen vain!"
Ivan Ivanovitsh ojensi kätensä tarjotinta kohti ja otti kupin.
Oi taivaitten tekijä! Kuinka voi, kuinka osaakaan ihminen ylläpitää
arvokkuuttaan!
"Minulla, Demjan Demjanovitsh", virkkoi Ivan Ivanovitsh ottaessaan
viimeisen hörppäyksen, "minulla olisi teille tärkeätä asiaa: minä
nostan kanteen". Samalla Ivan Ivanovitsh asetti kupin tarjottimelle ja
veti taskustaan viralliselle paperille kirjoitetun syytöskirjelmän.
"Kanteen vihollistani, ikuista vihollistani vastaan".
"Ketä vastaan?"
"Ivan Nikiforovitsh Dovgotshhunia vastaan."
Nämä sanat kuullessaan tuomari oli pudota tuolilta. "Mitä te sanotte!"
huudahti hän lyöden kätensä yhteen. "Ivan Ivanovitsh! Tekö se olette?"
"Näettehän itsekin, että minä."
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Kuinka se olisi mahdollista!
Te, Ivan Ivanovitsh, ja Ivan Nikiforovitsh muka olette tulleet
vihamiehiksi! Teidänkö suunne tämän sanoo? Toistakaa vielä kerta!
Eiköhän vaan joku ole piiloutunut teidän selkänne taa ja puhu teidän
sijastanne?..."
"Mitä merkillistä siinä olisi? Minä en voi enää katsella häntä, sillä
hän on solvaissut minua myrkyllisesti, loukannut kunniaani."
"Pyhä kolminaisuus! Kuinka saattaa äitimuorini uskoa tätä? Hän sanoo
aina, kun minä ja sisareni riitaannumme: 'Lapseni, te elätte kuin
koirat. Pitäisittepä Ivan Ivanovitshia ja Ivan Nikiforovitshia
esimerkkinä: siinäpä vasta ystävykset! toverit! ja niin kunnianarvoisia
ihmisiä kuin ovat!' Siinä sait nyt senkin ystävykset! Mutta
kertokaahan, mistä syystä ja millä tavalla!"
"Se on tarkka asia, Demjan Demjanovitsh, eikä sitä saata sanoin
selittää! Antakaa mieluummin lukea syytöskirjelmä. Olkaa hyvä ja
ottakaa tästä päästä", se on siistimpi.
"Lukekaa, Taras Tihonovitsh!" sanoi tuomari kääntyen kirjurin puoleen.
Taras Tihonovitsh otti syytöskirjelmän ja niistettyään nenänsä samalla
tavoin kuin kaikkien piirioikeuksien kirjurit, kahden sormen avulla,
alkoi lukea:
"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Ivaninpojalta
[lakikieltä; = Ivanovitsh], Pererepenkolta, anomus, joka sisältää
seuraavat kohdat:
"1) Koko maailmalle jumalattomista, ilettävistä ja yli kaikkien rajojen
menevistä lainvastaisista toimistaan tunnettu aatelismies Ivan
Nikiforinpoika Dovgotshhun on tänä vuonna heinäkuun 7 päivänä tehnyt
minua vastaan myrkyllisen solvauksen, joka mieskohtaisesti loukkaa
minun kunniaani ja samalla halventaa ja sokaisee minun arvoani ja
nimeäni. Kysymyksessä oleva aatelismies, jonka ulkomuotokin on
inhottavan näköinen, on luonteeltaan riidanhaluinen ja täynnänsä mitä
moninaisinta Jumalan pilkkaamista ja haukkumasanoja"...
Tässä lukija hetkeksi pysähtyi, niistääkseen nenänsä uudelleen. Tuomari
pani hartaasti kätensä ristiin ja puhui itsekseen: "Mikä näppärä kynä!
Hyvä Jumala, kuinka tämä ihminen osaa kirjottaa!"
Ivan Ivanovitsh pyysi lukemaan eteenpäin, ja Taras Tihonovitsh jatkoi:
"Kysymyksen alainen aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, kun
minä ystävällisessä tarkotuksessa tulin hänen luokseen, kutsui minua
julkisesti kunniatani loukkaavalla nimellä, nimittäin 'hanheksi', ja
niinkuin koko Mirgorodin piirikunta hyvin tietää, ei minua ole
milloinkaan kutsuttu tuon riettaan eläimen nimellä eikä vastedeskään
koskaan kutsuta. Todistuksena minun aatelisesta syntyperästäni on se,
että Kolmen Pyhimyksen kirkossa olevaan kirkonkirjaan on merkitty minun
syntymäpäiväni samoin kuin pyhä kasteeni. Mutta 'hanhi', niinkuin
tietää jokainen, joka vähänkin tuntee tieteitä, ei voi tulla
kirjotetuksi kirkonkirjaan, koska 'hanhi' ei ole ihminen, vaan lintu,
minkä ymmärtää varmaankin jokainen, vaikkei olisikaan seminaaria käynyt
henkilö. Mutta kysymyksen alainen pahanilkinen aatelismies, hyvin
käsittäen kaiken tämän, solvaisi minua mainitulla riettaalla
nimityksellä tarkotuksessa pahasti loukata minun arvoani ja säätyäni.
"2) Sama ruokoton ja hävytön aatelismies on rikkonut minun
omistusoikeuttani maahan, jonka olen perinyt hengelliseen säätyyn
kuuluvalta isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön
hän autuaassa muistossa, rakentamalla vastoin kaikkia lakeja
hanhiläävän aivan minun kuistini eteen, mikä ei ole tapahtunut missään
muussa tarkoituksessa kuin lisätä hänen minulle osottamaansa
häväistystä, sillä kysymyksessä oleva hanhiläävä seisoi ennen sopivassa
paikassa ja oli vielä kyllin luja. Mutta ylempänä mainitun
aatelismiehen ilettävä tarkotus oli yksinomaan se, että minun täytyisi
katsella sopimattomia käyntejä, sillä kuten tunnettua on, kukaan
ihminen ei mene läävään, sitä vähemmän hanhiläävään, muun kuin
epäsiistin asian tähden. Tämän lainvastaisen toimenpiteen kautta tuli
kaksi pylvästä seisomaan minun omistamallani maalla, jonka minä sain
isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa
muistossa, jo hänen eläessään alkaen aitasta ja mennen suorassa
linjassa aina siihen paikkaan asti, jossa akat tavallisesti astioita
pesevät.
"3) Ylempänä esitetty aatelismies, jonka pelkkä nimi jo herättää inhoa,
hautoo mielessään kavalaa ajatusta polttaa minut kuoliaaksi omassa
talossani. Varmat merkit siihen käyvät ilmi allaseuraavasta:
ensiksikin, kysymyksessäoleva pahanilkinen aatelismies on alkanut
pistäytyä usein ulos huoneistaan, mitä hän ennen tuskin koskaan
laiskuutensa ja ilettävän lihavuutensa tähden teki; toiseksi,
väentuvassa, joka rajottuu aivan aitaan minun omaa maatani vastaan,
jonka olen saanut isävainajaltani Ivan Onisijevinpojalta
Pererepenkolta, siunattu olkoon hänen muistonsa, palaa joka päivä ja
tavallista kauemmin kynttilä, mikä on aivan selvä todistus siihen;
sillä tähän saakka on hänen erinomaisen saituutensa tähden rasvalamppu
sammutettu aikaisin, saatikka sitten talikynttilä.
"Ylläolevan perusteella pyydän, että kysymyksessä oleva aatelismies,
Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, todistettavasti syyllisenä
murhapolttoon, minun arvoni, nimeni ja sukuni loukkaamiseen ja toisen
omaisuuden rosvomaiseen, anastukseen ja, mikä pahinta, syyllisenä minun
nimeni kehnoon ja loukkaavaan pitentämiseen nimityksellä 'hanhi',
tuomitaan maksamaan sakkoa, suorittamaan oikeuskuluja ja itse
rikoksentekijänä kytketään jalkarautoihin ja viedään kaupungin
vankilaan ja että tätä anomustani koskeva päätös viipymättä ja ilman
ylöslykkäystä langetetaan.
"Kirjotti ja teki aatelismies, tilanhaltija Mirgorodissa, Ivan
Ivaninpoika Pererepenko."
Kun anomus oli luettu loppuun, lähestyi tuomari Ivan Ivanovitshia,
tarttui hänen takinnappiinsa ja alkoi puhua hänelle jotakuinkin
seuraavaan tapaan: "Mitä te teette, Ivan Ivanovitsh? Ettekö pelkää
Jumalaa? Heittäkää anomus sikseen! Piru sen periköön! Ottakaa ennemmin
Ivan Nikiforovitshia kädestä ja suudelkaa toisianne, ja ostakaa sitten
joko santuriinia tai nikopolia, tai laittakaa vaikka punssit ja
kutsukaa minut mukaan, niin ryyppäämme yhdessä ja unhotamme koko
jutun!"
"Ei, Demjan Demjanovitsh! Asia ei ole sellainen", sanoi Ivan Ivanovitsh
arvokkaasti, mikä niin erinomaisesti sopi hänelle, "asia ei ole
sellainen, että sitä voisi noin vaan sovinnolliseen päätökseen
lopettaa. Hyvästi! Hyvästi tekin, hyvät herrat!" jatkoi hän yhtä
arvokkaasti kääntyen kaikkien puoleen: "minä toivon, että anomukseni
saa ansaitun huomion". Ja hän poistui jättäen koko oikeuden
ihmettelemään.
Tuomari istui sanaakaan virkkamatta, kirjuri nuuskasi, kanslistit
kaatoivat pullon pohjan, joka teki mustepullon virkaa, ja tuomari itse
levitti sormellaan kaatuneen musteen lätäköksi pöydälle.
"Mitä te sanotte tähän, Dorofei Trofimovitsh?" kysyi tuomari
käännyttyään lyhyen vaitiolon jälkeen alituomarin puoleen.
"En sano mitään", vastasi alituomari.
"Merkillisiä asioita saattaa tapahtua!" jatkoi tuomari. Tuskin oli hän
ennättänyt sanoa sen kuin ovi natisi ja Ivan Nikiforovitshin etumainen
puolisko ilmaantui istuntosalin oveen, mutta toinen puolisko jäi vielä
eteiseen. Ivan Nikiforovitshin ilmaantuminen oikeuteen oli niin
ihmeellistä, että tuomari huudahti hämmästyksestä, kirjuri keskeytti
lukemisensa, eräs kanslisteista, jonka yllä oli pörhökankainen
hännystakki, pisti mustekynän suuhunsa, toinen nielaisi kärpäsen.
Vieläpä oikeuden pikalähettinä ja vahtimestarina palveleva
sotavanhuskin, joka seisoi oven luona kahnuttaen itseään likainen paita
yllä ja arvonauha olkapäässä, hänkin avasi suunsa ihmetyksestä ja astui
jotakuta varpaille.
"Mitä kuuluu? Kuinka voitte, Ivan Nikiforovitsh?"
Mutta Ivan Nikiforovitsh oli puolikuollut, sillä hän oli tarttunut
oveen niin lujasti, ettei voinut liikkua eteen eikä taakse. Turhaan
huusi tuomari eteiseen, että joku sieltä työntäisi Ivan Nikiforovitshia
takaapäin istuntosaliin. Eteisessä sattui olemaan vain yksi ainoa
anoja, eräs vanha akka, joka ei voinut vapauttaa Ivan Nikiforovitshia,
vaikka voimainsa takaa käyttikin luisevia käsiään. Silloin eräs
paksuhuulinen, hartiakas, leveänenäinen kanslisti, jonka silmät olivat
kierot ja päihtyneen näköiset ja kyynärpäät kuluneet puhki, lähestyi
Ivan Nikiforovitshin etumaista puoliskoa, pani tämän kädet ristiin
rinnalle, kuten lapsille tehdään, ja antoi merkin sotavanhukselle, joka
puski polvensa Ivan Nikiforovitshin vatsaan, ja yhteisin voimin he
työnsivät Ivan Nikiforovitshin takaisin eteiseen huolimatta tämän
valittavasta voihkinnasta. Senjälkeen kiskottiin teljet auki ja
parioven toinen puolisko avattiin, minkä tehdessään kanslisti ja hänen
apulaisensa sotavanhus puhalsivat ilmoille hartaasta ponnistuksesta
keuhkoihinsa kertyneen löyhkän, joka vaikutti sen, että istuntosali
joksikin aikaa muuttui kapakaksi.
"Ettekö satuttanut itseänne, Ivan Nikiforovitsh? Minä sanon
äitimuorilleni, että hän lähettää teille viinahaudetta, jolla tarvitsee
vähäsen hieroa vyötäisiä ja selkää, niin kyllä kipu lähtee."
Mutta Ivan Nikiforovitsh raukesi tuolille eikä saanut sanotuksi mitään,
sillä hän voihki yhä. Vihdoin pääsi häneltä heikolla, uupuneella
äänellä:
"Ettekö tahdo?" ja vedettyään taskustaan nuuskasarven lisäsi: "Ottakaa,
olkaa hyvä!"
"Minua ilahuttaa saada nähdä teidät", vastasi tuomari, "mutta en saata
vieläkään arvata, mikä on saanut teidät vaivautumaan tänne ja
valmistamaan meille näin miellyttävän yllätyksen?"
"Anomus..." sai Ivan Nikiforovitsh tuskin sanotuksi.
"Anomus? Mikä anomus?"
"Kanne..." (sen sanottuaan hän huohotti pitkän aikaa)... "Oh! .. Kanne
roistoa... Ivan Ivanovitsh Pererepenkoa vastaan."
"Herranen aika! Te myöskin! Niin harvinaisia ystäviä! Kanne niin
hyvänsuopaa miestä vastaan!..."
"Hän -- itse saatana!" murahti Ivan Nikiforovitsh katkonaisesti.
Tuomari teki ristinmerkin.
"Tässä on anomus, lukekaa."
"Mikä auttaa, lukekaa, Taras Tihonovitsh", sanoi tuomari kääntyen
tyytymättömän näköisenä kirjurin puoleen, jolloin hänen nenänsä hipaisi
ylähuulta, mikä tavallisesti tapahtui suuresta mielihyvästä. Tämä nenän
omavaltaisuus tuotti tuomarille sitäkin enemmän harmia: hän otti
nenäliinansa ja löi rangaistukseksi kaiken tupakan pois ylähuulelta.
Kirjuri suoritti kahdella sormella, s.o. ilman nenäliinaa, johdannon,
mikä tapahtui aina hänen ryhtyessään asiakirjoja lukemaan, ja alkoi
yksitoikkoisella äänellä:
"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpojalta,
Dovgotshhunilta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:
"1) Vihamielisestä kiukusta ja selvästä pahansuopuudesta on itseään
aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenkoksi nimittävä henkilö tehnyt
minulle kaikenlaista ilkeyttä, vahinkoa ja konnamaisia, kauhistuttavia
rikoksia, ja myöhään eilen illalla hän hiipi kuin rosvo ja varas
kirveineen, sahoineen, purasimineen ja muine sepän työkaluineen minun
pihalleni ja hävitti omin käsin ja mitä törkeimmällä tavalla minun oman
lääväni ilman että minä olen niin lainvastaiseen ja rosvomaiseen tekoon
antanut vähintäkään aihetta.
"2) Kysymyksessä oleva Pererepenko on jo kauan vaaninut minun henkeäni
ja elämääni, mutta onnistunut salaamaan tämän aikomuksensa aina viime
kuun 7 päivään, jolloin hän tuli luokseni ja alkoi ystävällisesti, vaan
kavalasti pyytää minun pyssyäni, joka oli minun huoneessani ja tarjosi
siitä minulle saidan tapansa mukaan kaikenlaisia kelvottomia tavaroita,
kuten ruskean sian ja kaksi mittaa kauroja. Arvaten hänen rikoksellisen
aikomuksensa minä koetin kaikin tavoin saada häntä luopumaan pyssystä;
mutta kysymyksessä oleva roisto ja lurjus, Ivan Ivaninpoika
Pererepenko, alkoi sen johdosta haukkua minua kerrassaan moukkamaisella
tavalla ja kantaa siitä päivästä saakka leppymätöntä vihaa minua
kohtaan. Sitäpaitsi on kysymyksessä oleva, useasti mainittu raivoisa
aatelismies ja roisto Ivan Ivaninpoika Pererepenko kerrassaan kehnoa
syntyperää: hänen sisarensa oli kautta maailman tunnettu kulkuri ja
läksi jääkärikomppanian mukana, joka noin viisi vuotta sitten majaili
Mirgorodissa, ja merkitytti samalla miehensä talonpojaksi. Hänen isänsä
ja äitinsä olivat myöskin rikoksellisia ihmisiä ja molemmat
auttamattomia juopporenttuja. Mainittu aatelismies ja roisto
Pererepenko vie kuitenkin eläimellisellä ja moitteenalaisella
käytöksellään voiton koko suvustaan ja tekeytyen hurskaaksi suorittaa
mitä paheellisimpia rikoksia: hän ei pidä paastoa pyhänä, koska
adventin aattona tämä Jumalan kieltäjä osti lampaan ja käski seuraavana
päivänä laittoman piikansa Gapkan teurastaa sen, selittäen muka
tarvitsevansa talia rasvalamppuun ja kynttilöihin.
"Tämän johdosta pyydän, että mainittu aatelismies rosvona, Jumalan
pilkkaajana ja roistona, joka on vaaninut sopivaa tilaisuutta
varkauteen ja ryöstöön, kytketään kahleihin ja passitetaan vankilaan
tai kuritushuoneeseen, ja tuomitaan menettämään arvonsa ja
aatelisnimensä, saamaan raipparangaistuksen ja, jos katsotaan
tarpeelliseksi, lähetettäväksi Siperiaan pakkotyöhön sekä maksamaan
vahingonkorvaukset ja oikeuskulut ja että tuomio tämän anomuksen mukaan
langetettaisiin.
"Tämän anomuksen on omakätisesti allekirjoittanut aatelismies
Mirgorodin piirikunnassa, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."
Kun kirjuri oli lopettamaisillaan lukemisen, Ivan Nikiforovitsh otti
lakkinsa ja kumarsi aikoen poistua.
"Minne te nyt, Ivan Nikiforovitsh?" ehätti tuomari hänen jälkeensä.
"Istukaahan vähäsen ja juokaa kuppi teetä! Orishko! mitä sinä siellä
seisoskelet ja vilkuttelet silmää kanslisteille, senkin tytön tolvana!
Mene teetä tuomaan!"
Mutta Ivan Nikiforovitsh, joka pelkäsi, kun oli poistunut niin kauaksi
kotoa ja kestänyt niin vaarallisen karanteenin, oli jo ennättänyt astua
eteiseen sanottuaan: "Älkää vaivatko itseänne... kyllä minä
kernaasti..." ja sulki oven jälkeensä jättäen koko oikeuden
ihmettelemään.
Eipä mikään auttanut. Molemmat anomukset oli otettu vastaan ja asia
alkoi kääntyä vakavaksi, kun eräs odottamaton tapaus teki sen vieläkin
mieltäkiinnittävämmäksi. Tuomarin poistuessa oikeussalista alituomarin
ja kirjurin seurassa ja kanslistien kootessa säkkeihin anojain tuomia
kanoja, munia, leipiä, piirakoita, kakkuja ja muuta sentapaista, ruskea
sika syöksyi istuntosaliin eikä, läsnäolevien hämmästykseksi, siepannut
piirakkaa tai leivänkannikkaa, vaan Ivan Nikiforovitshin anomuksen,
joka oli pöydän syrjällä, niin että osa lehtiä riippui laidalta alas.
Siepattuaan asiakirjan juoksi ruskea nelijalkainen pois niin nopeasti,
ettei yksikään laitoksen virkamiehistä voinut sitä saavuttaa,
huolimatta sen perään viskatuista viivottimista ja mustepulloista.
Tämä erinomainen tapahtuma herätti kauhean hälinän, eikä ihmekään,
sillä ei oltu vielä ennätetty ottaa kopiota anomuksesta. Tuomari,
alituomari ja kirjuri harkitsivat pitkän aikaa tätä kuulumatonta
tapausta; vihdoin päätettiin lähettää kirjelmä kaupungin
poliisimestarille, koska asia pidettiin paremmin hänelle kuuluvana.
Kirjelmä, joka merkittiin N:o 389:lla lähetettiin vielä samana päivänä
ja aiheutti sangen mieltäkiinnittävän selityksen, josta lukijat saavat
seuraavassa luvussa lähempiä tietoja.