Mitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.
Niin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin
kunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? -- aivan joutavasta
seikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan,
katkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut
kaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät
tiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta
niin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa.
Sunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan
Nikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen
nuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan
Ivanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä
rapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa
tavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: "Varokaa,
älkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä." Ivan Nikoforovitsh
osotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein
kauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: "Olkaa hyvä!"
Ja kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää.
Kun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään
aikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan
Nikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun
ovat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?
Kun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän
aikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö
tamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä
otsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki
kalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko
valmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä
kaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu
Ljubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää
muistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden
peuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei
välittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän
alkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä,
vaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli
portaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja
kun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään
huutaen: "Taata, taata, anna piparkakku!" katsoi Ivan Ivanovitsh niin
uhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt
pienokainen pakeni, ties minne.
Vihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi
päivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo
käsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen
karkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh
alkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa
suuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli
itsekseen: "Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona;
menenpä tästä tervehtimään häntä." Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti
sauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut
portista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein
samanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh
huomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen
pihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: "Takaisin,
takaisin, ei ole tarpeen!" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää.
Mahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana
päivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa
olisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä
sammumaisillaan olevaan vihan tuleen.
Saman päivän illalla saapui näet Agafja Fedosejevna Ivan
Nikiforovitshin luo.
Tämä ei ollut Ivan Nikiforovitshin sukulaisia, kälyjä eikä edes
ristiäitikään. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään syytä
matkustaa Ivan Nikiforovitshin luo, joka ei suinkaan iloinnut hänen
tulostaan. Mutta Agafja Fedosejevna tuli kuin tulikin ja viipyi talossa
useita viikkoja, vieläpä joskus kauemminkin. Agafja Fedosejevna otti
avaimet haltuunsa ja talon ohjakset omiin käsiinsä. Tämä oli Ivan
Nikiforovitshista kovin vastenmielistä, mutta ihmeellistä kyllä, hän
totteli kuin lapsi, ja vaikka hän toisinaan yritti nousta kapinaan,
niin Agafja Fedosejevna vei aina voiton.
Minä tunnustan, etten ymmärrä, miksi tämä maailma on luotu niin, että
naiset voivat vetää meitä miehiä nenästä yhtä sukkelasti kuin tarttua
teekannun kädensijaan. Joko ovat heidän kätensä luodut sellaisiksi tai
eivät meidän nenämme kelpaa mihinkään muuhun. Huolimatta siitä, että
Ivan Nikiforovitshin nenä oli kuin kypsä luumu, sai Agafja Fedosejevna
kiinni tästä nenästä ja talutti toista perässään kuin koiraa. Muuttipa
Ivan Nikiforovitsh vasten tahtoaan elintapojaankin Agafjan ollessa
talossa: hän ei paistatellut itseään yhtä paljon auringossa, ja jos
paistattelikin, niin ei luonnon suomassa puvussa, vaan aina paita ja
housut yllä, vaikka Agafja Fedosejevna ei lainkaan sitä vaatinut. Tämä
ei ollut mikään seremoniain ystävä, ja kun Ivan Nikiforovitshia
vilutti, hieroi hän omin käsin isäntäänsä aina kiireestä kantapäähän
tärpätillä ja etikalla. Agafja Fedosejevnalla oli tanu päässä, kolme
nystermää nenässä ja kahvinruskea, keltakukkainen viitta yllä. Hänen
vartalonsa oli kuin tynnyri, ja sentähden oli yhtä vaikea löytää hänen
vyötäisiään kuin nähdä nenäänsä ilman kuvastinta. Hänen jalkansa olivat
lyhyet ja paksut kuin kaksi patjaa. Hän juorusi mainiosti, söi aamuisin
keitetyitä punajuurikkaita ja sätti ja haukkui pontevasti. Kaikissa
näissä vaihtelevissa toimissa hänen kasvonsa eivät hetkeksikään
muuttaneet ilmettään, mihin tavallisesti vain naiset kykenevät.
Heti Agafja Fedosejevnan tultua kääntyi kaikki nurinpäin: "Älä sinä,
Ivan Nikiforovitsh, tee rauhaa hänen kanssaan äläkä pyydä anteeksi; hän
tahtoo syöstä sinut perikatoon; hän on sellainen ihminen! Sinä et vielä
tunne häntä!" Tuo kirottu akka kuiskaili ja kuiskaili myrkyllisiä
juoniaan ja vaikutti sen, että Ivan Nikiforovitsh ei tahtonut enää
kuulla edes puhuttavankaan Ivan Ivanovitshista.
Kaikki muuttui toisenlaiseksi. Jos naapurin koira sattui juoksemaan
pihalle, niin se karkotettiin ja sen perään viskattiin mitä käteen
osui. Lapsukaiset, jotka olivat kiivenneet raja-aidan yli, palasivat
parkuen takaisin paidat koholla ja verekset vitsan jäljet siinä
paikassa, mihin selkä päättyy. Käyttäytyipä tuo laiha akka, kun Ivan
Ivanovitsh aikoi kysyä häneltä jotakin, niin perin sopimattomasti, että
Ivan Ivanovitsh, joka oli niin hienotunteinen mies, sylkäisi ja virkkoi
vain: "Mokomakin ilettävä ämmä!... Kehnompi isäntäänsäkin!..."
Vihdoin, kaikkien häväistyksien lopuksi, rakennutti äkämystynyt naapuri
hanhiläävän aivan Ivan Ivanovitshin nenän eteen, siihen paikkaan, josta
ennen oli kuljettu aidan yli, ikäänkuin erityisesti lisätäkseen
häväistystä. Tämän Ivan Ivanovitshille niin inhottavan läävän
rakennustyö suoritettiin pirullisella nopeudella -- yhdessä päivässä.
Kaikki tämä herätti Ivan Ivanovitshissa mielipahaa ja kostonhalua. Hän
ei kuitenkaan osottanut katkeruuden merkkiäkään, huolimatta siitä, että
läävä oli osaksi hänen maallaan. Mutta hänen sydämensä jyskytti niin
lujasti, että hänen oli sanomattoman vaikea säilyttää ulkonainen
rauhallisuutensa.
Niin vietti hän sen päivän. Tuli yö... Oo, jospa olisin taidemaalaaja,
niin kuvaisin sen yön kaikessa ihanuudessaan! Minä kuvaisin, kuinka
koko Mirgorod on unen helmaan vaipunut; kuinka lukemattomat tähdet
liikkumatta taivaalla tuikkivat; kuinka koirien haukunta läheltä ja
kaukaa kajahtaa halki näkymättömän hiljaisuuden; kuinka rakastunut
lukkari hiipii koirien ohi ja tarpeen tullen ryntää pelkäämättä kuin
ritari korkean aidan yli; kuinka talojen valkoiset seinät näyttävät
kuutamossa vieläkin valkoisemmilta, puut tummemmilta, samoin kuin
niitten varjotkin; kuinka uinuvat kukkaset ja ruoho tuoksuvat
suloisemmin, ja kuinka sirkat, nuo yön uupumattomat ritarit, virittävät
hartaasti joka puolella narskuvia laulujaan. Minä kuvaisin, kuinka
matalassa savimajassa tummahapsinen ja väräjävärintainen neitonen näkee
yksinäisessä vuoteessaan unta husaarin viiksistä ja kannuksista,
kuutamon ailakoidessa nukkuvan poskilla. Minä kuvaisin, kuinka
yölepakon musta varjo vilahtaa hopeanhohteisella tiellä pysähtyen
sitten jonnekin valkaistun savupiipun päähän... Mutta tuskinpa minä
voisin kuvata Ivan Ivanovitshia, joka saha kädessä hiipii ulos tähän
yöhön: niin paljon eri tunteiden ilmeitä oli hänen kasvoillaan! Hiljaa,
hiljaa hän hiipi ja ryömi hanhiläävän alle. Ivan Nikiforovitshin
koirat, jotka eivät vielä tienneet mitään isäntien riitaantumisesta,
sallivat hänen vanhana ystävänä lähestyä läävää, joka oli rakennettu
neljän tammipylvään varaan. Hän lähestyi yhtä pylvästä, painoi sahan
sitä vasten ja alkoi sahata. Sahan synnyttämä ääni sai hänet vähänväliä
katsahtamaan ympärilleen, mutta häväistystä ajatellessa palasi rohkeus.
Ensimäinen pylväs oli katkaistu; Ivan Ivanovitsh ryhtyi toista
sahaamaan. Hänen silmissään paloi omituinen loiste, eikä hän pelon
tähden nähnyt mitään. Yhtäkkiä Ivan Ivanovitsh parahti ja hänen
silmissään musteni: hän näki kummituksen. Mutta hän toipui pian, kun
huomasi, että se olikin hanhi, joka läävästä pisti päänsä ulos häntä
kohti. Ivan Ivanovitsh sylkäisi inhoissaan ja jatkoi työtään. Toinenkin
pylväs oli katkaistu; rakennus huojui. Kun Ivan Ivanovitsh alkoi sahata
kolmatta pylvästä, pamppaili hänen sydämensä niin rajusti, että hänen
täytyi keskeyttää työnsä muutaman kerran. Pylväs oli jo sahattu yli
puolen, kun hatara rakennus huojahti pahasti... Töin tuskin hän ennätti
hypätä syrjään, kun se kaatui ryskyen maahan. Siepattuaan sahansa hän
juoksi hirvittävän säikähdyksen vallassa kotiin ja heittäytyi sänkyynsä
eikä uskaltanut edes akkunasta tirkistäen katsella kauhean tekonsa
seurauksia. Hänestä tuntui, kuin Ivan Nikiforovitshin piha olisi täynnä
väkeä: vanha, laiha akka, Ivan Nikiforovitsh, pitkätakkinen poika,
jokaisella seiväs kädessä, saapuivat Agafja Fedosejevnan johtamina
hävittämään ja hajottamaan hänen taloaan.
Seuraavan päivän Ivan Ivanovitsh vietti kuin kuumeessa. Hän pelkäsi,
että vihastunut naapuri kostaakseen sytyttäisi hänen talonsa palamaan,
ja sentähden hän käski Gapkaa vähänväliä katsomaan joka paikkaan, eikö
mihinkään oltu kätketty kuivia olkia. Vihdoin, ennättääkseen Ivan
Nikiforovitshin edelle, hän päätti jättää Mirgorodin piirioikeuteen
syytöskirjelmän Ivan Nikiforovitshia vastaan. Mitä se sisälsi, saamme
tietää seuraavassa luvussa.