josta käy selville, mitä Ivan Ivanovitsh halusi, mistä syntyi
keskustelu Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin kesken ja miten se
päättyi.
Aamulla -- se tapahtui heinäkuussa -- Ivan Ivanovitsh makasi katoksen
alla. Päivä oli helteinen, ilma raskas ja sadetta tietävä. Ivan
Ivanovitsh oli jo ennättänyt käydä niittomiesten luona kylässä,
ennättänyt kysellä vastaan tulevilta talonpojilta ja akoilta, mistä,
minne, mitenkä ja miksi. Hän lepäsi nyt matkastaan väsyneenä.
Maatessaan hän katseli pitkän aikaa aittoja, pihamaata, vajoja, kanoja,
jotka juoksentelivat pihalla, ja ajatteli itsekseen: "Hyvänen aika,
millainen isäntä olenkaan! Mitäpä ei minulla olisi? Siipikarjaa,
rakennuksia, viljaa, viinaa, sekä puhdistettua että makeata, ja mitä
vain mieli tekee; puutarhassa on luumuja, päärynöitä, kaalia, papuja,
unikkoja ... Mitäpä ei minulla olisi? Tahtoisinpa todella tietää, mitä
minulta puuttuu!"
Kyseltyään itseltään näin syvämietteisesti Ivan Ivanovitsh vaipui
ajatuksiinsa. Sillä välin hänen katseensa etsi uusia esineitä, harhaili
aidan yli Ivan Nikiforovitshin pihalle, jossa sen kahlehti huvittava
näky. Laiha akka kantoi vanhoja vaatteita ulos ja ripusti ne köydelle
tuulettumaan. Vanhanaikainen univormu kuluneine olkalappuineen ojensi
pian hihansa ilmaan ja syleili kullalla kirjailtua naisten viittaa.
Sitten ilmaantui vaakunanappinen aatelispuku, jonka kaulus oli koin
syömä; valkoiset kashmirikankaasta tehdyt, tahraiset housut, jotka
joskus olivat olleet Ivan Nikiforovitshin yllä, mutta nyt tuskin
mahtuisivat hänen sormiinsa. Senjälkeen ripustettiin toiset, venäläisen
l-kirjaimen muotoiset housut ja sininen kasakkanuttu, jonka Ivan
Nikiforovitsh neuloutti noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän
valmistautui sotaväkeen ja antoi viiksiensä ruveta kasvamaan. Tätä
seurasi toinen sotavarustus, miekka, joka terävänä kärkenä pisti ylös
ilmaan. Jo liehuivat ruohonvihreän kauhtanan liepeet vaskisine,
viidenkopeekan suuruisine nappeineen. Liepeitten välistä näkyi
kultanauhainen liivi, jonka etumus oli kuvioitu. Liivin peitti pian
isoäiti-vainajan vanha hame, jonka jokaiseen taskuun mahtui vesimeloni.
Kaikki tämä yhdessä vaikutti Ivan Ivanovitshiin mieltäkiinnittävästi.
Auringon säteet sattuivat milloin siniseen, milloin vihreään hihaan,
milloin punaiseen kaulukseen, milloin kultaiseen nauhaan tai
kimaltelivat miekan kärjessä, mikä vaikutti sen, että kaikki näytti
hyvin omituiselta muistuttaen nukketeatteria, jota muutamat ympäri
kulkevat henkilöt esittävät kylissä, etenkin, kun on paljon kansaa
yhteen sullottuna katsomassa kultakruunuista Herodes-kuningasta tai
vuohta taluttavaa Antoniusta; näyttämön takana vinkuu viulu ja
mustalainen näppäilee sormilla huuliaan matkien rummun ääntä, mutta
kohta menee päivä mailleen ja eteläisen yön tuore viileys laskeutuu
huomaamatta lihavain maalaistyttöjen pyöreille hartioille ja
täyteläisille rinnoille.
Pian kömpi akka aitasta ähkien ja laahaten selässään vanhaa satulaa,
jonka jalustimet olivat rikki, pistolikotelot hajalla ja
kultaompeleinen, vaskella silattu, muinoin tulipunainen päällys
haalistunut.
"Siinäpä tyhmä akka!" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Kohta kai hän laahaa
itse Ivan Nikiforovitshin ulos tuulettumaan!"
Ja totisesti: Ivan Ivanovitsh ei vallan pahasti erehtynytkään
arveluissaan, sillä noin viiden minuutin kuluttua tulivat Ivan
Nikiforovitshin nankinikankaiset housut näkyviin ottaen haltuunsa
melkein toisen puolen pihamaata. Sitten akka kantoi ulos lakin ja
pyssyn.
"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Minä en ole koskaan
nähnyt pyssyä Ivan Nikiforovitshin luona. Mitä hän sillä tekee? Hän ei
ammu, mutta pyssy pitää olla! Mitä varten hän sitä pitää? Ja niin
mainio pyssy näyttää olevan! Minun on kauan jo tehnyt mieli sellaista.
Kernaasti ottaisin tuon omakseni, jotta saisin huvitella itseäni
ampumisella."
"Akka hoi!" huusi Ivan Ivanovitsh viittilöiden kädellään.
Akka tuli aidan luo.
"Mitä sinulla siinä on, eukkoseni?"
"Näettehän itsekin -- pyssy."
"Mikä pyssy se on?"
"Kuka sen tietää? Olisipa se omani, niin ehkäpä tietäisin, mistä on
tehty, mutta se on isännän pyssy."
Ivan Ivanovitsh nousi seisomaan, alkoi tarkastella pyssyä joka puolelta
ja unohti aivan haukkua akkaa siitä, että hän oli tuonut sen, samoin
kuin miekankin, ulos tuulettumaan.
"Se mahtaa olla rautaa", jatkoi akka.
"Hm! Vai rautaa? Miksi olisi se rautaa sitten?" jupisi Ivan Ivanovitsh
itsekseen. "Onko se kauankin jo ollut isännällä?"
"Paljon mahdollista."
"Mainio pyssy!" jatkoi Ivan Ivanovitsh. "Minäpä pyydän sen omakseni.
Mitä hän sillä tekee? Tai vaihdan sen johonkin. Onko isäntäsi kotona,
eukkoseni?"
"Kotona on."
"Mitä hän tekee? Makaako?"
"Makaa."
"Se hyvä, silloinpa pistäyn hänen luonaan."
Ivan Ivanovitsh pukeutui, otti käteensä ryhmysauvan suojellakseen
itseään koirilta, joita on Mirgorodin kaduilla paljon enemmän kuin
ihmisiä, ja läksi.
Vaikka Ivan Nikiforovitshin talo oli aivan Ivan Ivanovitshin talon
vieressä ja aidan yli oli helppo kavuta talosta toiseen, meni Ivan
Ivanovitsh kuitenkin kadun kautta. Tältä kadulta oli poikettava kujaan,
joka oli niin kapea, että jos kahdet yhden hevosen vetämät ajoneuvot
osuivat siinä kohtaamaan toisensa, niin ne eivät voineet sivuuttaa
toisiansa, vaan jäivät siihen siksi, kunnes ne takapyöristä vedettiin
kumpikin taaksepäin kadulle. Jalankulkijan kukittivat takiaiset, jotka
kasvoivat kahden puolen kujaa pitkin aidan vierustaa. Tälle kujalle
päin olivat toiselta puolelta Ivan Ivanovitshin vaja ja toiselta Ivan
Nikiforovitshin aitta, portti ja kyyhkystarha. Astuttuaan portin luo
Ivan Ivanovitsh avasi rämistäen säpin. Sisältä kuului koirien
haukuntaa. Mutta monikarvainen koiralauma juoksi häntäänsä heilutellen
takaisin nähtyään tulijan tutut kasvot. Ivan Ivanovitsh astui poikki
pihan, jolla oli kirjavanaan intialaisia kyyhkysiä Ivan Nikiforovitshin
omakätisesti ruokkimia, melonien ja vesimelonien kuoria, paikoin
ruohoa, särkynyt rattaan pyörä, tynnyrin vanne tai likainen
poikanulikka, joka piehtaroi paitasillaan, sanalla sanoen: kuva, josta
taidemaalaaja pitää. Tuulettumaan ripustettujen vaatteiden varjo peitti
melkein koko pihan antaen sille jonkun verran viileyttä. Akka tuli
Ivan Ivanovitshia vastaan kumartaen syvään, haukotteli ja jäi
liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Talon edessä komeili kuisti,
jonka kattoa kannatti kaksi tammista pylvästä, -- epävarma suoja
aurinkoa vastaan, jonka kanssa tähän aikaan vuotta ei ole leikittävä,
sillä se pusertaa etenkin jalankulkijasta kuuman hien aina kiireestä
kantapäähän. Tästä saatamme ymmärtää, kuinka voimakas oli Ivan
Ivanovitshin halu saada tuo välttämätön ase, kun hän lähti liikkeelle
sellaisessa helteessä, vieläpä poiketen jokapäiväisestä tavastaan
kävellä ainoastaan iltasella!
Huone, johon Ivan Ivanovitsh astui, oli aivan pimeä, sillä akkunaluukut
olivat suljetut. Auringon säde, joka pilkisti sisään akkunaluukkuun
tehdyn läven kautta, oli hajaantunut sateenkaaren väreiksi ja kuvasi
vastaiselle seinälle kirjavan maiseman ruokokattoineen, puineen ja
pihalle ripustettuine vaatteineen, kaikki kuitenkin ylösalaisin. Tämän
tähden vallitsi huoneessa ihmeellinen puolihämärä.
"Jumalan rauhaa!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Aa, hyvää päivää, Ivan Ivanovitsh!" vastasi ääni huoneen nurkasta.
Silloin vasta Ivan Ivanovitsh huomasi Ivan Nikiforovitshin, joka makasi
lattialle levitetyllä matolla.
"Suokaa anteeksi, että olen näin luonnollinen."
Ivan Nikiforovitsh loikoi siinä ilki alasti, vieläpä paidattakin.
"Ei tee mitään. Nukuitteko hyvin viime yönä, Ivan Nikiforovitsh?"
"Nukuin. Entä nukuitteko te, Ivan Ivanovitsh?"
"Hyvin nukuin."
"Ja nyt olette noussut levolta?"
"Nytkö noussut? Herranen aika, Ivan Nikiforovitsh, kuinka saattaisi
tähän saakka nukkua? Palasin jo äsken kylästä. Viljamaat ovat
erinomaisen hyvässä kunnossa, vallan mainiossa! Ja heinä on niin
pitkää, pehmeätä, mehevää!"
"Gorpina!" huusi Ivan Nikiforovitsh, "tuo Ivan Ivanovitshille viinaa ja
kermapiirakoita".
"Kaunis ilma tänään."
"Älkää kehuko, Ivan Ivanovitsh. Piru vieköön, kun on niin kuuma, ettei
tiedä minne menisi!"
"Vai piti sen pirun nyt taas siihen tulla. Kuulkaa, Ivan Nikiforovitsh,
te vielä muistatte minun sanani, mutta silloin se on jo oleva
myöhäistä: saattepa tulevassa elämässä kärsiä jumalattoman puheenne
tähden."
"Millä minä olen loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh? En ole sanonut pahaa
sanaa isästänne enkä äidistänne. Enpä todellakaan tiedä, millä olen
teitä loukannut."
"Riittää jo, riittää, Ivan Nikiforovitsh!"
"Jumalavita, minä en ole loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh!"
"Ihmeellistä, ettei peltopyy jo noudata pillin ääntä."
"Mitenkä tahdotte, ajatelkaa mitä hyvänsä, mutta minä en ole teitä
mitenkään loukannut."
"Minä en ymmärrä, miksei peltopyy jo noudata", puhui Ivan Ivanovitsh,
ikäänkuin ei olisi Ivan Nikiforovitshia kuunnellut. "Kaiketi ei ole
vielä se aika... mutta pitäisihän sen jo sentään olla."
"Sanoitte, että viljamaat ovat oivallisia?"
"Oivallisia, kerrassaan oivallisia!"
Seurasi vaitiolo.
"Mitä vaatteita te, Ivan Nikiforovitsh, olette levittänyt tuonne ulos
riippumaan?" kysyi Ivan Ivanovitsh vihdoin.
"Niin, hyviä vaatteita, melkein uusia vaatteita, joiden se kirottu ämmä
on antanut homehtua. Nyt minä annan tuulettaa ne. Kangas niissä on
hyvää ja hienoa, tarvitsee vain kääntää, niin sitä voi käyttää
uudelleen."
"Siellä oli eräs mieleiseni esine, Ivan Nikiforovitsh."
"Mikä sitten?"
"Sanokaapa, mitä te teette sillä pyssyllä, joka on vaatteiden mukana
tuotu tuulettumaan?" Tässä Ivan Ivanovitsh veti nuuskarasiansa esiin.
"Saanko pyytää suomaan minulle kunnian?"
21
"Älkäähän vaivatko itseänne, minä otan kyllä omastani." Ivan
Nikiforovitsh alkoi haparoida ympärilleen ja löysi nuuskasarvensa. "Se
ämmä on aika pässinpää! Vai on hän ripustanut pyssynkin ulos? Kylläpäs
se Sorotshintsyn juutalainen tekee hyvää nuuskaa. En tiedä, mitä se
mahtaa sotkea siihen, mutta hyvälle se vaan haisee. Siinä tuntuu olevan
palsamia seassa. Ottakaa ja pankaa vähän poskeenne: eikö totta,
palsamille haisee? Ottakaa, olkaa hyvä!"
"Sanokaa, Ivan Nikiforovitsh -- minä yhä siitä pyssystä -- mitä te
sillä teette? Sehän on teille aivan tarpeeton."
"Tarpeeton? Voihan sattua, että tarvitsee ampua?"
"Hyvä Jumala, Ivan Nikiforovitsh, milloin te ampuisitte? Ehkä tulevassa
elämässä? Mikäli tiedän ja muut muistavat, ette ole yhtä ainoatakaan
sorsaa ampunut, eikä ole taivaallinen Isämme luonut ruumistanne sen
mukaiseksi, että voisitte ampua. Teillä on komea ryhti ja arvokas
muoto. Kuinka teidän sopisi soissa kahlata, kun te nyt jo tuuletatte
vaatteita, joita pidän sopimattomana puheessa nimeltään mainita? Kuinka
silloin kävisi? Ei, te tarvitsette lepoa ja rauhaa." (Ivan Ivanovitsh
puhui tavattoman maalailevasti, kuten aikaisemmin jo huomautettiin,
etenkin jos hän tahtoi saada jonkun vakuutetuksi. Kuinka hän puhuikaan!
Hyvä Jumala, kuinka hän puhui!) "Niin, teidän pitää ajatella sopivampia
toimia. Kuulkaa, antakaa se pyssy minulle!"
"Mitä te nyt?... Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä
etsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin
sotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka
saatattekaan?... Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!"
"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?"
"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?... Eikö se silloin ole
välttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen
enkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan
tavara-aitassa."
"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki."
"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain
rasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi."
"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista
ystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun
tähteni ystävyytemme osotteeksi."
"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille
minkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa
minun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun
lähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi -- ja
olenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne
kiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat
koirieni kanssa -- enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon
kuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!"
"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin."
"Mitä te annatte siitä sitten?" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi
kyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.
"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio
emäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita."
"En ymmärrä, kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte tuollaista puhua.
Mitä minä teidän siallanne tekisin? Ehkä uhraisin sen pirulle
sielumessuksi?"
"Taas! Ilman pirua ette näy tulevan toimeen. Se on synti, Jumalan
tähden, synti, Ivan Nikiforovitsh!"
"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte todellakin tarjota siitä pyssystä
piru ties mitä -- sian!"
"Minkätähden on minun sikani -- piru ties mitä?"
"Minkätähdenkö? Ajattelisitte itse vähäsen. Minun pyssyni on hyvä ja se
teidän -- piru ties mikä, sika! Jollei tämä olisi teidän suustanne,
niin voisin pitää sitä loukkauksena itseäni kohtaan."
"Mitä pahaa on minun siassani sitten?"
"Miksikä te minua oikein luulette? Että sika..."
"Rauhottukaa, rauhottukaa! Minä en aio enää... Pitäkää pyssynne!
Ruostukoon se aitan nurkassa. En tahdo puhua siitä enempää."
Seurasi vaitiolo.
"Puhutaan", alkoi Ivan Ivanovitsh, "että kolme kuningasta on julistanut
sodan meidän tsaariamme vastaan".
"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja
mikä on syynä siihen?"
"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh.
Mutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin
uskoon."
"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen
päätään.
"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä
vastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te itse kristinuskoon'."
"Entä sitten? He saavat kaiketi selkäänsä meidän miehiltä, Ivan
Ivanovitsh."
"Niin saavat. Te ette siis tahdo vaihtaa pyssyänne, Ivan
Nikiforovitsh?"
"Minusta on kummallista, että te, Ivan Ivanovitsh, joka olette oppinut
mies, puhutte kuin alaikäinen. Luuletteko, että minä olen mikään
tolvana..."
"Rauhottukaa, rauhottukaa. Olkoon Jumalan nimessä ja ruostukoon siihen
paikkaan, minä en ainakaan siitä enää puhu."
Tuotiin viinaa ja piirakoita.
Ivan Ivanovitsh otti ryypyn ja alkoi syödä hapankermapiirakkaa.
"Kuulkaahan, Ivan Nikiforovitsh, minä annan paitsi sikaa vielä kaksi
säkkiä kauroja. Tehän ette ole kauroja kylvänytkään. Tänä vuonna pitää
teidän siis kaikissa tapauksissa ostaa kauroja."
"Herranen aika, Ivan Ivanovitsh! Teidän kanssa puhuessa pitäisi mahan
olla herneitä täynnä." (Tämä ei ole vielä mitään: Ivan Nikiforovitsh
saattoi laskettaa paljon pahempia lauseita.) "Onko koskaan kuultu tai
nähty, että joku vaihtaisi pyssynsä kahteen säkkiin kauroja? Enpä
luule, että panisitte turkkitakkianne siitä likoon?"
"Mutta tehän unohdatte, Ivan Nikiforovitsh, että minä annan siankin
samalla."
"Mitä? Kaksi säkkiä kauroja ja sika pyssystä?"
"Onko se vähän sitten?"
"Pyssystä?"
"Pyssystä, tietysti."
"Kaksi säkkiä pyssystä."
"Kaksi säkkiä, mutta ei tyhjää, vaan täynnä kauroja. Entä unohditteko
sian?"
"Suudelkaa te sikaanne, ja jollei maistu, niin vaikka itse pirua!"
"Oo, kyllä paha teidät vielä perii! Saattepa nähdä, että kielenne
tulevassa maailmassa naulataan kiinni polttavilla rautapiikeillä noin
jumalattoman puheen tähden. Teidän kanssanne puhuttua pitää pestä sekä
kasvot että kädet ja sitten suitsuttaa itsensä."
"Suokaa anteeksi, Ivan Ivanovitsh, mutta pyssy on ylevä kapine ja
kaikkein mieltäkiinnittävin huvi ja sitäpaitsi kaunis koristus
huoneessa."
"Te, Ivan Nikiforovitsh, kerskaatte pyssystänne kun mikäkin tolvana",
sanoi Ivan Ivanovitsh harmissaan, sillä hän näytti jo suuttuvan.
"Vaan te, Ivan Ivanovitsh, olette oikea _hanhi_!"
Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi sanonut tätä sanaa, niin he olisivat
aikansa riidelleet keskenään ja sitten eronneet ystävinä, kuten
ainakin.
Mutta nyt kävi aivan toisin. Ivan Ivanovitsh kiivastui.
"Mitä te sanoitte, Ivan Nikiforovitsh?" kysyi hän ääntään korottaen.
"Minä sanoin, että te olette aivan kuin hanhi, Ivan Ivanovitsh!"
"Kuinka te, hyvä herra, saatatte unohtaa kaiken säädyllisyyden ja
kunnioituksen minun arvoani ja sukuani kohtaan ja loukata minua noin
hävyttömällä nimityksellä?"
"Mitä hävytöntä siinä on? Miksi räpistelette siinä käsiänne, Ivan
Ivanovitsh?"
"Minä kysyn vieläkin, kuinka te saatatte vastoin kaikkea sopivaisuutta
nimittää minua hanheksi?"
"Minä annan palttua teidän sopivaisuudellenne, Ivan Ivanovitsh! Mitä te
siinä kaakotatte?"
Ivan Ivanovitsh ei voinut enää hillitä itseään: hänen huulensa
vapisivat, suunsa, joka tavallisesti oli kuin V-kirjain, muuttui O:n
muotoiseksi, ja hän räpytteli silmiään, että oikein kauhisti. Peräti
harvoin oli Ivan Ivanovitsh sellainen, sitä varten piti hänen suuttua
tavattomasti.
"Ilmotan teille siis", lausui Ivan Ivanovitsh, "että minä en tahdo
teitä enää tuntea".
"Mikä vahinko! Mutta jumaliste, minua se ei kuitenkaan itketä!" vastasi
Ivan Nikiforovitsh. -- Valehteli, valehteli, totisesti, hän valehteli,
sillä hän oli ruveta itkemään harmista.
"Minun jalkani ei enää astu tähän taloon."
"Ha-ha-haa!" pääsi Ivan Nikiforovitshilta, joka ei harmissaan tiennyt
mitä tehdä ja nousi vastoin tavallisuutta seisomaan. "Akka ja poika,
hoi!"
Oveen ilmaantui äskeinen laiha akka ja lyhyenläntä poika, jonka yllä
oli pitkä väljä takki.
"Ottakaa Ivan Ivanovitshin käsivarsista kiinni ja taluttakaa hänet
ovesta ulos!" komensi Ivan Nikiforovitsh.
"Mitä?! Minut?! Aatelismiehen?!" huusi Ivan Ivanovitsh täynnä
arvokkuutta ja inhoa.
"Lähestykää, jos uskallatte! Minä tuhoan teidät ja teidän typerän
isäntänne! Korppi ei ole löytävä teistä jälkeäkään!" (Ivan Ivanovitsh
puhui tavattoman voimakkaasti, kun hänen mielensä oli kuohuksissa.)
Koko ryhmä muodosti vaikuttavan kuvan: keskellä lattiaa seisoi Ivan
Nikiforovitsh kaikessa kauneudessaan, ilman vähintäkään koristusta;
akka, suu selällään ja kasvoilla mitä mielettömin, kauhistunein ilme;
Ivan Ivanovitsh, käsi pystyssä, kuten roomalaisella kansantribuunilla.
Se oli harvinainen hetki, suurenmoinen näytelmä! Eikä ollut katsojia
kuin yksi ainoa: tuo väljätakkinen poika, joka seisoi rauhallisena
kaivaen nenäänsä.
Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti lakkinsa. "Erittäin hyvinpä te
käyttäydytte, Ivan Nikiforovitsh! Kaunista! Kyllä minä tämän muistan."
"Menkää tiehenne, Ivan Ivanovitsh! Ulos ovesta! Ja varokaa joutumasta
minun tielleni, muuten annan teille vasten kuonoa!"
"Tuosta saatte, tuosta saatte, Ivan Nikiforovitsh", vastasi Ivan
Ivanovitsh näyttäen hänelle pitkää nenää ja paiskasi sitten oven
perässään kiinni, niin että se paukahtaen avautui uudelleen.
Ivan Nikiforovitsh riensi ovelle lisätäkseen vielä jotakin, mutta Ivan
Ivanovitsh ei katsahtanut enää taakseen, vaan pakeni pihalta minkä
ennätti.