Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh.
Kyllä se Ivan Ivanovitshin turkkitakki on mainio! Se on kerrassaan
erinomainen! Ja sellaiset reunukset kun siinä on! Hitto vieköön, kuinka
kaunista nahkaa! Sellaista tummansinistä, ikäänkuin huurteista!
Lyönpä vaikka millaisen vedon, ettei ole kenelläkään sellaisia
turkinreunuksia! Katsokaa Herran nimessä niitä -- etenkin jos hän
pysähtyy juttelemaan jonkun kanssa -- katsokaa niitä sivultapäin:
kuinka hivelee silmää! Ei saata sanoin selittää: samettia! hopeata!
tulta! Hyvä Jumalani ja sinä ihmeittentekijä Nikolai, Herran valittu,
miksei ole minulla sellaista turkkitakkia? Hän teetti sen jo ennen
Agafja Fedosejevnan lähtöä Kiovaan. Tunnettehan Agafja Fedosejevnan?
Sama, joka puri eräältä oikeusmieheltä korvan.
Kelpo mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Ja sellainen talo kun hänellä on
Mirgorodissa! Yltympäri talon kiertää katos, jota tammiset pylväät
kannattavat, ja katoksen alla on joka puolella penkkejä. Kun Ivan
Ivanovitshin tulee liian kuuma, niin hän heittää turkkitakin yltään,
riisuu vaatteensa ja istuutuu paitasillaan katoksen alle levähtämään ja
katselemaan, mitä pihalla ja kadulla tapahtuu. Millaisia omena- ja
päärynäpuita hänellä on aivan akkunain alla! Avatkaa vain akkuna, niin
oksat itsestään ojentuvat huoneeseen. Sellaista on talon edustalla,
mutta katsoisittepa, millaista on puutarhassa! Mitäpä ei siellä olisi?
Luumuja, kirsikoita, vihanneksia, auringonkukkia, kurkkuja, meloneja,
papuja, onpa puimakatos ja pajakin.
Ivan Ivanovitsh on kelpo mies! Hän pitää tavattomasti meloneista; ne
ovat hänen mieliruokaansa. Kun hän on syönyt päivällistä, niin hän
menee paitasillaan ulos katoksensa alle ja käskee Gapkan tuoda kaksi
melonia. Sitten hän leikkaa ne, kokoo siemenet erityiseen paperiin ja
alkaa syödä. Sen jälkeen hän käskee Gapkan tuoda mustepullon ja kynän
ja kirjoittaa omakätisesti paperille, jossa siemenet ovat: "Tämä meloni
syötiin sinä ja sinä päivänä." Jos joku vieras söi mukana, niin hän
lisää: "se ja se otti osaa".
Mirgorodin tuomari-vainaja katseli aina ihastuksella Ivan Ivanovitshin
taloa. Eikä se ollutkaan hullumman näköinen. Minua miellyttää se, että
joka puolelle taloa on rakennettu vajoja ja katoksia, niin että, jos
katsoo kauempaa, ainoastaan katot näkyvät toinen toistaan ylempänä
muistuttaen lautasta, joka on täynnä pannukakkuja, tai, ehkä vielä
paremmin, puun kyljessä kasvavia sieniä. Katot ovat ruokoa; salava,
tammi ja pari omenapuuta levittävät niitten yli tuuheita oksiaan.
Lehväin välistä vilkkuu pieniä akkunoita valkoisine, kuvioilla
koristettuine luukkuineen.
Niin, Ivan Ivanovitsh on kelpo mies! Tunteepa hänet itse Pultavan
komisarius! Kun Dorosh Tarasovitsh Puhivotshka saapuu Horolista,
pistäytyy hän aina Ivan Ivanovitshin luo. Ja esipappi, isä Pietari,
joka asuu Koliberdassa, tapaa sanoa vierailleen, ettei hän tunne toista
ihmistä, joka niin hyvin täyttäisi kristilliset velvollisuutensa ja
osaisi elää niin kuin Ivan Ivanovitsh.
Hyvä Jumala, kuinka nopeasti aika kuluu. Siitä on jo yli kymmenen
vuotta, kun Ivan Ivanovitsh joutui leskeksi. Avioliitto oli lapseton.
Mutta Gapkalla on lapsia, jotka juoksevat pitkin pihamaata. Ivan
Ivanovitsh antaa tuontuostakin kullekin heistä rinkelin, palasen
melonia tai päärynän. Aittain ja kellarien avaimet ovat Gapkan
hallussa, mutta makuuhuoneessa olevan suuren kirstun ja keskimäisen
aitan avaimet ovat Ivan Ivanovitshilla itsellään eikä hän mielellään
usko niitä kenenkään huostaan. -- Gapka, jolla aina on esiliina yllä,
on roteva tyttö. Hänellä on pyöreät pohkeet ja punaiset posket.
Ja mikä jumalaapelkääväinen mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Joka sunnuntai
hän pukee turkkitakin ylleen ja menee kirkkoon. Astuttuaan sisään ja
kumarrettuaan joka suunnalle hän tavallisesti asettuu kirkkokuoron
lavalle ja laulaa mukana kauniilla basso-äänellään. Jumalanpalveluksen
päätyttyä Ivan Ivanovitsh ei voi olla puhuttelematta kirkon luo
kokoontuneita kerjäläisiä. Ehkei hän välittäisi niin ikävästä
tehtävästä, jollei hänen luontainen hyväsydämisyytensä kehottaisi häntä
siihen. "Hyvää päivää, poloinen!" sanoo hän tavallisesti löydettyään
jonkun raihnaan, rääsyisen akan. "Mistä sinä olet, akka parka?"
"Minä olen tästä naapurikylästä. Kolmeen päivään en ole syönyt enkä
juonut mitään. Omat lapseni ajoivat minut pois."
"Sinä onneton! Entä miksi tulit tänne?"
"Apua tulin pyytämään. Eiköhän joku anna minulle edes vähäsen leipää."
"Hm! Vai tahtoisit sinä leipää?" kysyi Ivan Ivanovitsh silloin
tavallisesti.
"Tahdonhan minä! Olen nälkäinen kuin koira."
"Hm!" virkkoi siihen Ivan Ivanovitsh. "Ehkä tahtoisit lihaakin?"
"Minä olen tyytyväinen kaikkeen, mitä armollinen herra vain antaa."
"Hm! Ehkä haluaisit mieluummin lihaa kuin leipää?"
"Ei nälkäinen valitse. Kaikki, mitä suvaitsette antaa, on hyvää." Sen
sanottuaan akka tavallisesti ojentaa kätensä.
"Jumalan haltuun", sanoi Ivan Ivanovitsh mitään antamatta. "No mitä
sinä vielä siinä odotat?"
Ja kyseltyään tähän tapaan vielä toiselta, kolmannelta, hän palaa
kotiin tai pistäytyy naapuri Ivan Nikiforovitshin, tuomarin tai
poliisimestarin luo viinaryypylle.
Ivan Ivanovitsh pitää suuresti kestityksestä ja lahjoista.
Ivan Nikiforovitsh on myöskin kelpo mies. Hänen talonsa on Ivan
Ivanovitshin talon vieressä. He ovat keskenään niin hyviä ystäviä,
ettei ole maailmassa sen parempia. Anton Prokofjevitsh Pupopus, joka
yhä vielä käyttää samaa kanelinväristä, sinihihaista takkiaan ja
pyhäpäivinä syö tuomarin luona päivällistä, tapaa sanoa, että itse piru
on köyttänyt Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin yhteen: minne
toinen menee, sinne toinenkin perässä.
Ivan Nikiforovitsh ei ole koskaan ollut naimisissa. Tosin on juteltu,
että hän muka on ollut naimisissa, mutta se on varmasti valhetta. Minä
tunnen Ivan Nikiforovitshin vallan hyvin ja uskallan sanoa, ettei hän
ole edes aikonut naida. Mistä kaikki tuollaiset juorut mahtavat saada
alkunsa? Niinpä yritettiin levittää huhua, että Ivan Nikiforovitshilla
muka oli syntyessään ollut häntä. Mutta tämä älli on niin järjetön ja
samalla rietas ja sopimaton, etten minä pidä tarpeellisena näyttää sitä
perättömäksi valistuneille lukijoille, jotka epäilemättä tietävät, että
ainoastaan noidilla on häntä, eikä niilläkään kaikilla. Sitäpaitsi
noidat ovat sukupuoleensa nähden pikemmin naisia kuin miehiä.
Huolimatta harvinaisen hyvästä ystävyydestään eivät nämä naapurit
kuitenkaan olleet aivan toistensa kaltaisia. Me opimme paraiten
tuntemaan heidän luonteensa vertaamalla niitä toisiinsa. Ivan
Ivanovitshilla on erinomainen kyky puhua tavattoman miellyttävästi.
Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! Tuntuu aivan siltä, kuin joku hakea
hypistelisi jotakin päästänne tai kutkuttelisi hiljalleen sormilla
jalkapohjianne. Kuuntelet, kuuntelet -- ja annat pääsi painua alas.
Suloista! Erinomaisen suloista! Aivan kuin nukahdus kylvyn jälkeen.
Ivan Nikiforovitsh sitävastoin enimmäkseen vaikenee; mutta annappas,
kun hän sanan sanoo, niin pidä silloin varasi: se pystyy paremmin kuin
terävin partaveitsi. Ivan Ivanovitsh on laiha ja pitkä; Ivan
Nikiforovitsh on lyhempi kasvultaan, mutta leveyttä on hänessä sitä
runsaammin. Ivan Ivanovitshin pää on kuin retikka, juuri alaspäin; Ivan
Nikiforovitshin kuin retikka, juuri ylöspäin. Ivan Ivanovitsh loikoo
vain päivällisen jälkeen katoksen alla paitasillaan; illan tullen hän
ottaa turkkitakin ylleen ja menee jonnekin, milloin kaupungin
vilja-aittaan, jonne hän myy jauhoja, milloin vainioille pyydystämään
peltopyitä. Ivan Nikiforovitsh loikoo päivät pääksytysten kuistilla --
jollei päivä ole liian helteinen, antaa hän tavallisesti auringon
paahtaa selkäänsä -- eikä häntä haluta lähteä minnekkään. Jos sattuu
aamulla hänen päähänsä pälkähtämään, niin hän menee pihalle katsomaan
taloustoimia ja sitten taas loikomaan. Entiseen aikaan hän tapasi
pistäytyä Ivan Ivanovitshin luona. Ivan Ivanovitsh on sangen
hienotunteinen eikä sano kaikin puolin säädyllisessä puheessaan
sopimatonta sanaa ja pahastuu heti, jos kuulee sellaisen. Ivan
Nikiforovitsh ei aina hillitse itseään. Silloin Ivan Ivanovitsh nousee
tavallisesti paikaltaan ja sanoo: "Riittää, riittää jo, Ivan
Nikiforovitsh; parempi, että mitä pikimmin menette kuistillenne
loikomaan auringonpaisteeseen, koska puhutte noin jumalattomasti." Ivan
Ivanovitsh suuttuu julmasti, jos löytää kärpäsen liemestä: hän
raivostuu, viskaa lautasen ja antaa tuta, kuka on isäntä talossa. Ivan
Nikiforovitsh kylpee mielellään, ja kun hän on kaulaansa myöten
istuutunut veteen, niin käskee asettamaan pöydän viereensä veteen ja
sille teekeittiön, ja mielihyvällä hörppii hän teensä tällaisessa
viileydessä. Ivan Ivanovitsh ajaa partansa kahdesti viikossa, Ivan
Nikiforovitsh kerta. Ivan Ivanovitsh on aika utelias. Herra varjele
ketään alkamasta kertoa jotakin ja heittämästä kesken! Jos hän on
tyytymätön, huomaa sen heti. Mutta Ivan Nikiforovitshin naamasta on
vallan vaikea päättää, onko hän tyytyväinen vai suuttunut. Vaikkapa
sattuu iloitsemaan, ei hän sitä ilmaise. Ivan Ivanovitsh on jonkun
verran arkaluontoinen. Mutta Ivan Nikiforovitshin housut ovat niin
suurissa poimuissa, että jos puhaltaisi ne ilmaa täyteen, niin
mahtuisipa niihin koko talo kaikkine sivurakennuksineen. Ivan
Ivanovitshilla on suuret, ilmehikkäät, tupakan väriset silmät ja
V-kirjaimen kaltainen suu. Ivan Nikiforovitshin silmät ovat pienet,
kellahtavat ja kokonaan uponneet tuuheiden kulmakarvain ja pulleiden
poskien väliin; hänen nenänsä on kuin kypsä luumu. Jos Ivan Ivanovitsh
tarjoo teille nuuskaa, niin hän aina ensin nuolaisee nuuskarasian
kantta, koputtaa sitä sitten sormellaan ja ojentaa vihdoin rasian
sanoen, jos olette tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, suomaan minulle
kunnian?" mutta jollette ole tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, vaikken
tiedä nimeänne ja arvoanne, suomaan minulle kunnian?" Mutta Ivan
Nikiforovitsh antaa teille nuuskasarvensa ilman muuta ja sanoo: "Olkaa
hyvä." Sekä Ivan Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh vihaavat kirppuja
eivätkä anna yhdenkään juutalaisen mennä tavaroineen ohi ostamatta
häneltä muutamia rasioita syöpäläisvoidetta, kuitenkin ensin
haukuttuaan häntä siitä, että hän tunnustaa Mooseksen oppia.
Muuten, huolimatta muutamista eroavaisuuksista, ovat sekä Ivan
Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh kelpo ihmisiä.