kauniiseen morsiushuoneeseen, en vielä mennäkseni nukkumaan, vaan
jälleen _con amore_ lukeakseni kaikki Cecilian minulle kirjoittamat
kirjeet, alkaen ensimäisistä suurikirjaimisista viimeiseen
lyijykynätöherrykseen saakka. Samassa tarkoituksessa olin myöskin
ottanut mukaani hänen muotokuvansa. Sen asetin pienelle pöydälle sängyn
ääreen ja lampun sen eteen, ja sitten heittäydyin itse vuoteelle. Niin
mukavasti en ollut kahdeksaan päivään saanut kertaakaan levätä
hät'hätään kokoonpannulla vuoteellani. Tunsin voivani sangen hyvin,
lukuunottamatta heikkoa poltetta ohimoissani; en tuntenut ajatuksiani
ollenkaan kiihtyneiksi, vaan olivat ne päinvastoin selvät ja iloiset,
kuin olisi kylmää lähdevettä veren asemasta virrannut suonissani. En
ihmetellyt tätä seikkaa, vaan pidin aivan luonnollisena, ettei mikään
vihollisvoima rohkene lähestyä tuota vuodetta. Kuulin kellon lyövän
yksitoista ja sitten kaksitoista, ja omituista kyllä, viimeisen lyönnin
kajahtaessa sammui yht'äkkiä lamppu sänkyni vieressä, niin etten voinut
torjua itsestäni jonkinlaista hieman taikauskoista mielenliikutusta.
Lamput sammuvat kuitenkin aivan luonnollisista syistä. Mutta
miettiessäni sytyttäisinkö sen uudelleen, vai koittaisinko jo nukkua,
olin äkkiä kuulevinani, kuinka puistoon johtava ruokasalin ovi
ulkoapäin avattiin ja sitten jälleen hiljaa suljettiin. Tuntematta
vielä hiukkastakaan kauhua nousin istumaan sängyssäni ja kuuntelin.
Silloin kuulin aivan kuin paljaan pienen jalan hiipiviä askeleita
portailta; hiljaa, hiljaa avattiin salonginovi, askeleet lähenivät
matolla ja pysähtyivät, niin olin kuulevinani, esiripun taakse,
aivan kuin kuunnellakseen, oliko mitään häiriötä odotettavissa
sisäänastuessa. Ymmärtänethän, ettei asia enää tuntunut minusta
hauskalta. Nousin nopeasti ylös, heitin päälleni muutamia
vaatekappaleita, ja hiivin lukitsemattomalle ovelle kurkistamaan
avaimenkolosta. Sattumalta olivat balkongin verhot sysätyt kiinni,
joten kabinetissa oli aivan pimeätä. Mutta juuri kuin kumarruin
katsomaan avaimenkolosta, sysättiin esirippu syrjään -- ja hän itse
astui sisään!"
"Virginiako? Kauhea uni!"
"Uniko? Sinä saat uskoa mitä haluat. Minä tiedän, mitä minä tiedän. Ei,
ystäväni, minulla on liiankin tarkkoja todistuksia siitä, että kaikki
oli totta; mutta siitä lisää myöhemmin. Mitä minä äsken sanoinkaan?
Niin, se oli totta, hän astui esiripun takaa elollisena, ainoastaan
hieman pienemmältä näytti hän minusta, niin että olisin voinut vannoa,
että hän todellakin oli se Kleopatra, jonka olin kantanut pois
komerosta ja joka nyt palasi takaisin puistosta, koska hänelle
yksinäisyydessä kävi aika pitkäksi ja hän myöskin toivoi saavansa
hieman kiduttaa minua. Sinä pudistat päätäsi epäuskoisesti! Minä sanon
sinulle, että jos itse olisit kantanut häntä käsivarsillasi, kuten minä
tein, niin olisit sinäkin tuntenut, että tuo povi oli vain jäähmettynyt
ja jäätynyt kuolonuneen, ja että veri sen suonissa voi helposti
uudelleen sulaa. Pidinhän häntä tykyttävällä sydämelläni! Täytyihän
hänen tuntea se, vaikka hän olikin kivettynyt! Ja nyt oli hän herännyt
näkemään, että minä olin kantanut hänet pois kuuluakseni toiselle --
oi, Jumalani, hän ei olisi koskaan rakastanut minua, jos hän ei olisi
tullut kysymään, olinko kokonaan unhoittanut hänet!"
Sanomattoman surumielinen ilme kasvoillaan tuijotti hän lattiaan.
"Niin, minä en todellakaan voi moittia häntä siitä", sanoi hän ja
nyökäytti surullisesti pari kertaa päätään. "Mutta miksi toi hän
mukanaan inhoittavan seurueensa, käärmeen ja apinan? Viheriä käärme oli
kaulanauhan tavoin kiertynyt hänen kaulansa ympärille, ja apina piteli
kiinni hänen laahuksestaan hänen astuessaan kabinettiin. Hän oli
kietonut vihreän pukunsa, jonka olet nähnyt, rintansa ja olkapäittensä
ylitse ja kääriytynyt sen poimuihin, kuin olisi hän värissyt vilusta.
Nyt seisoi hän hetkisen hiljaa, ja minä huomasin sangen hyvin, että hän
näki minut avaimenkolon lävitse, sillä hän nyökkäsi minulle päätään, ei
kuitenkaan tylysti, vaan aivan kuin ihmetellen, ettei saanut parempaa
vastaanottoa. Mutta minä en voinut poistua ovelta päästääkseni hänet
sisään. Sen huomasi hänkin selvästi, sillä minä näin, kuinka hän
muuttui surullisemmaksi ja huokasi useita kertoja. Mutta hän ei
joutunut hämilleen, vaan otti esiin pienen kuvastimen, jonka hän antoi
apinalle, ja istui komeron sohvalle tuon inhoittavan eläimen hypätessä
marmoripöydälle ja pitäessä kuvastinta hänen edessään. Nyt alkoi hän
irroittaa ja sitten uudelleen palmikoida pitkiä, mustia hiuksiaan.
Millaiset hiukset! Ne ulottuivat hänen polviinsa saakka, ja minä olin
niin usein leikitellyt niillä! Nytkin levisi niistä tuo omituinen
ambran ja jasminin sekainen tuoksu, jonka niin hyvin tunsin, ja samaten
tunsin helminauhan sekä kultarenkaat, jotka olivat kiinnitetyt hänen
korviinsa. Hiuksiaan järjestäessään katseli hän vain kuvastimeen
yrittämättä kertaakaan tavoittaa minun katsettani. Apina sen sijaan
kääntyi vähän väliä minua kohti, irvisteli ilkeästi ja teki minulle
niin ärsyttäviä ja halventavia liikkeitä, että minä uudelleen suutuin
tuohon inhoittavaan eläimeen ja olisin mielelläni halunnut ampua sen
siihen paikkaan. Mutta nyt nousi hän jälleen ylös ja asteli yhtämittaa
eteensä tuijottaen hitaasti edestakaisin tuossa pienessä huoneessa,
aivan kuin olisi odottanut, että nyt, kun hän oli tehnyt itsensä niin
kauniiksi, ei enää mikään ovi voisi pysyä hänelle suljettuna. Hän oli
hiusneulalla kiinnittänyt pukunsa taiteellisin laskoksin vasemman
olkapäänsä ylitse, mutta käsivarret olivat vapaina, ja kulkiessaan piti
hän kättään juuri sillä kohdalla rintaansa, johon käärme muinoin oli
haavoittanut itseään, ja johon käärme sittemmin oli imeytynyt. Tuo
käärme oli yhäti hiljaa ja rauhallisesti hänen kaulansa ympärillä. Olin
näkevinäni sen hohtavan viheriäistä valoa, ainakin voin eroittaa
selvästi joka kolkan tuossa aikaisemmin aivan pimeässä huoneessa. En
tahdo kuitenkaan vannoa sitä seikkaa varmaksi. Olin nimittäin liian
kiihoittunut, joten olen kenties voinut erehtyä yhden tahi toisen
pikkuseikan suhteen. Pääkohdat näin sitävastoin sitäkin selvemmin, usko
tahi älä. Minä näin hänen muuttuvan yhä levottomammaksi ja kiihkeästi
astuvan pari askelta ovea kohti, jolloin tahdottomasti hyppäsin
taaksepäin, Mutta apina piti kiinni hänestä, ja nyt syntyi noiden
kahden olennon välillä äänetön, tuskallinen taistelu. Viha ja kauhu
nosti veret hänen kasvoilleen, kun tuo inhoittava eläin koitti repiä
puvun pois hänen olaitaan ja tarttua hänen hiuksiinsa. Niin seisoi hän
hetkisen aivan avuttomana ja näytti olevan täydellisesti eläimen
vallassa. Mutta äkkiä antoi hän pukunsa pudota, paiskasi käärmeen
vihollisensa päätä kohti ja syöksyi niin kiivaasti ovea vasten, että se
ovipuolisko, jota vastaan minä nojasin, lensi auki ja hän, vain
hiustensa verhoamana, vaipui kynnykselle jalkojeni juureen. -- 'Lukitse
ovi!' kuiskasi hän hengästyneenä. 'Pian, muuten me molemmat olemme
hukassa!' Tottelin koneellisesti. Nyt seurasi syvä hiljaisuus. Kuulin
vain hänen hengityksensä edessäni ja yritin kumartua hänen puoleensa.
Mutta ojentaessani käteni nostaakseni ylös hänet, lensi hän höyhenen
tavoin ylös ilmaan, syöksyi morsiusvuoteelle ja kietoutui leukaansa
myöten peitteeseen, jonka alla äsken olin levännyt.
"Seisoin kuin kivettyneenä paikoillani. Kauhu ja sääli, viha ja suru
herpaisivat kieleni. Mutta minä vakuutan sinulle olleeni yhtä valveilla
kuin nyt, keskellä kirkasta päivää; vain se, etten erikoisesti
ihmetellyt näkemääni, tuntuu minusta nyt kummalliselta. Kuulin kuinka
apina raivosi kabinetissa ja koitti torjua käärmeen hyökkäyksiä. Sitten
kuului balkongilta kilahdus, aivan kuin olisi joku suurista
akkunaruuduista rikottu kivellä.
"Apina oli hypännyt ulos akkunan lävitse. Sitten oli siellä jälleen
hiljaista ja rauhallista. Minä kumarruin kurkistamaan avaimenkolosta,
mutta hypähdin samassa vavahtaen takaisin. Sillä tuosta pienestä
aukosta alkoi loistaa vihreä valo, joka piteni vähitellen suikulaiseksi
ja minä näin selvästi, kuinka käärme pakkautui avaimenkolosta
huoneeseen lähtien sitten kiemurtelemaan kohti vuodetta. Sen valo teki
huoneeni aivan valoisaksi.
"Oi, minun päätäni, minun päätäni!" huusi hän äkkiä ja nosti kätensä
haavalle otsallaan. "Mutta istu hiljaa, Tancred! Minun täytyy ensin
keventää sydäntäni kertomalla sinulle kaikki, ja sitten voit asettaa
sille koko viisautesi laastariksi. Pyydän sinua, älä keskeytä minua
millään muotoa. Oi, jospa itse olisit kuullut hänen äänensä, hänen
hiljaisen itkunsa! Hän makasi liikkumattomana sängyssäni, kunnes minä
viimein sain rohkeutta astua lähemmäksi ja sanoa hänelle, ettei hänen
paikkansa ollut siinä, että hänen piti nousta ylös ja jättää minut
yksikseni, sillä muussa tapauksessa voisi häntä kohtaan tuntemani
rakkauden jäännös muuttua vihaksi ja inhoksi! -- Tunsin tällöin
rohkeuteni sangen vähäiseksi, sillä jos hän olisi vastannut omaavansa
minuun nähden vanhoja oikeuksia, niin mitä olisin voinut vastata
hänelle? Mutta tuolla tyttö-raukalla ei ollut aikomustakaan moittia
minua. -- 'Anna minun olla tässä vain hetkinen, kunnes lämpenen', sanoi
hän. 'Ulkona puistossa on niin kylmä ja minun vaatteeni on varastettu.
Sinun luonasi on niin lämmin ja hyvä olla, ja minä olen niin väsynyt.
Olisin sangen iloinen, jos voisin nukkua tähän. Tule siis vielä kerran
viereeni, laske kätesi sydämelleni ja koita, kuinka kylmä se jo on.
Miksi pysyttelet niin kaukana sängystä?' -- 'Aja pois tuo ilkeä
käärme!' sanoin minä. 'Miksi toitkaan mukanasi tuon syöpäläisen, joka
inhoittaa minua?' -- 'Minäkö sen toin mukanani?' sanoi hän nyt. 'Sinä
tiedät, miksikä se seuraa minua. Mutta katsopas, se on aivan kesy. Se
ei tee pahaa kenellekään muille kuin minulle itselleni, ja minä itse
olen ojentanut sille rintani. Täytyihän minulla olla joku, jonka voin
painaa rintaani vasten, kun sinä et enää ollut syleiltävänäni ja
suudeltavanani. Katsohan, se makaa tuossa niin rauhallisena ja on
juotuaan nukahtanut; se on jättänyt jälelle vain muutamia pisaroita, ja
ne viimeiset kuuluvat sinulle!'
"Noin sanoessani työnsi hän peitteen syrjään ja näytti minulle haavaa
rinnassaan. Kyyneleet kohosivat silmiini. -- 'Virginia', sanoin minä,
'eikö siis mikään enää voi pelastaa sinua? Onko siis sekä sinun että
minun elämäni ikuisesti turmeltu?' -- Sinun olisi pitänyt nähdä hänen
suloinen hymynsä hänen sanoessaan: 'Sinä jäät eloon; ja mitäpä minä
merkinnen? Mutta jos sinä vielä kerran tahdot tehdä minulle jonkun
hyvän työn, niin paina huulesi haavaani; sitä olen koko ajan odottanut
ja vain siksi olen tullut tänne luoksesi.' -- 'En voi', sanoin nyt
hänelle. 'Käärme on tiellä.' Nyt kääri hän tuon kankean eläimen
käsivartensa ympärille, niin että se näytti vihreäemaljiselta
kultarenkaalta, jonka lukossa loisti kaksi rubinia. -- 'Voitko nyt?'
kysyi hän. Silloin suutelin minä vavisten tuota tummaa tahraa ja tunsin
vavahduksen kulkevan hänen kaikkien jäsentensä lävitse; mutta muuten
makasi hän aivan hiljaa paikoillaan, silitteli kädellään kevyesti
hiuksiani ja painoi lempeästi päätäni rintaansa vasten. -- 'Kiitän
sinua', sanoi hän. 'Nyt on minun niin hyvä olla. Katsopas kasvoihini!
Enkö ole jälleen tullut nuoreksi ja kauniiksi?' -- Oi, Tancred, kaunis
oli hän todellakin, mutta kuolema oli jo painanut leimansa hänen
kauneuteensa, ja minun sydämeni vuoti verta sanoessani: 'Niin, sinä
olet kauniimpi kuin koskaan ennen.' -- 'Näetkö sinä sen?' alkoi hän
uudelleen, vetäen peitteen rintansa ylitse, kuin olisi häntä palellut.
'Tiesinhän minä voivani vielä kerran miellyttää sinua. Jos minä aina
olisin saanut olla sinun silmiesi edessä, niin ei asia olisi koskaan
mennyt näin pitkälle. Mutta nyt olet sinä kiinnittänyt sydämesi
vaaleaan, ja tumman täytyy siksi tulla onnettomaksi. -- Tuoko on
_hän_?' kysyi hän äkkiä, kohoten käsivarsiensa nojaan ja katsellen
kuvaa sängyn vieressä. 'Sinä sanoit minulle, että hän oli sisaresi.
Miksi olet pettänyt minut, joka en koskaan salannut sinulta mitään?' --
Sitten antoi hän suurten, himmeiden silmiensä katseen harhailla ympäri
huoneessa. -- 'Täällä siis!' sanoi hän. 'Täällä siis tulee hän
hallitsemaan. No niin, niinhän täytyneekin olla. _Minua_ ei enää
lämmitä mikään vuode!...'
"Oi, ystäväni, minun on mahdoton kuvailla, millaisilla tunteilla kuulin
kaikkea tuota! Kasvoni olivat painuneet aivan hänen kasvojensa viereen,
ja kyyneleeni valuivat hänen poskilleen. Alussa tuntemani kauhu ja
vastenmielisyys olivat kadonneet. Vain pelko että hän kuolisi käsiini,
sai minut vapisemaan. -- 'Voitko antaa minulle anteeksi?' kuiskasin
minä kuin itsekseni. Silloin katsoi hän minuun suurin silmin, aivan
kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystäni. -- 'Kuule', sanoi hän, 'on
julmaa, että minun jo nyt täytyy peittyä haudan poveen, _hänen_
jäädessään tänne ja nauttiessaan minulta riistämäänsä kaunista elämää.
-- Mutta minä en tarvitse kärsiä sitä, ellen itse sitä tahdo, enkä minä
sitä _tahdokaan_', huudahti hän äkkiä niin kiihkeällä äänellä, että
minä kauhistuneena kimmahdin taaksepäin. Hänen kasvonsa olivat nyt
muuttuneet aivan toisenlaisiksi, hänen silmänsä liekehtivät, hän kohosi
nopeasti ylös ja ravisteli hiuksiaan, niin että ne mustana hyrskynä
levisivät hänen olkapäilleen, -- 'Poista tuo vaalea minun silmieni
edestä!' huusi hän. 'Missä on palvelijani, joka kantoi laahustani?
Vaikka hän olisi aave tahi paholainen, niin on hän kuitenkin kyllin
hyvä poistamaan nuo kasvot näkyvistäni. Mutta odotapas -- voihan se
tapahtua näinkin. Herää!' huusi hän ravistaen rannerengastaan, niin
että käärme jälleen heräsi eloon. 'Kas tuossa, tuossa on vielä jotakin
tehtävää sinulle, narri-raukka!' -- ja hän heitti elävän rannerenkaansa
kuvaan, niin että sitä peittävä lasi kilahtaen särkyi. Samassa tunsin
jääkylmän suutelon huulillani, ja kaksi käsivartta kietoutui
ympärilleni, aivan kuin haluten musertaa rintani; turhaan koitin
irroittautua, huudahdin äänekkäästi -- ja nyt tunsin tuon säälimättömän
aaveen päästävän minut irti; kädet vaipuivat alas, huulet irtaantuivat
huulistani, käärmeestä loistava valo sammui, ja minä kaaduin
taintuneena lattialle.
"Kun jälleen heräsin, vallitsi ympärilläni pimeys. Voin vasta
vähitellen muistaa äskeiset tapahtumat ja vaivaloisesti kohota ylös
lattialta sängyn vierestä. Ensin koitin uskotella itselleni, että
kaikki oli ollut vain kauheata unta. Mutta sytyttäessäni kynttilän ja
katsahtaessani ympärilleni huomasin liiankin selviä jälkiä. Cecilian
kuvaa peittävä lasi oli rikki ja kuvan värit himmenneet, ikäänkuin
olisi joku ilkeä hengähdys kulkenut sen ylitse. Tyyny oli vielä lämmin
ja tuoksui hänen hiuksistaan. Menin kynttilän kanssa kabinettiin, mutta
siellä en huomannut mitään. Mutta astuttuani balkonginovelle huomasin,
että muuan akkunaruutu makasi pirstaleina lattialla, ja vaikka raitis
aamuilma virtasi särkyneestä akkunasta sisään, tunsin sielläkin tuon
tutun tuoksun, joka kertoi minulle kyllin selvästi, kuka oli siellä
ollut!"
5.
Hän vaikeni ja sulki silmänsä, ikään kuin olisivat viimeisten sanojen
mukana hänen viimeiset voimansakin sammuneet. Hänen kätensä vaipuivat
alas tuolin käsinojilta, ja hänen päänsä vajosi olkapäälle. Hän ei
tointunut, ennen kuin ystävä, joka oli nopeasti hypähtänyt ylös,
hetkisen oli jäähdytellyt hänen otsaansa kylmällä vedellä. Tällöin
huokasi hän syvään ja avasi silmänsä.
"Eikö sinunkin mielestäsi", sanoi hän hiljaa ja puristi Tancredin
kättä, "ole kauheata saada elää sellaisia tapahtumia ja olla pakoitettu
sanomaan itselleen: sinä olet voimaton niiden suhteen, sinä olet itse
aiheuttanut ne!"
"Sehän on jo ylitse-elettyä", sanoi toinen lohduttaen, "eikä palaa enää
takaisin. Mutta sinä et millään ehdolla saa enää yksinäsi viettää
siellä öitäsi. Minä en jätä sinua yksinäsi; ensin syömme aamiaisen, ja
toivuttuasi hieman lähdemme morsiamesi luo. Lienee lopultakin parasta,
että kerrot hänelle kaikki; silloin et enää tarvitse tuntea
levottomuutta hänen läsnäollessaan; ja siksi paljon luulen häntä
tuntevani, ettei hän tämän onnettoman jutun takia hylkää sinua, vaan
pikemmin tekee kaiken voitavansa viihdyttääkseen ja miellyttääkseen
sinua, kunnes olet ainiaaksi unhoittanut tuon toisen."
"Olet kenties oikeassa", sanoi hän. "Mutta nyt on vielä liian aikaista.
Ylihuomennahan minun pitäisi seistä alttarin ääressä? Minusta tuntuu
kuin ei se asia olisi vielä niin pitkällä. Tee kuitenkin minuun nähden
miten itse vain haluat. Minä tunnen itseni sekä ruumiin että sielun
puolesta niin surkean väsyneeksi ja hajanaiseksi. Koittakaamme voinko
minä nauttia mitään. Kenties voin sitten paremmin."
Tancred huusi palvelijaansa ja käski kiiruhtamaan aamiaisvalmistuksia.
Mutta jo ensi palasen suuhunsa pistettyään selitti Archibald, että
kaikki maistui hänestä niin katkeralta.
Myöskin alkoi polte hänen otsallaan uudelleen.
"Kuulepas", sanoi ystävä -- "sinä pysyt aivan rauhallisesti täällä,
kunnes minä olen ehtinyt noutaa lääkärin. Kenties onkin kaikki sangen
helposti autettavissa. Mikäli minä asiaa ymmärrän, niin ei ainakaan
sinun valtimosi ole normalinen. Lupaatko odottaa täällä minun
paluutani?"
Sairas nyökäytti myöntäen päätään jokaiselle ystävänsä ehdotukselle.
Tancred läksi nopeasti lääkäriä noutamaan, annettuaan ensin
palvelijalleen muutamia erikoisia menettelyohjeita. Ajan voittamiseksi
otti hän kadulla ajurin, ja tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun hän jo
palasi lääkärin kanssa selitellen tälle portaita ylös noustessaan
kysymyksessäolevaa harvinaista sairaustapausta. Mutta palvelija, joka
tuli ovea avaamaan, selitti hänelle tuskallinen ilme kasvoillaan, että
paroni oli ollut tuskin viittä minuuttiakaan yksin, kun hän oli jo
poistunut vakuuttaen kuitenkin aivan heti palaavansa takaisi. Hän oli
turhaan koittanut saada hänet odottamaan, ja väkivaltaa ei hän
luonnollisesti voinut käyttää.
Tancred tunsi kauhistuvansa, mutta toivoi kuitenkin pian saavansa nähdä
Archibaldin uudelleen astuvan sisään. Mutta odotettuaan turhaan
muutamia tunteja ei hän levottomuudeltaan enää voinut pysyä kotonaan.
Hän kiiruhti Cecilian asuntoon, jossa täti ihmetteli sitä seikkaa,
ettei sulhanen koko edellisenä päivänä ollut näyttäytynyt, mutta ei
kuitenkaan ollut sen takia huolestunut, vaan odotti hänen pian
saapuvan. Tancred vältti korjaamasta tuota hänen erehdystään. Nuori
morsian oli täysin toipunut vähäisestä pahoinvoinnistaan ja oli kaunis
kuin päivä; hän ojensi sydämellisesti kätensä Tancredille, sillä hän
tiesi, kuinka uskollinen ystävä tämä oli hänen rakastetulleen. Mutta
hän ei aavistanut, millaisen uhrin tuo uskollisuus oli Tancredilta
vaatinut, eikä myöskään, kuinka raskain sydämin tämä nyt poistui hänen
luotaan. Tancred oli kohtaloonsa tyytyen ja egoistista katkeruutta
tuntematta vetäytynyt syrjään, koska hän otaksui Archibaldin voivan
tehdä Cecilian onnellisemmaksi kuin hän itse olisi voinut. Nyt, kun
Cecilia oli vaarassa joutua Archibaldin seurassa synkän kohtalon
alaiseksi, voi hän tuskin torjua mielestään vihamielistä tunnetta
ystäväänsä kohtaan. Mutta hänen saapuessaan Archibaldin asunnolle
katosi tuo tunne aivan kokonaan, ja levottomana ystävänsä kohtalosta
astui hän sisään.
Puutarhuri kertoi hänelle, että herra paroni oli kyllä ollut siellä, ei
kuitenkaan yksinään, vaan erään kehnopukuisen tuntemattoman nuoren
miehen seurassa, ja he olivat puhuneet ranskaa keskenään. Sitten oli
paroni mennyt asuntoonsa, mutta vieras oli hänen täytynyt opastaa
puistopaviljonkiin, jossa tuo käärmekuva oli ollut. Sen oli
ranskalainen kietonut pariin käsiliinaan ja kantanut puutarhurin
avustamana ulkona odottelevaan ajuriin. Pian oli paronikin tullut alas
kantaen kädessään pientä matkalaukkua ja sanonut hänelle, ettei hän
palaa yöksi kotia. Minne hän oli matkustanut, sitä ei hän voinut
tietää; mutta kauaksi ei hän kuitenkaan liene mennyt, sillä kaikki oli
jo valmiina kahden päivän kuluttua vietettäviä häitä varten.
"Luulen voivani kertoa armolliselle herralle", jatkoi puutarhuri,
"kuinka herra paroni on saanut otsaansa tuon haavan. Sen on epäilemättä
apina tehnyt. Minä olin nimittäin sulkenut sen tuonne pieneen torniinsa
ja sen takia tuli se, kuten tavallisesti sen sukuiset eläimet,
hurjistuneeksi ja kostonhimoiseksi, ja kun herra paroni yöllä saapui
puistoon, murtautui se vapaaksi vankeudestaan ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa. Tällöin peljästyi herra paroni niin suuresti, että kauhu
vahingoitti häntä enemmän kuin verenvuoto. Eilispäivän kuluessa en
nähnyt kertaakaan tuota eläintä, mutta yöllä lienee se ollut täällä
hiiviskellen talon ympärillä ja yrittäen päästä sisään, mutta
huomattuaan kaikki ovet tarkoin suljetuiksi on se ilkeyksissään ja
vihamielissään heittänyt suuren kiven balkonginakkunaan. Toinen
akkunaruutu oli nimittäin rikki, kiven löysin minä kabinetista ja
eläimen jalanjäljet keksin tänään selvästi painuneina pehmeään
hiekkaan. Kas tuossa näette ne itsekin."
Hän osoitti maahan, jossa todellakin voi selvästi eroittaa apinan
jäljet. Kun he vielä juttelivat asiasta, lähestyi heitä muuan palvelija
ja antoi Tancredille herransa jättämän kirjeen, jonka tämä oli
kirjoittanut vähää ennen kuin oli ajanut tiehensä tuon vieraan kanssa.
Pahaa aavistaen repäisi Tancred sen auki ja luki nopeasti seuraavat
rivit:
"Minun täytyy matkustaa pois, enkä tiedä koska palaan takaisin.
Osoittanethan minulle sen ystävyystyön, että puhut puolestani
Cecilialle. Jätän itsesi määrättäväksi, mitä tulet hänelle
sanomaan. Tyttö-raukka, miksi piti hänen sydämensä kiinnittyä
niin onnettomaan olentoon kuin minuun! Ja minä -- mutta aika
rientää! Voi hyvin! Suokoon Jumala, että jälleen saisit kuulla
minusta!"
Aina iltapäivään saakka taisteli tuo uskollinen ystävä itsensä kanssa,
ennen kuin voi lähteä raskaalle vierailulleen Cecilian luokse. Mutta
nytkään ei hän voinut tunnustaa hänelle totuutta. Mikä muu selitys
hyvänsä tuon äkillisen katoamisen johdosta oli hänen mielestään
lempeämpi kuin selitys vanhan velan kauheasta takaisin vaatimisesta,
joka äkisti kiskaisi tuon onnettoman hänen uuden elämänsä kynnykseltä
takaisin vanhaan kuiluun. Kuolonvaarakin, jos hän luulisi sen
rakastettuansa uhkaavan, tuottaisi varmaankin vähemmän tuskaa hänen
sydämellensä, kuin tietoisuus siitä, millä tavoin hän hänet kadottaa.
Ja niinpä keksikin Tancred erään jutun, jonka hän, tosin hieman
hämmentyneenä, heille kertoi. Mutta hänen kuulijansa hämmästys edisti
hänen tarkoitustaan. Muuatta kaksintaistelua, joka jo vuosikausia oli
ollut ratkaisematta Archibaldin ja erään ranskalaisen upseerin välillä,
ei enää voitu lykätä toistaiseksi, koska vastustaja oli joku aika
sitten rohjennut kirjoittaa kunniataloukkaavan kirjeen Archibaldille.
Hän itse (Tancred) oli hämmästynyt sangen suuresti saatuaan kirjeen,
jonka Archibald ennen matkaansa oli kirjoittanut hänelle mainitsematta
mitään kaksintaistelun ajasta ja paikasta. Hän otaksui kuitenkin, että
Archibald oli matkalla Parisiin -- ja lupasi, voidakseen jollakin
tavoin rauhoittaa naisia, heti pyytää virkalomaa ja kiiruhtaa
pakolaisen jälkeen.
Hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän näki, kuinka ankarasti isku
sattui tuohon rakastettavaan neitoseen. Mutta tädin puhjetessa
kiihkeisiin valitushuutoihin säilytti Cecilia mielenmalttinsa. Vain
hetkiseksi täyttyivät hänen silmänsä suurilla kyynelkarpaloilla. Sitten
rikkoi hän ne pitkillä silmäripsillään, ojensi ystävälle kätensä ja
liikuttava alistuvaisuuden ilme kasvoillaan sanoi:
"Matkustakaa. Varmaankin on hän juuri nyt teidän kaltaisenne ystävän
tarpeessa ja jättänyt teidät tänne vain siksi, että _meillä_ olisi joku
tukenamme. Mutta minä kyllä kestän sen ja voin myöskin auttaa tätiä.
Matkustakaa ja tuokaa hänet vahingoittumattomana meille takaisin. Oi,
Jumalani, onhan mahdotonta, että minä voisin kadottaa hänet!"
Niin kehoitti hän itse Tancredia pian lähtemään matkalle. Mutta vaikka
tämä itsekin halusi sen tehdä mitä pikimmin, ei hän kuitenkaan voinut
matkustaa vielä iltajunalla. Joukko esteitä pidätti häntä seuraavaan
aamuun saakka. Sitäpaitsi täytyi hänen raskain sydämin myöntää
itsellään olevan sangen vähän toiveita löytää Archibald Parisista tahi,
_jos_ hän löytäisikin hänet, saada hänet pian palaamaan takaisin. Kun
hän viimein mitä tuskallisimmassa kärsimystilassa saapui Parisiin,
huomasi hän ikävän aavistuksensa toteutuvan, sillä hän ei löytänyt
jälkeäkään Archibaldista tahi tuosta onnettomasta tytöstä. _Maison
garnie'n_ emäntäkään, jonka luona hän myöskin kävi, ei tiennyt mitään
tytön nykyisestä kohtalosta.