sillä aikaa kertaakaan kirjoittaa Cecilialle. Kertoisihan hänen
vaitiolonsa heille, ettei hänellä ollut mitään varmoja tietoja
ilmoitettavanaan. Kun hän viimein alakuloisena palasi epäonnistuneelta
retkeltään ja meni noiden hyljättyjen naisraukkojen asunnolle,
sai hän siellä tietää heidän, välttääkseen tungettelevaista
osanottoa, matkustaneen tädin maatilalle käskien palvelijain sanomaan
hänelle, että hän hyväntahtoisesti tulisi matkalta palattuaan
käymään siellä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan ilmoitti
kirjeellisesti heille matkansa tulokset ja mainitsi samalla tärkeiden
virkavelvollisuuksien, ikävä kyllä, estävän hänet suullisesti
kertomasta niistä heille. Jos hän saisi pienimmänkään tiedon
arvoituksellisesti kadonneen ystävänsä kohtalosta, ilmoittaisi hän
siitä heti heillekin.
Mutta sekään ei ollut enää hänelle mahdollista. Seuraavana päivänä sai
hän nimittäin tietää, että hallitus oli uskonut hänelle erään
kunniakkaan tehtävän, joka pakoitti hänet matkustamaan melkein
kokonaisen vuoden yhdestä pohjoismaisesta hovista toiseen.
Kirjeisiinsä, jotka hän tuon matkansa kestäessä lähetti tädille ja
Cecilialle, ei hän saanut vastausta. Kun hän vihdoin joulukuussa palasi
kotimaahan ja entiseen asuntoonsa, etsi hän ensi töikseen saapuneiden
kirjeiden joukosta jotakin ystävänsä tiedonantoa. Mutta nytkin
osoittautui hänen toivonsa turhaksi. Hän jo arveli täytyvänsä lähteä
tädin maatilalle kuulustelemaan asianlaitaa -- oliko todellakin hänen
pahin aavistuksensa toteutunut, vai oliko hän, ystävä, yksinkertaisesti
vain unhoitettu -- mutta samassa kuuli hän ovikellon kilahduksen, äänen
ja askeleita, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään tavallista
kiivaammin. Askeleet lähenivät, ovi avautui, ja kadonnut ystävä seisoi
kynnyksellä. Samassa olivat ystävykset toistensa sylissä.
Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan. Vielä
Archibaldin kertoessa saaneensa tänään tiedon ystävän tulosta ja
päättäneensä hämmästyttää häntä vaikeni Tancred, ikään kuin olisi hän
halunnut lukea hänen kasvoistaan, mitä hänelle viime aikoina oli
tapahtunut. Ja todellakin voi hänen otsaltaan huomata paljon sellaista,
joka antoi ajattelemisen aihetta ystävälle. Haava oli parantunut, mutta
hiukset ohimoilla olivat muuttuneet lumivalkeiksi muun osan tukasta
ollessa aivan mustan. Mutta kasvonpiirteiden kauhea jännitys, jonka
ystävä niin hyvin vielä muisti viime näkemän jäljeltä, oli muuttunut
tyyneksi vakavuuden ilmeeksi, ja silmät näyttivät jälleen katselevan
elämää kiinteästi ja kirkkaasti.
"Tule mukaan", sanoi Archibald; "älkäämme viivytelkö täällä. Olen
luvannut Cecilialle tuoda sinut heti mukanani. Tädin olemme jättäneet
maatilalleni, sillä hän ei mielellään matkusta talvisaikaan. Mutta me
olemme saapuneet kaupunkiin jouluostoksia varten, ja jouduimme tänne
juuri parahiksi tavataksemme sinut ja viedäksemme sinut mukanamme
pyhien ajaksi maalaiselämämme hiljaisuuteen."
He astuivat kadulle, ja Archibald tarttui ystävänsä käsivarteen.
"Ei entiseen asuntooni", sanoi hän. "Minä olen kyllä täydellisesti
toipunut, mutta siitä huolimatta en voi astua tuohon taloon ja vielä
vähemmin viedä sinne puolisoani hänen saatuaan tietää tuon jutun. Niin,
hän tietää enemmänkin kuin sinä, ja on kärsinyt paljon tunnontuskia sen
johdosta, ettei ole saanut kirjoittaa sinulle. Mutta minä en luottanut
Ranskan postilaitokseen, etenkin kun oli kysymyksessä diplomatille
menevä kirje, ja sanottavani halusin mieluummin kertoa suullisesti.
Tule mukaan! Tämä rauhallinen katu johtaa suoraan hotelliimme. Minä en
kyllä välttele tuttuja kasvoja, sillä viisas kaksintaistelujuttusi
vapautti Cecilian ja minut skandalijutusta, mutta hermoni eivät
vieläkään siedä vaunujenjyrinää. Niin, kunnon ystäväni, me olemme
läpäisseet vaikean taistelun, ja vaikean alennustilan, ja se seikka,
että me vielä tänään hengitämme tätä ilmaa, ei ole omaa ansiotamme,
vaan on sen aiheuttanut ihmisasuun pukeutunut pelastava enkeli, joka on
levittänyt rakkautensa verhon haavojemme ja syntiemme ylitse. Kun me
viimeksi näimme toisemme, arvelin minäkin, etten mistään voisi löytää
parempaa turvapaikkaa kuin sinun luotasi. Mutta tuskin olit sinä
poistunut, kun jo tuo salaperäinen voima, joka oli ohjannut minut
tuolle oudolle tielle, tempasi minut heikkoudestani ja levonkaipuustani
huolimatta pois rauhallisesta pakopaikastani. Todellakaan ei ollut aika
vielä levätä. Ajattelepas, kuinka omituista: tuskin parinkymmenen
askeleen päässä asunnostasi kohtasin taidekauppiaan, jonka välityksellä
olin saanut Kleopatran kuvan, ja hänen vieressään kulki vieras, tuo
nuori kuvanveistäjä, joka oli myynyt kuvan hänelle. He olivat matkalla
minua tapaamaan. Voit helposti ymmärtää, miten tuo kohtaus kauhistutti
minua silloisessa mielentilassani; ja yhä enemmän kauhistuin
ranskalaisen vastauksista kiihkeisiin kysymyksiini. En kuitenkaan
saanut silloin vielä tietää kaikkea, vaan vasta myöhemmin samana
iltana, istuessamme kahdenkesken rautatievaunussa ja matkustaessamme
pois pikajunalla. Kuva oli myöskin seurassamme, mutta se oli niin
huolellisesti peitetty, että minä voin sietää sen läheisyyden.
"Matkatoverini oli hiljainen, alakuloinen ihminen, tuskin
kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luonteeltaan oli hän kuitenkin sangen
intohimoinen, sen huomasin useampia kertoja keskustelun kuluessa,
vaikka hän osasikin itseään hyvin hillitä. Hän oli opiskellut
Parisissa, mutta köyhyytensä takia ei hän ollut voinut jäädä kauemmaksi
aikaa asumaan sinne. Näin ollen ei hänellä ollut muuta valinnan varaa
kuin palata synnyinkaupunkiinsa Dijon'iin, jossa hänen enonsa, muuan
pikkukauppias, kykyjensä ja varojensa mukaan oli auttanut häntä. Siellä
näytti hän viettäneen parin vuoden ajan sangen kurjaa elämää, sillä
hänen kykyjänsä ei siellä osattu arvostella ansion mukaan. Niinpä
päättikin hän jälleen lähteä pois sieltä, mutta tapasi sitten eräänä
päivänä enonsa talossa erään vieraan, joka sai hänet unhoittamaan
kaikki kärsimykset. Edellisenä iltana oli, kuten hänelle kerrottiin,
kehnoon pukuun puettu ja useimpien päivien kävelystä perin väsynyt
vieras tyttö kulkenut talon ohitse, ja kun hän ovikilvestä oli lukenut
enon nimen, oli hän äkkiä pysähtynyt ja astunut sitten myymälään
kysymään, olisiko myymälän omistaja mahdollisesti hänen sukulaisensa,
koska tällä oli sama nimi kuin hänen isällään. Ja niin olikin todella
asianlaita, että tuo Dijon'in kunnon porvari ja Egyptin varakuninkaan
insinööri olivat olleet kaukaisia sukulaisia, joten siis tuo
tyttö-raukka oli joutunut omaistensa luokse. Kaikkiin hänelle tehtyihin
kysymyksiin oli hän antanut vain epäselviä vastauksia ja pyytänyt,
ettei häntä pidätettäisi kauempaa kuin seuraavaan päivään, koska
hänellä oli hyvin kiire. Mutta hän ei voinutkaan jatkaa matkaansa,
sillä kun hän seuraavana aamuna yritti nousta lämpimältä ja pehmeältä
vuoteeltaan, vaipui hän taintuneena takaisin tyynyille, ja lääkäri
selitti olevan epätietoista, voiko hän ylipäätänsä koskaan enää astua
askeltakaan talon oven ulkopuolelle.
"Nyt päättivät nuo kunnon ihmiset hoitaa häntä kuin omaa lastansa, ja
itse näytti hän vaipuneen takaisin entiseen tylsyyteensä, niin että
häneen nähden voitiin tehdä miten vain haluttiin. Hän oli yhäti sangen
kaunis, ja hänen käytöksensä oli niin vienoa ja miellyttävää, etteivät
hänen hoitajansa pitäneet mitään uhrausta hänen takiansa liian suurena.
Talven kuluttua toipui hän silminnähtävästi. Hän voi jo kuljeskella
huoneessa, ja hänen huulilleen ja poskilleen palasivat entiset
punavärit. Nuori taiteilija, joka jo ensi kerran tytön nähdessään oli
tuntenut kiintymystä häneen, tunsi sydämensä hehkun syttyvän
ilmiliekkiin. Joka päivä kävi hän hänen luonaan ja ryhtyi viimein
muovailemaan hänen kuvaansakin. Hänen nimensä, hänen synnyinmaansa ja
hänen sydänsurunsa aiheuttivat sen, että hän suunnitteli kuvan
Kleopatraksi. Minä kysyin häneltä, miksi hän oli sen vielä
maalannutkin. -- 'Olin', vastasi hän, 'niin mielettömästi rakastunut
kaikkeen hänessä, aina hänen kynsiensä muodosta siniseen tatuoituun
merkkiin hänen käsivarressaan, etten voinut rauhoittua, ennenkuin olin
jäljentänyt hänet kiveen pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Toivoin
työn kestäessä voivani tehdä hänet suosiollisemmaksi itseäni kohtaan,
mutta pian huomasin toiveeni turhiksi. Koskaan ei hän koittanut vetää
minua lähemmäksi itseään, ja minun intohimoni, jota lopulta en enää
voinut salata, näytti herättävän hänen sääliänsä hivelemättä kuitenkaan
kertaakaan hänen itserakkauttaan.' -- Hän kuului toiselle, oli hän
vastannut hänen itsepintaisiin ja kiihkeisiin rakkaudentunnustuksiinsa.
Niin kauan kuin tuo toinen oli elossa, tekisi hän syntiä Jumalaa
vastaan, jos hän menisi naimisiin jonkun toisen kanssa.
"Sitten oli hän pyytänyt, että hän jollakin tavoin koittelisi hänen
rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Hän ei voinut kestää sitä, että hän
vähitellen murhasi itsensä jonkun uskottoman ihmisen takia. Silloin
vastasi Kleopatra hänelle, että jos hän tahtoi tehdä jotakin hänen
hyväkseen, niin matkustaisi hän Saksaan kyselemään, oliko hänen
rakastettunsa vielä hengissä. Hän ei tosin voinut ilmoittaa hänelle
muuta kuin ristimänimeni ja että olin matkustanut Berliniin; mutta hän
oli tarkoin kuvannut hänelle ulkomuotoni ja käskenyt hänen ottamaan
kuvan mukaansa. Kun minä näkisin sen, muistaisin minä kaiken. Ja hän
olikin matkustanut, osaksi tehdäkseen hänen mielikseen ja osaksi
paetakseen toivotonta rakkauttaan. Kuitenkaan ei hän aikonut etsiä
minua, sillä hän ei luonnollisesti voinut suoda minua hänelle.
Ainoastaan lupauksensa täyttääkseen oli hän saapunut Berliniin, mutta
joutui täällä suureen puutteeseen ja oli pakoitettu myymään tuon kuvan,
ainoan omaisuutensa. Myöskin toivoi hän voivansa vapautua hyödyttömästä
tuskastaan samalla kertaa kuin kuvastakin. Mutta pian oli hän katunut
tekoaan ja palannut taidekauppiaalta kysymään, voiko kaupan vielä
peruuttaa. Saatuaan nyt takaisin kalliin aarteensa oli hän niin
onnellinen, ettei hän lainkaan muistanut, _ketä_ hänen oli kiittäminen
siitä. Mutta lähetessämme Dijon'ia tuli hän yhä vaiteliaammaksi ja
levottomammaksi. Millaiseksi _minä_ tunsin mielialani, sen voit kyllä
hyvin arvata. Millaisessa tilassa tapaisin hänet ja mitä sitten
tapahtuisi? Ellei kuume olisi jo entuudeltaan hehkunut suonissani
ja sumentanut järkeäni, en varmaankaan olisi voinut kestää
kahtakymmentäneljää tuntia noita lohduttomia kysymyksiä, jotka
risteilivät ajatuksissani, vaan olisivat ne pakahduttaneet sydämeni.
"Varhain aamulla saavuimme me Dijon'iin. Seuralaiseni, yhtä vähän kuin
minä itsekään, ei ollut yön kuluessa voinut hetkeksikään ummistaa
silmiään. Hän näytti tavattoman kalpealta ja riutuneelta, ja minä
huomasin hänen tuskin voivan pysyä pystyssä. Itse sen sijaan olin kuin
kuumeelta siivet saanut. Niin menimme hänen enonsa taloon. Seuralaiseni
näytti alakuloiselta ja pelokkaalta, mutta minä en tuntenut mitään
erikoista tunnetta. Sisähuoneesta kuului naisääniä, muuan mustapukuinen
nainen avasi meille oven, ja ensi näkemäni oli ruumiskirstu keskellä
huonetta. Minulla oli vielä niin paljon voimia jäljellä, että voin
astua lähemmäksi, katsahtaa noita kalpeita, heikosti hymyileviä kasvoja
ja kuulla kerrottavan hänen kuolleen kolme yötä sitten, _juuri samana
yönä, jolloin hän oli ilmestynyt minulle_. Sitten kaaduin tiedottomana
ruumiskirstun viereen, ja vasta useiden, useiden viikkojen kuluttua
heräsin jälleen tuntoihini.
"Olinko minä ansainnut sen, että enkeli istui vuoteeni ääressä ja
hymyili minulle ilokyyneleiden lävitse? Oi, ystäväni, jos on olemassa
kiirastuli, joka jalostaa katuvaiset syntiset ansiokkaiksi taivaaseen,
niin olen minä kulkenut tuon tulen lävitse kuumeöitteni kauheita unia
kestäessäni. Ja kuitenkaan en voinut uskoa olevani vapautettu. Minun
täytyi ensin kokea, miten paljon armahtavaisuutta naissydän voi
sisältää. Saatuaan tietää palvelijoiltani, joille tuo nuori taiteilija
oli ilmoittanut sairastumiseni, millaisessa tilassa olin, eivät mitkään
esteet voineet pidättää Ceciliaa tätinsä seurassa matkustamasta
luokseni ja astumasta noiden kunnon ihmisten sijaan, jotka siihen
saakka olivat hoitaneet minua ja pitäneet huolta tiedottomasta
ruumiistani. Hän oli tuskin päivääkään istunut vuoteeni ääressä, kun jo
houraillessani olin kertonut hänelle kaiken sen, jonka sinä säälistä
olit häneltä salannut. Mutta nähtävästi sai hän samalla selville,
kuinka syvälle sydämeeni hänen kuvansa oli painunut! -- -- --
"Nyt jo riittää! Me olemmekin jo perillä, ja tuolla, tuon valaistun
akkunan takana odottaa hän meitä. Tule, kunnon ystäväni! Koittakaamme
eikö armonsaanutkin vielä kerran voi tuntea itseään iloiseksi ja
onnelliseksi."