mutta vain varmoihin käsiin. Lyö se kappaleiksi, sanot sinä? Tuskinpa
löytyisi ihmistä, joka rohkenisi kohottaa kättänsä tuohon tekoon. Sillä
eikö sinustakin, ystäväni, tunnu kuin olisi silloin kysymyksessä
elollisen olennon tappaminen? Joka tapauksessa -- jos jossakin voisi
upottaa sen syvään veteen -- mutta ei, ei! Se olisi vielä kauheampaa!
Tukahduttaa! hukuttaa!"
Hän oli astunut jälleen komeroon ja katseli tuskan ilme kasvoillaan
tuota kuvaa. Ystävä pelkäsi liikutuksen synnyttävän hänessä jonkun
oudon ja ikävän päähänpiston.
"Kas niin", sanoi hän, "se ei kelpaa, että sinä lakkaamatta katselet
noita kasvoja ja mietit kaikkea joutavaa. Tule mukanani klubiin, tahi
jos et tahdo ihmisten seuraa, niin menkäämme pienelle kävelylle
Thiergarteniin ja sitten johonkin supé'lle. Sinä ajattelet asiaa paljon
rauhallisemmin saatuasi pari lasia vanhaa, hyvää sherryä."
"Ei, jätä minut yksikseni", vastasi Archibald melankolisesti. "Minun
täytyy vielä tänä iltana järjestää joukko tärkeitä asioita ja sitten
toivon saavani nukkua ja nukkua samalla pois koko joukon mietteistäni.
Kiitän sinua ystävällisestä tarjouksestasi. Vastaisuudessa kyllä tulen
usein ottamaan sen huomiooni, mutta tänä iltana..."
"Minä huomaan sinun haluavan olla yksinäsi", sanoi ystävä ja tarttui
hattuunsa. "Aamulla saavun uudestaan ja toivon silloin tapaavani sinut
täysin toipuneena. Hyvää yötä, Archibald!"
Niin poistui hän, ja myöskin paroni läksi kabinetista käskien
palvelijan sammuttamaan lampun ja tuomaan raitista vettä työhuoneeseen.
Siellä, kirjakaapeilla ja kauneilla kuparipiirroksilla miellyttävästi
koristellussa huoneessa, jossa Cecilian ihastuttava akvarelli-muotokuva
seisoi jalustalla kirjoituspöydällä, luuli hän voivansa paremmin. Hän
joi pari lasia vettä, kirjoitti muutamia liikekirjeitä ja istui sitten
pitkän aikaa pöydän ääressä tuprutellen savua sikaristaan, ja katsellen
tuon suloisen tytön loistavia sinisilmiä. Hän oli tuntevinaan verensä
hyökyvien aaltojen vähitellen tyyntyvän suonissaan. Pakoitus päässä oli
kuitenkin yhäti entisellään, mutta sen toivoi hän voivansa nukkua pois.
Hän oli jo sammuttanut kynttilän ja aikoi laskeutua pitkälleen suurelle
divanille, jonka palvelija oli tyynyjen ja peitteiden avulla muuttanut
vuoteeksi, kun samassa puutarhan puoleisesta huoneesta kuuluva melu sai
hänet säpsähtämään. Kuului kuin olisi joku varovaisesti kiivennyt
pitkin balkongia ja hiljaa avannut kabinettiin johtavan oven. Sitten ei
pitkään aikaan kuulunut mitään, ja Archibald alkoi jo luulla
erehtyneensä. Hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua, vaan nousi nopeasti
ylös, veti päällensä silkkisen yötakkinsa, tarttui keppiin, jonka
päässä oli raskas pronssinuppi ja avasi hiljaa salongin oven. Matto
vaimensi hänen askeltensa äänen. Hengitystään pidättäen hiipi hän
kuunvalossa huoneen poikki ja jäi kuuntelemaan kabinetin suljetun
esiripun taakse. Mutta sieltä ei kuulunut enää mitään ja vain
rauhoittuakseen työnsi hän esiripun poimua hieman sivulle voidakseen
katsoa sisään; mutta samassa peljästyi hän niin, että jäi hetkiseksi
liikkumattomana seisomaan paikoilleen, kylmän väristyksen kulkiessa
pitkin hänen selkärankaansa.
Ja kuitenkaan ei hänen näkemänsä ollut mitään erikoisen kauheata, vaan
olisi päinvastoin monen muun mielestä tuntunut hupaiseltakin. Komeron
marmoripöydällä, jonka kullatuilla jaloilla kuunvalo väreili, istui
kokoonkyyristynyt apina, joka näytti vaipuneen niin hartaasti
katselemaan kuvapatsasta, etteivät sen muuten niin tarkat korvat
kuulleet oven avautumista. Toisessa kädessään oli sillä Cecilian
burnusista repäisemänsä valkoinen tupsu, toisella raapi se
pitkäkarvaista päätään narisuttaen samalla hampaitaan ja päästäen
silloin tällöin suustaan äänen, joka kuului huokaukselta tai
nyyhkytykseltä. Nyt nousi se ylös -- tuo mykkä, liikkumaton kuva näytti
saattavan sen levottomaksi. Nelinkontin hyppi se hyrrän tavoin pyörien
pöydän ympäri, piti tupsua hampaittensa välissä ja murisi kumeasti.
Äkkiä hyppäsi se sohvalle, ojentausi suoraksi, tarttui kuvajalustan
kulmaan ja loikkasi rivakalla hyppäyksellä kuvan helmaan, jossa se
jälleen kyyristyi ja alkoi lähemmin tarkastella tuota arvoituksellista
ilmiötä. Se kohotti karvaiset sormensa kuvan kauniille olalle ja
silitteli hyväillen sen hoikkia käsivarsia. Se kohosi nyt hiljaa ylös
ja taivutti samalla päätänsä taaksepäin, aivan kuin olisi halunnut
purra poikki tuon pienen vihreän käärmeen, joka lienee herättänyt sen
vastenmielisyyttä, mutta samassa säpsähti se ja kääntyi nopeasti
ympäri. Takanaan näki se herransa korkean vartalon ja uhkaavaan
asentoon kohotetun kepin. Kimeästi kirkaisten hyppäsi eläin sängyn ja
pöydän ylitse balkonginovelle. Mutta lasiovet olivat äänettömästi
sulkeutuneet sen sisään saavuttua, eikä se niin ollen voinutkaan päästä
ulos. Hädissään kiipesi se akkunalaudalle, mutta keppi, jolla Archibald
vimmastuneena huitoo sitä, sattui kipeästi sen vyötäisiin. Huutaen
hyppäsi se lattialle ja pakeni toiseen päähän huonetta yhäti koittaen
etsiä jotakin pakotietä. Kepin yhä useammin sattuessa sen selkään
pakeni se viimein uudelleen kuvan syliin. Siellä ryömi se kokoon koko
ruumis vavisten, ja sen pienet vihreät silmät odottivat omituisesti
vilkkuen, mitä nyt tapahtuisi. Se näytti ymmärtävän, että kuva suojeli
sitä ja että se kuvan sylissä oli ainakin turvattu iskuilta, jotka
luonnollisesti sattuisivat kuvaan. Eikä se tuossa luulossaan
pettynytkään. Vainooja jäi liikkumattomana seisomaan sen eteen, ja
hetkisen mittailivat ihminen ja eläin tasaväkisten vastustajain tavoin
toisiaan vihan ja inhon katseilla. Sitten malttoi Archibald mielensä.
Hän astui balkonginovelle ja avasi molemmat ovenpuoliskot. Sen jälkeen
vetäytyi hän esiripun taakse ja viipyi muutamia minuutteja salongissa.
Kun hän uudelleen astui kabinettiin, oli apina kadonnut.
Syvään huoahtaen katseli nuori mies ympärilleen. Väkinäisesti meni hän
sulkemaan balkongin oven ennen kabinetista poistumistaan.
Työhuoneeseensa saavuttuaan lukitsi hän tarkoin oven ollakseen aivan
varma siitä, ettei joku aave seuraisi häntä sinnekin. Sitten vaipui hän
väsyneenä nojatuoliin ja istui siinä pitkän aikaa, kunnes päätti
uudelleen sytyttää tulen lamppuun ja tarttua johonkin kirjaan mieltänsä
ahdistavien kauhukuvien vaimentamiseksi.
Niin kului suurin osa yöstä. Vasta kuun laskeutuessa voi hän mennä
levolle. Aamulla ylösnoustuaan ja kuvastimeen katsottuaan kauhistui hän
ulkomuotoaan; hän ei ollenkaan näyttänyt onnelliselta sulhaselta, sillä
hänen silmänsä olivat punaiset, kuin olisi hän itkenyt useampia tunteja
unissaan. Hänen oli mahdoton astua kabinettiin; kävely raittiissa
ilmassa tekisi hänelle epäilemättä hyvää, ajatteli hän.
Puutarhaan saavuttuaan näki hän apinan kokoonkyyristyneenä istuvan,
pienessä tornissa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puutarhuri
kertoi hänelle tavanneensa aamulla apinan irrallaan käyskentelevän
puistossa. Vastarintaa tekemättä oli se kuitenkin antautunut kiinni ja
antanut uudelleen sitoa ranteeseensa irroittamansa renkaan. Archibald
käski seuraavaksi yöksi sulkea pienen tornin oven, ellei hän sitä ennen
löytäisi tuolle eläimelle ostajaa. Sitten meni hän kaupungille.
Taidekauppiaan myymälässä, jonne hän ensin poikkesi, ei voitu antaa
hänelle tyydyttävää kertomusta kuvan alkuperästä. Muuan tuntematon
nuori mies, todennäköisesti ranskalainen, jokseenkin kehnossa puvussa
ja käytökseltään huomattavasti rauhaton ja hermostunut, oli ajaen
tuonut kuvan myymälään ja kysynyt, voitiinko se ostaa. Hän oli
asettanut kuvalleen tavattoman korkean hinnan, mutta kun taidekauppias
oli huomauttanut, että kuvalle kenties löytyisi muuan ostaja, mutta
ettei hän voi maksaa niin suurta summaa kysymättä ensin tuon herran
mielipidettä, niin oli hän tyytynyt pienempään etumaksuun ja heti sen
saatuaan syöksynyt ulos myymälästä, aivan kuin olisi peljännyt
alkavansa katua kauppaa. Hän palaisi kyllä takaisin noutamaan
loppusummaa, sillä hän oli katsonut arvostelleensa teoksensa hinnan
pikemmin liian alhaiseksi kuin korkeaksi.
Archibald pyysi, että taiteilija, niin pian kuin hän palaisi,
lähetettäisiin hänen luoksensa. Sitten kuljeskeli hän mitään
ajattelematta muutamia tunteja vilkkaimmilla liikekaduilla, seisoskeli
taide- ja valokuvakauppojen näyteakkunain ääressä, mutta kaikkialla oli
hän näkevinään vain yhdet ainoat kasvot. Sitten meni hän samaan aikaan
kuin tavallisesti Ceciliaa tervehtimään. Hän oli tavallista
kärsimättömämmin odotellut tuota hetkeä; mutta noustessaan portaita
ylös pysähtyi hän useampia kertoja hengähtämään, sillä hänestä tuntui
kuin olisi joku hirveä paino ahdistanut hänen rintaansa. Täti tuli
häntä tervehtimään, mutta morsiantaan ei hän saanut tavata, sillä
Cecilialla oli ollut levoton yö ja kevyempi kuumekohtauskin, josta
syystä tohtori oli selittänyt hänelle olevan parasta pysyä vuoteessa
koko päivä. Hän oli kotimatkalla hieman vilustunut, ja tuon ilkeän
eläimen synnyttämä kauhu oli myöskin hiukkasen tärisyttänyt hänen
hermojaan. Archibald ei kertonut mitään edellisen yön seikkailuistaan.
Hän poistui pian ja melkeinpä tunsi tyytyväisyyttä sen johdosta, ettei
ollut tavannut Ceciliaa. Hän ei luullut omaavansa kylliksi voimia
käyttäytyä iloisesti ja luontevasti hänen seurassaan, eikä hän olisi
myöskään voinut kertoa hänelle mitään siitä synkästä kohtalosta, joka
heitti varjojaan hänen ylitsensä.
Iltapäivällä antoi hän satuloida hevosensa; hän toivoi ratsastaessaan
väsyvänsä ja nukkuvansa sitten yönsä kertaakaan heräämättä. Illalla
myöhään takaisin palatessaan kysyi hän heti, oliko joku vieras hänen
poissaollessaan käynyt häntä kyselemässä. Mutta kukaan muu ei ole
käynyt kuin hänen ystävänsä Tancred, joka oli käskenyt sanoa
hänelle tervehdyksensä. Työhuoneeseensa saavuttuaan löysi hän
kirjoituspöydältään Cecilian kirjeen. Kirje, joka oli kirjoitettu
lyijykynällä ja sisälsi helliä, rakkautta uhkuvia sanoja, teki hänelle
hyvää. Hän laati heti vastauksen, kertoen kuinka ikävältä tämä päivä
oli hänestä tuntunut sen johdosta, ettei hän ollut saanut tavata häntä,
kuinka hän tuskin jaksoi odottaa sitä päivää, jolloin he ainiaaksi
yhdistyisivät, ja lopetti kirjeensä toivomuksella, että hänen
ajatuksensa olisivat vain iloisia ja onnellisia ja että hän nukkuisi
yhtä rauhallisesti, kuin hän itsekin toivoi saavansa nukkua saatuaan
hänen hyvää ja onnellista yötä toivottavan kirjeensä. Hän sulki kirjeen
sinetillään ja lähetti sen määräpaikkaansa. Sitten päästi hän
palvelijansa vapaaksi, sillä hän aikoi tänään mennä aikaisin levolle.
Hän nukkuikin heti, väsyneenä edellisen yön ja rauhattoman päivän
tapahtumista, mutta heräsi jo ennen puoliyötä. Heikko kuunvalon
synnyttämä valojuova tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen
käärekaihtimien sivusta. Hänen ympärillään vallitsi niin syvä
hiljaisuus, että hän selvästi kuuli salongista pöytäkellon naksutuksen.
Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, mutta uni ei
palannut. Ulkona oli taivas peittynyt pilviin, ja hiljainen sade rapisi
akkunoita vasten. Mutta se ei jäähdyttänyt unettoman kuumaa otsaa, vaan
yhä levottomampien ajatusten ahdistamana kieriskeli hän sinne tänne
vuoteellaan. Viimein loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän nousi ylös ja
ryhtyi pukeutumaan. Hän aikoi mennä ulos sateeseen tukahduttaakseen
siten aivojensa poltteen. Mutta sitten päätti hän toisin. Syynä hänen
levottomuuteensa voi olla yksinomaan tuon onnettoman kuvan läheisyys.
Jospa hän heti poistaisi sen! Hänen tarvitseisi vain kantaa se pieneen
puistopaviljonkiin, ja heti vapautuisi täällä ilma kaikista pahoista
henkiolennoista, jotka nyt ehkäisivät hänen untansa. Hän tahtoi joka
tapauksessa koittaa sitä keinoa.
Ensin aikoi hän herättää jonkun palvelijan avukseen, mutta jonkunlainen
häpeän tunne esti hänet niin tekemästä. Päättäväisesti pudisti hän
päältään kauhun, joka oli hänet valtaamaisillaan, läksi huoneestaan ja
astui kabinettiin, jonka ovea hän koko edellisen päivän oli varonut
avaamasta. Siellä oli kaikeksi onneksi niin pimeätä, ettei hän voinut
eroittaa kuvan kasvonpiirteitä. Varmuuden vuoksi heitti hän suuren
silkkinenäliinan kuvan ylitse, nosti sen sitten jalustalta ja kantoi
sen hiljaa ja varovaisesti pitkin pimeitä portaita alas puistoon.
Hänen taakkansa muuttui joka askeleelta yhä raskaammaksi; mutta viileä
sadeilma, joka tuulahteli hänen paljaan päänsä ympärillä, antoi hänelle
uusia voimia. Saavuttuaan ulkoportaille, jäi hän hetkiseksi levähtämään
ja nojasi taakkaansa kaidepuuhun. Pimeässä puistossa hänen edessään
vallitsi kuolonhiljaisuus, ja vain lintutalossa liikahti joku lintu
unissaan yöpuullaan. Ylhäällä suljetussa tornissa näytti apina äkkiä
havahtuneen. Archibald kuuli sen ensin varovasti ja sitten yhä
kärsimättömämmin ravistavan ovea; nyt koitti se hampain murtaa lukon,
nyt taas koko ruumiinsa voimalla sysätä ovea. Väliin kuului vikinää ja
vinkumista, joka yön hiljaisuudessa kaikui niin uhkaavana ja
valittavana. Yksinäinen kuuntelija tunsi rohkeutensa alkavan horjua.
Hän tarttui uudelleen taakkaansa ja astui nopeasti alas puistoon.
Hikipisarat kohosivat hänen otsalleen, ja hänen rintansa kohosi
kiivaasti; väliin pysähtyi hän, sillä kuva hänen kainalossaan muuttui
lyijynraskaaksi ja oli painaa hänet maahan: sitten pääsi hänen
tahdonvoimansa jälleen voitolle, ja hän jatkoi matkaansa. Vain
viisikymmentä askelta enää, ja hän olisi perillä. Mutta nyt kuuli hän
jonkun hiipivän takanaan pitkin maata; se tuli yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi. Arvellen sitä jonkin naapuritalon kissaksi käänsi hän
hieman päätään. Äkkiä pysähtyi veri hänen suonissaan. Kirkaisten antoi
hän pudota kuvan käsivarreltaan, niin että se kumeasti jysähtäen kaatui
hietikkopolulle, ja tarttui kauhistuneena molemmin käsin päähänsä.
Apina, joka oli hiipinyt hänen takanaan, oli hypännyt hänen niskaansa,
pusertanut hänen kaulansa ympärille kylmät takakäpälänsä ja takertunut
etukäpälillään hänen hiuksiinsa, jolloin sen terävät kynnet
tunkeutuivat hänen ohimoihinsa. Sen voitto oli kuitenkin vain
hetkellinen, sillä viimeiset voimansa ponnistaen tarttui Archibald
vasemmalla kädellään sen kupeeseen ja oikealla kaulaan ja pusersi
tuskan aiheuttamalla voimalla kätensä kiinni, jolloin apina
raivokkaasti kiljaisten päästi otteensa ja iskettyään tuskissaan
hampaansa hänen toisen silmäkulmansa yläpuolelle raastautui irti
vihollisensa käsistä. Sitten kiepahti se eräälle matalalla riippuvalle
oksalle ja katosi puiston poveen päästäen vähä väliä hurjan
sotahuutonsa. -- --
4.
Noin tunnin kuluttua kolkutettiin puutarhurin tuvan ovelle. Tuo vanha
palvelija heräsi unestaan ja kysyi äreällä äänellä, mitä kolkuttaja
halusi. Tuntiessaan herransa äänen avasi hän ihmetellen ja kiirehtien
oven, mutta jäi kauhistuneena seisomaan paikoilleen nähdessään,
millaisessa asussa paroni istui pienellä penkillä oven ulkopuolella.
Toinen poski oli ohimosta alkaen veren tahraama, hiukset
epäjärjestyksessä, vaatteet savessa ja aivan läpimärkinä. Hän näytti
kaatuneen kumoon ja jääneen taintuneena makaamaan märälle nurmikolle.
Hänen antamansa selitys oli sangen sekava. Hän pyysi lasillisen vettä,
sanoi ohimennen puistossa olevan jotakin, joka pitäisi kantaa
paviljonkiin, tarttui vähäväliä niskaansa ja tointui vasta lasillisen
vettä siemaistuaan siksi paljon että voi puutarhurin käsivarteen
nojaten palata huoneeseensa. Toisetkin palvelijat heräsivät nyt ja
juoksentelivat päättöminä sinne tänne, sillä he kaikki pitivät paljon
isännästään. Kukaan ei uskaltanut kysellä häneltä, eikä hän itsekään
halunnut kertoa mitään. Sitäpaitsi kielsi hän ankarasti noutamasta
lääkäriä. Huoneeseen saavuttuaan pani hän itse laastariliuskan
haavalleen otsaansa, käski palvelijan pysyä salongissa ja määräsi,
ettei ketään ole päästettävä hänen luokseen, hän halusi nukkua. -- Ja
muutamien minuuttien kuluttua olikin hän vaipunut syvään uneen.
Hän nukkui vielä kun hänen ystävänsä, tuo ystävällinen Tancred, kävi
kysymässä hänen vointiaan. Se mitä palvelijat voivat kertoa yön
tapahtumista tuolle innokkaasti kyselevälle vieraalle, oli vain omiansa
lisäämään korkeimmilleen hänen levottomuuttansa. Hän lupasi saapua
uudelleen iltapäivällä. Kotiin tultuaan sai hän kuitenkin esimieheltään
ministeriltä erään virkatehtävän, jota ei voinut lykätä toistaiseksi,
ja siksi täytyi hänen lähettää vain palvelijansa tiedustelemaan
Archibaldin vointia; palatessaan toi tämä mukanaan sen rauhoittavan
tiedon, että vapaaherra oli nukkunut koko päivän ja juuri hänen
saapuessaan pyytänyt jotakin syötävää. Yön tapahtumia ei hän ollut
näyttänyt lainkaan ajatelleen.
Mutta mitään aavistamaton ystävä kauhistui suuresti, kun hän seuraavana
aamuna, maatessaan vielä sängyssään, kuuli ovikellon kiivaasti soivan
ja heti sen jälkeen näki Archibaldin, kasvot kuolonkalpeina, astuvan
huoneeseensa.
"Hyvää huomenta, runoilija", sanoi hän oudosti vapisevalla äänellä.
"Älä anna minun häiritä itseäsi, minä poistun pian; enkä muuten
tiedäkään, mitä varten oikeastaan saavuinkaan luoksesi; mutta ihmiset
tuolla kadulla tuijottivat minuun niin omituisesti, että minun täytyi
ohimennen tulla kuulemaan, ovatko silmäni nenäni alla, vai onko pääni
muuttunut lasipalloksi, jonka lävitse voi nähdä ajatusteni ryömivän
matojen tavoin. Sitäpaitsi ei minulla ole enää mitään vakinaista
asuntoakaan, sillä kotonani pelkään saavani jos jonkinlaisia
vierailuja. Oi, Tancred, ystäväni, taivaan ja maan välillä löytyy
paljon useampia kodittomia raukkoja kuin poliisimme aavistaakaan!"
"Jumalan tähden, Archibald", huudahti toinen ja hyppäsi nopeasti
sängystään, "mitä on tapahtunut? Sinähän puhut kuin kuumeessa ja voit
tuskin pysyä jaloillasi, ja lisäksi on otsallasi tuollainen
sormenpituinen haava! Rakas ystävä, miksi juoksentelet kaupungilla,
vaikka olet sairas, sen sijaan että lähettäisit noutamaan lääkäriä ja
kaikessa levossa ja rau..."
"Todellakin, niin, levossa ja rauhassa!" puuttui Archibald puheeseen
katkerasti naurahtaen. "Niin on kyllä helppo sanoa. Luuletko sinä
todellakin minua niin tyhmäksi, että minä tässä asussa antautuisin
katupoikain naurun alaiseksi, ellei minulla olisi syytä pitää kotiani
epävarmana olinpaikkana. Kukapa voi muuten taata" -- ja hän katsahti
huolestuneena ovea -- "ettei hän tule tännekin perässäni? Mutta minulle
olisikin melkein mieleisempää, jos hän tekisi sen. Sinä voisit silloin
sanoa hänelle, kuinka inhoittavaa on ajaa ihminen talostaan, vainota
kunnon ihmistä vielä häävuoteessaankin ja jälleen kaivella esiin
vanhoja ikäviä muistoja. Minä olen itse sanonut sen hänelle, mutta
minulla ei ole enää mitään valtaa hänen ylitsensä."
"Kenen ylitse? Kuka on tullut? Kuka vainoaa sinua? Kaiken pyhän
nimessä, sano viimeinkin joku järkevä sana, tahi saatat sinä minutkin
suunniltani!"
"Suostumuksellasi suljen oven", vastasi Archibald kiihkeästi. "Mutta
avaimen täytyy jäädä lukkoon sisäpuolelle, sillä ihmeteltävän hyvin voi
kaikki hiipiä sisään avoimesta avaimenkolostakin. Kas niin, kuuntele
siis."
Mutta hän ei kertonut vielä mitään. Hän heittäytyi nojatuoliin ja
katseli ylös kattoon, aivan kuin koitellakseen, voiko hän enää pitää
silmiään auki. Samalla naputteli hän hoikilla, kalpeilla sormillaan
tuolin käsinojaan ja huokasi syvään.
Ystävä katsoi vaieten ja tuskallisin ilmein hänen melkeinpä värittömiä
kasvojaan. Nyt vasta huomasi hän Archibaldin molemmissa ohimoissa
veriset juovat ja näki hänen otsallaan olevan haavan, vaikka sitä
peittikin haavalaastariliuska, hehkuvan tummanpunaisena. Tuo haava ei
kuitenkaan näyttänyt aiheuttavan Archibaldille tuskia, ainakin
muuttuivat hänen jännittyneet kasvonjuonteensa vähitellen yhä
rauhallisemmaksi.
"Voitko jo paremmin, Archibald?" kysyi ystävä.
"Kyllä, hiukkasen", vastasi toinen yrittäen hymyillä. "Minä en ole enää
yksinäni, ja tämä mukava tuoli peittää ainakin selkäni. Annathan tämän
minulle, Tancred? Minä annan sinulle tästä tuolista amerikkalaisen
keinutuolini, joka ei ole näin varma."
"Kuten tahdot. Mutta mistä olet saanut tuon kauhean haavan?"
"Haavan? Naarmun, tarkoitat luonnollisesti. Sen ovat toiset paljon
pahemmat seikat riistäneet muististani. Miksipä tekisin suotta
kertomustani kovin laveaksi? Kun tarkoin asiaa ajattelee, niin voi
tulla siihen inhoittavaan päätelmään, että minä olenkin taistellut
itsensä paholaisen kanssa. Mutta sekin voi olla vain taikauskoa, vai
kuinka? Mutta pahempaa kuin saatanan ilkeimmätkin temput on seikka se,
että tuo kaunotar-raukka jälleen herää kuolleista ja tahtoo suudella
minua jääkylmillä huulillaan. Sinä epäilet, ystäväni. Niin, siten te
runoilijat aina teette. Te vaaditte, että meidän pitäisi uskoa kaikki
teidän aivojenne synnyttämä sekamelska, mutta mitä me itse olemme
nähneet omin silmimme ja ottaneet käsiimmekin..."
"Vannotan sinua ystävyytemme nimessä, Archibald, että heti annat minun
tietää, mitä on tapahtunut!"
"No niin, tahdonpa koittaa, voinko muistaa kaikki tapahtumat
yhtäjaksoisesti. Sinähän kävit eilen asunnossani minun nukkuessani? No
niin, minä todellakin nukuin! Ihminen, joka nukkuu kymmenen tuntia
keskellä kirkasta päivää ja sitten syö ja juo kokonaisen tunnin, ei ole
hullu eikä kuumesairas. Sanon tämän vain johdatukseksi, tarkoituksessa,
että säästäisit minulta hauskan väitteesi, että minä olen vain nähnyt
unta tahi etteivät kaikki ruuvit ole tallella päässäni. Olin niin
selvä-ajatuksinen, että aivan rauhallisesti ja järkevästi voin
itsekseni miettiä asiaa ja tulla siihen tulokseen, etten koko talosta
voi löytää parempaa turvapaikkaa aaveita vastaan kuin tulevan
makuukamarimme. Myöntänetkö minun olevan oikeassa? Sinä et voi
aavistaakaan, kuinka tungettelevaisia jotkut ihmiset ovat.