päivällisaikaan jälleen asuntooni. Hän istui portinvartijattaren
huoneessa pöydän ääressä nähtävästi täysin toipuneena; hänellä oli
emäntänsä pienin lapsi polvillaan, ja hän laski sen minun sisään
astuessa nopeasti takaisin kehtoon nousten itse alistuvaisesti ylös,
aivan kuin olisi odottanut minun ajavan hänet ulos. Portinvartijatar
kertoi hänen toipuneen vasta ruokaa saatuaan, sitte kolmeen päivään ei
hän ollut syönyt mitään muuta kuin kaksi pientä leipää. Kysyin nyt
tytöltä, kuinka hän oli joutunut tuollaiseen kurjuuteen, ja kuuntelin
epäillen hänen surullista kertomustaan. Hänen isänsä oli ollut
ranskalainen insinööri, joka oli kauan ollut Egyptin varakuninkaan
palveluksessa ja viimein mennyt naimisiin erään arabiattaren kanssa.
Hänellä oli ollut useita sisaria, mutta he olivat kaikki kuolleet
kuumetautiin, ja viimein oli äitikin painunut haudanpoveen. Isä oli
silloin eronnut toimestaan, ettei tarvitsisi haudata vieraaseen maahan
viimeistäkin lastansa ja tuonut hänet kymmen-vuotisena tyttönä mukanaan
Parisiin. Siellä oli hän useampia vuosia elänyt huoletonta elämää,
ja kun hän kahden vuoden kuluttua oli kuollut, oli hänen pieni
omaisuutensa huvennut kokonaan hautauskustannuksiin. He olivat asuneet
eräässä esikaupungissa erään puutarhurin talossa, ja puutarhuri oli
säälien antanut orvon lapsi-raukan jäädä taloon, sillä hän itse oli
lapseton. Alussa oli hänen siellä hyvä olla, ja hänen tehtävänään oli
puutarhurin kukkasten myyminen; mutta jonkun ajan kuluttua rupesi
puutarhurin vaimo kohtelemaan häntä ilkeästi. Hänen kertomuksestaan
voin helposti päättää, että puutarhurin vaimo oli mustasukkainen tuolle
pienelle tytölle ja tästä syystä aikaansai usein talossa kiivaita
kohtauksia. Vihdoin vaati hän, että tytön täytyisi lähteä tiehensä
talosta. Sen jälkeen oli tyttö kierrellyt siellä täällä kaupungilla
omaamatta kattoa päänsä päällä, oli pian kuluttanut omistamansa lantit
ja vihdoin nälästä ja väsymyksestä melkein nääntyneenä laskeutunut
porttini ulkopuolelle, aivan kuin koko maailmassa ei olisi voinut
löytää parempaa turvapaikkaa.
"Minä kuuntelin tuota hänen kertomustaan, niinkuin edellä mainitsin,
jokseenkin epäluuloisena, tahi paremminkin, minä koitin turvautua
teennäiseen epäluuloon, sillä tunsin tuon lapsiraukan kohtalon käyvän
yhä enemmän sydämelleni. Kysellessäni vielä samana päivänä asiaa
puutarhurin naapureilta esikaupungissa, sain tietää, että kaikki oli
juuri niin kuin hän oli kertonut, ettei kukaan voinut sanoa mitään
pahaa tuosta kiltistä tytöstä, että hän kohteli kaikkia nuoria miehiä
kylmästi ja välinpitämättömästi ja ettei hän puutarhurin talossa ollut
tehnyt muuta rikosta, kuin että oli ollut nuorempi ja kauniimpi kuin
talon rouva.
"Mitä oli tehtävä? Portinvartijatar, joka oli aivan rakastunut
suojattiinsa, olisi mielellään pitänyt hänet luonaan, koska lapsetkin
olivat sangen ihastuneita häneen, eikä hänen miehellään ollut mitään
muuta intohimoa kuin juoppous. Mutta minä pelkäsin itseni takia, jos
joutuisin asumaan saman katon alle kuin hän, ja niin tein päätöksen,
joka tuotti itsellenikin tuskaa, viedä hänet toiseen ääreen Parisia
erään vanhan ja kunniallisen muotikauppiaan luo, jota luotettavalta
taholta oli suositettu minulle kunnioitettavana rouvana. Siellä saisi
hän oppia kaikenlaisia naistöitä, joita hän ei siihen saakka lainkaan
tuntenut. Hänen tulevalta holhoojaltaan otin sitäpaitsi lupauksen, että
häntä pidettäisiin ankarassa kurissa, mutta ei asetettaisi seisomaan
myymäläpöydän taakse, sillä silloin voisi hän kauneutensa ja
kokemattomuutensa takia joutua jonkun kevytmielisen tyhjäntoimittajan
uhriksi.
"Kun ilmoitin hänelle tämän päätöksen, ei hän pienimmälläkään
ilmeellään osoittanut, oliko se hänelle mieleinen tahi vastenmielinen.
Yleensä oli hänen käytöksessään jonkunmoista unelmoivaa tahdottomuutta,
joka vähitellen tukahdutti ensi katseella hänen herättämäänsä
mielenkiintoa; näytti kuin olisi sielu vielä nukkunut tuossa kauniissa
ruumiissa tahi ollut voimaton ilmaisemaan innokkaammin vaikutelmiaan.
Siksipä jokseenkin kylmän mielialan vallitessa sielussani katselin,
kuinka hän portinvartijattaren kanssa nousi vuokravaunuihin kelpo
madame Larivièren luo mennäkseen ja toivoin todenteolla jutun loppuvan
tähän ja vain muotikauppiaan kuukausilaskujen vast'edes muistuttavan
minua hänen olemassaolostaan.
"Niin kului suunnilleen kolme viikkoa, ja minä vastustin
menestyksellisesti kiusausta mennä häntä katsomaan ja tapaamaan.
Viimein muistelin häntä jokseenkin rauhallisesti, melkeinpä kuin
jotakin Horack Vernetin Smahlaa, ja ylistin viisauttani, jonka avulla
olin niin pian päässyt tuosta arveluttavasta seikkailusta.
"Minä olin kuitenkin erehtynyt suuresti.
"Kun eräänä iltana mitään aavistamatta saavuin asuntooni, löysin pienen
paperilippusen pöydältäni. Se oli huonosti kääritty kokoon ja osoite
kirjoitettu suurilla, epätasaisilla kirjaimilla. Aavistin heti jotakin
onnettomuutta! ja aivan oikein, se oli hänen käsialaansa eikä
sisältänyt mitään muuta kuin tuskanhuudon: 'Noutakaa minut heti pois
täältä -- minä tukehdun täällä -- minulta ei puutu mitään, mutta minä
kuolen, jos minun täytyy jäädä tänne!...' Kaiken kaikkiaan viisi, kuusi
riviä, mutta jokainen niistä mitä suurinta epätoivoa uhkuva.
"Huomannet aivan luonnolliseksi, että minä, lähettämättä kirjeellistä
moralisaarnaa, heti ajoin madame Larivièren luo. Tuo kelpo nainen avasi
itse minulle oven ja näytti sangen suuresti iloitsevan tulostani,
vaikkakaan hänellä ei ollut aavistustakaan Kleopatran minulle
lähettämästä kirjeestä. 'Aioin juuri tänään kirjoittaa teille', sanoi
hän astuessani eteiseen ja kysellessäni hänen hoidokkaastaan. 'Näyttää
kuin ei kaikki olisi aivan oikein tuon lapsi-raukan suhteen. Hän ei
valita mitään, tekee mitä hänen käsketään tehdä, työskentelee, tosin
avuttomasti mutta ahkerasti, ja riutuu päivä päivältä yhä enemmän, niin
että on aivan sääli nähdä, kuinka laihaksi hän on tullut ja kuinka
hänen silmänsä ovat kadottaneet kaiken loistonsa. Hän syö tuskin
palastakaan koko päivänä, ja luulenpa, ettei hän öisin nuku neljääkään
tuntia. Kun kysyn, puuttuuko häneltä mitään, pudistelee hän vain
päätään. Työläisteni joukossa on joukko huimapäisiä ja iloisia
grisettejä. Väliin kajahtelee koko sali heidän naurustaan, mutta
Virginie -- me nimitämme häntä siksi, koska hänen toinen nimensä kuuluu
niin pakanalliselta -- istuu heidän joukossaan suutansakaan avaamatta,
vaikka hänen hampaansa kyllä olisivat katsomisen arvoiset. Tyttöni
vakuuttavat, että hän on rakastunut. Kysyin häneltä kerran sitä
seikkaa, mutta silloin katsoi hän minuun aivan samalla tavoin kuin
olisi katsonut, jos olisin kysynyt häneltä, oliko hän tehnyt väärän
sadan frangin setelin.
"Huomautin nyt, että häneltä kenties puuttui liikuntoa, mutta niin ei
ollut asianlaita, sillä hän kävi joka ilta ulkona madamen kanssa, tämän
käydessä asioillaan; luonnollisesti oli hän tällöin tiheästi
hunnutettu. Myöskin oli hän ollut mukana eräällä maalle tehdyllä
retkeilyllä, mutta hänessä ei siitä huolimatta oltu huomattu mitään
muutosta.
"Pyysin saada nähdä hänet ja tapasinkin hänet suuressa työhuoneessa,
jossa työ oli jo loppunut. Hän istui akkunan ääressä erään talossa
asuvan vanhemman naisen seurassa. Nähdessään minut nousi hän ylös. Kun
ojensin käteni hänelle ja kysyin, kuinka hän voi, vapisi hän ja vastasi
vain päännyökäyksellä. Pyysin hänen noutamaan hattunsa ja sharlinsa ja
sanoin tulleeni hakemaan hänet kävelylle. Nyt kiiruhti hän hätäisesti
noutamaan päällysvaatteensa, syleili madamea ja seurasi sitten, yhäti
punastellen, perässäni pitkin kaitoja portaita alas kadulle.
"Koitin nyt, hänen höyhenkevyesti pitäessään kiinni käsivarrestani,
ystävällisin sanoin kysellä häneltä, oliko hänellä jotakin
valittelemista osakseen saamastaan kohtelusta madame Larivièren
talossa. Ei, häntä oli kohdeltu tavattoman hyvin. Kysyin sitten,
ikävöikö hän takaisin syntymämaahansa ja halusiko hän, että lähettäisin
hänet Alexandriaan. Kysymykseni kuullessaan pudisti hän kiivaasti
päätään kyyneleiden välkkyessä hänen silmissään. Voinethan ajatella,
millaiseksi tällöin tunsin mielialani. Ja kun lopuksi pyysin häntä
vielä kerran palaamaan madame Larivièren taloon, jossa hän lopulta
huomaisi kaiken kääntyvän parhain päin, pysähtyi hän äkkiä, hänen
kasvonsa muuttuivat aivan värittömiksi, ja raskaasti hengittäen sanoi
hän: 'Ennen voitte heti tappaa minut! Minä en _voi_ enää kauempaa elää
sillä tavoin!'
"Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Rauhoittaakseni häntä vein hänet
erääseen _maison garnie'hen_, jota hoiti muuan kunnioitettava
saksalainen pariskunta. 'Täällä saat nukkua tämän yön, Virginia',
sanoin hänelle jäädessämme kahdenkesken tilaamaani pieneen, sievään
huoneeseen. 'Aamulla tulen luoksesi, ja silloin voimme miettiä, mitä on
tehtävä, sillä koska vastustat madamen luo palaamista, niin enhän voi
sinua siihen pakoittaakaan. Hyvää yötä nyt, lapsiraukka!'
"Ojensin hänelle käteni ja aioin poistua, mutta nähdessäni hänen
seisovan siinä edessäni, kasvoillaan avuttoman tuskan ilme, pälkähti
päähäni ajatus, että pikainen, joskin katkeroittava selitys on tässä
tapauksessa paras lääke. 'Lapseni', sanoin minä, 'minä näen liiankin
selvästi, mistä tuskasi johtuu. Sinä rakastat minua etkä ole iloinen,
ellen minä ole seurassasi. Mutta mitä seuraisikaan siitä! Minä en voi
ottaa sinua puolisokseni, enkä tekisi sitä, vaikka olisin kiintynyt
sinuun enemmänkin kuin mitä nyt olen. Ja minä pidän sinusta liian
paljon voidakseni tehdä sinut onnettomaksi. Tämän sanon sinulle, vaikka
se tuottaa tuskaa itsellenikin; mutta sinun täytyy saada tietää koko
totuus voidaksesi menetellä sen mukaan. Sinun täytyy koittaa unhoittaa
minut. Huomispäivä on oleva viimeinen päivä, jolloin tapaamme toisemme;
näin olen velvollinen tekemään sinun itsesi ja isäsi muiston takia. Ole
siis järkevä, lapseni, äläkä vaikeuta pyrkimystäni olla vain ystäväsi.'
"Suunnilleen niin puhuin hänelle ihmetellen samalla synkkää
vaiteliaisuutta, jolla hän kuunteli sanojani. Niin, melkeinpä luulin
erehtyneeni ja arvelin hänen sairautensa kenties johtuvan jostakin
fysillisestä aiheesta. Suosittelin häntä siksi vielä kerran kunnon
isäntäväelle ja läksin tieheni päättäen seuraavana aamuna tuoda
mukanani jonkun etevän lääkärin häntä tutkimaan.
"Mutta siten en voinut poistaa huolestumistani enkä myöskään tuota
vähitellen yhä houkuttelevammaksi muuttuvaa unelmaolentoa kohtaan
tuntemiani tunteita. Vietin vaikean yön, sadat mahdottomat ehdotelmat
pyörivät päässäni, ja kun nousin ylös myöhään aamulla, en ollut yhtään
viisaampi kuin illallakaan levolle laskeutuessani.
"Olin juuri istuutunut aamiaispöytään, kun huoneeni ovi avautui ja
kunnon maanmiehettäreni, edellämainitsemani _maison garnie'n_ emäntä,
syöksyi sisään kuolonkalpeana ja kertoi tuon kauhean uutisen, että
nuori nainen, jonka eilen olin tuonut heidän luokseen, oli yöllä tehnyt
itsemurhayrityksen. Kun hän aamulla ei ollut kuullut minkäänlaista
ääntä hänen huoneestaan, oli hän mennyt hänen ovelleen ja kolkuttanut,
koska asia tuntui hänestä epäilyttävältä. Kun useampiin kolkutuksiin ei
kuulunut mitään vastausta, oli lukko murrettu auki. Silloin löydettiin
hänet puolipukeissa makaavan sohvalla aivan veren tahraamana. Pienellä
veitsellä oli hän lyönyt useampia haavoja vasemmalle puolelle rintaansa
Hän oli vielä hengittänyt, vaikkakin hyvin heikosti, ja hänen silmänsä
olivat suljetut. Rouvan mies oli heti juossut lääkäriä noutamaan, kun
hän taas itse oli kiiruhtanut minun luokseni.
"En tarvinne kertoa sinulle, mitä tunsin rientäessäni
tapahtumapaikalle. Tapasin siellä jo lääkärin tutkimassa haavoja, jotka
hän selitti sangen vähäpätöisiksi, koska jaloimmat osat eivät olleet
vahingoittuneet. Mutta verenvuoto olisi voinut päättyä kuolemalla, jos
apu olisi tullut pari tuntia myöhemmin. Hänen vielä huoneessa ollessaan
tuli tyttö hetkiseksi tuntoihinsa. Kun hän näki minut sänkynsä
vieressä, tuli hänen katseeseensa liikuttava tuskan ja arkuuden ilme,
aivan kuin olisi hän peljännyt saavansa moitteita. Mutta minä kuiskasin
hänen korvaansa vain sydämestäni uhkuvia hyväilysanoja. Silloin hymyili
hän ja sulki jälleen silmänsä.
"Oi kuinka kaunis hän oli!" -- --
3.
Archibald vaikeni ja peitti käsillään kasvonsa. Myöskin hänen ystävänsä
nojasi päätään käteensä. Niin istuivat he hetkisen kumpikin omalla
puolellaan marmoripöytää eikä kumpikaan heistä halunnut enää
tarkastella kuvan surullisia kasvonpiirteitä, jotka mykkinä ja
tunteettomina olivat seuranneet keskustelun kulkua.
Viimein tempautui Archibald irti syvistä mietteistään, kulki huoneen
poikki ja pysähtyi avoimelle balkonginovelle, josta kuunvalo ja yön
viileys tunkeutui sisään leveänä, virkistävänä virtana. Ystävä seurasi
häntä ja laski sydämellisesti kätensä hänen olalleen.
"Tällaista en voinut aavistaakaan", sanoi hän, "kun näin teidät yhdessä
enkä tiennyt, kumpi teistä oli kadehdittavampi."
"Huumaus oli lyhyt, ja katumus on pitkä", vastasi Archibald synkkänä.
"Mutta sydämeni tuntuu kuitenkin kevyemmältä kerrottuani sinulle tämän.
Sinun täytyy myöntää, että minulla olisi pitänyt olla suunnatonta
yli- ja melkeinpä epäinhimillistä sankaruutta voidakseni tuollaisen
tapahtuman jälkeen tempautua irti ja vain ajatella omaa rauhaani, joka
kyllä olisi voinut pelastua nopean eron kautta. Mutta eikö silloin
hänen rauhansa olisi ollut mennyttä? En tiedä mitä saivarteleva morali
olisi voinut määrätä tässä epätoivoisessa asemassa. Mutta mitäpä siitä,
se tapahtui, minkä piti tapahtua.
"Sinä tapasit meidät juuri parhaaseen aikaan, jolloin minulla
vielä oli voimaa -- tahi heikkoutta? -- sysätä syrjään kaikki
tulevaisuusmietteet. Hän taas ei kertaakaan tuon suhteen kestäessä
liene epäillyt, että se joskus loppuisi. Kun hän myöhemmin joskus näki
minut miettiväisenä ja hajamielisenä, ei koskaan hänen päähänsä
pälkähtänyt ajatus, että hän itse voisi olla syynä siihen. Silloin
koitti hän aina olla kahta vertaa iloisempi ja hauskempi. Tosin ei hän
voinut muuttua loruilevaksi ranskattareksi, ja kun joku kolmas oli
saapuisalla, muuttui hän useimmiten unelmoivan totiseksi, aivan kuin
olisin minä ollut poissa tahi kuulunut hänelle vain puoliksi. Mutta
tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun koko hänen olentonsa
elostui ja hän tuhansin tavoin koitti osoittaa minun olevan hänelle
kaikki kaikessa tässä maailmassa. Oi, ystäväni, kuinka oikukas, kuinka
kiittämätön, kuinka tyrannimainen onkaan ihmissydän! Voinetko uskoa,
että hänen rajaton hellyytensä ei voinut poistaa tuota epämieluista
tunnetta, joka alusta alkaen oli varoittanut minua hänestä? -- että
tuosta huumauksesta huolimatta joku kohta sisässäni jäi kylmäksi ja
raittiiksi ja että ääni rinnassani lakkaamatta huusi minulle: hän ei
ole sinulle enempää kuin kaunis orjatar sultanille, ja siksi tämä
kaikki ennen tahi myöhemmin loppuukin, kuin joku 'Tuhannen ja Yhden
Yön' tarina, kuin kangastus, joka loistaa hetkisen kadotakseen heti
jälleen? Ja sitten mietin, kuinka minun pitäisi käyttäytyä tehdäkseni
itseni hänelle tarpeettomaksi, vaikkakaan se ei voisi tapahtua muulla
keinolla, kuin että hän oppisi vihaamaan minua.
"Voit arvata, kuinka tällainen särkyneisyys katkeroitti kaiken ilon.
Minä tiesin meidän lopulta tulevan onnettomiksi, jos jatkaisimme
yhdessä elämistä. Ja kuitenkin, kuinka voisin minä erota hänestä, joka
näytti nykyisin elävän yksin ja ainoastaan minulle ja minua varten!
Sitäpaitsi aloin minä juuri siihen aikaan omituisen levottomana
ajatella Cecilian lapsellisia silmiä, jotka ennen niin vakavasti olivat
katselleet nuorta vänrikkiä. Kirjoituspöydän salaisimmassa komerossa
säilytin minä tuon nyt täysikasvuiseksi kehittyneen nuoren tytön
valokuvaa, jonka äitini, kuten hyvin tiesin, salaisessa mutta varmassa
tarkoituksessa oli lähettänyt minulle. Koska minä liiankin usein otin
esille tuon valokuvan ja katselin sitä mitä vaihtelevimpien tunteiden
vallitessa mielessäni, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että
Virginia, joksi minäkin kutsuin häntä, yllätti kerran minut
tuollaisessa tilaisuudessa. Sanoin hänelle kuvan esittävän sisartani,
etten haavoittaisi hänen sydäntään. Sana sisar saattoi hänet
miettimään, ei siksi ettei hän olisi uskonut sanojani -- minä olisin
voinut sanoa kuun ukkoa veljekseni hänen epäilemättä sanojani todeksi
-- mutta ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, että minä kuuluin myöskin
muille kuin hänelle. Minun täytyi kertoa hänelle omaisistani.
'Miellyttäisinköhän minä äitiäsi?' vastasi hän vain. Sitten valitsi hän
toisen keskusteluaiheen, aivan kuin joku vaisto olisi sanonut hänelle,
ettei ole hyödyllistä muistuttaa minulle kodistani.
"Omituista kyllä muodostui tuo ilta viimeiseksi, jolloin olimme
yhdessä. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen, jossa hän mitä
hartaimmin kehoitti minua saapumaan kotiin, jos tahtoisin vielä tavata
isäni hengissä. Minä istuin juuri aamiaispöydässä, rakastettuni
vastapäätä. Myöskin hän oli, omituista kyllä, saanut kirjeen, joka
ensin saattoi hänet hämilleen, mutta sitten herätti hänen iloisuuttaan.
Kun me kumpikin olimme lukeneet kirjeemme, katsoi hän minuun
kiusoittavasti hymyillen. -- 'Kas tässä', sanoi hän ojentaen minulle
kirjeensä, 'on jotakin, jolle saat nauraa. Toivottavasti on sinun
kirjeesi järkevämpi.' Minä nyökäytin hänelle syviin mietteisiin
vaipuneena vaieten päätäni ja otin koneellisesti kirjeen hänen
kädestään. Muuan nuori mies, joka oli merkinnyt kirjeen alle täyden
nimensä, ilmaisi hänelle siinä intohimoisin, mutta ei kuitenkaan
liioitelluin sanoin rakkautensa ja tarjosi hänelle heti kätensä. Hän
tiesi kyllin hyvin Virginian suhteen minuun, mutta hän tiesi myöskin
omat tarkoituksensa kunniallisemmiksi kuin minun, joka kaikissa
tapauksissa ennemmin tai myöhemmin jättäisin hänet kurjuuteen ja
häpeään. Hän oli tuntenut hänen isänsä ja valitteli sitä, että Virginia
kokemattomuutensa takia oli eksynyt näin pitkälle. Jos hän nyt voisi
pysähtyä tuolla kaltevalla tiellä ja ojentaa kätensä tosiystävälle,
niin tulisi hänen vain vastata hänelle, jolloin hän pitäisi huolen
kaikesta muusta.
"Virginia hymyili lapsen tavoin minun vaieten ja vakavana laskiessani
kirjeen takaisin pöydälle. Hän luuli, että minä todellakin pelkäsin
hänen suostuvan tuohon kosintaan, ja haihduttaakseen mielestäni
tuollaiset arvelut esiintyi hän minua kohtaan mitä iloisimpana ja
rakastettavimpana. Et voi aavistaa, ystäväni, millaisia tuskia kärsin
tehdessäni hänen puoliksi lapsellisten, puoliksi hurmaavien
hyväilyjensä kestäessä lujan päätöksen hiipiä vielä samana päivänä pois
hänen läheisyydestään! Hän oli mielestäni nyt enemmän kuin koskaan
ennen uhrauksien arvoinen, liikuttavampi kuin koskaan ennen
horjumattomassa luottamuksessaan, ettemme koskaan eroaisi. Särjetyin
sydämin irtaannuin viimein hänestä ja pakenin edellä mainitsemani
_maison garnie'n_ emännän luo, joka yhäti tunsi äidillistä rakkautta
tuota tyttö-raukkaa kohtaan. Illalla siihen aikaan, jolloin
tavallisesti palasin kotiin syömään päivällistä, piti hänen mennä
Virginian luo ja ilmoittaa hänelle äitini kirjeen sisältö.
Helpottaakseni hänen tehtäväänsä jätin hänelle tuon kirjeen, että
Virginia omin silmin huomaisi ilmoituksen todeksi. Minun täytyi muka
matkustaa yhtämittaa yöt ja päivät, en ollut voinut ottaa häntä mukaani
ja olin tahtonut säästää sekä hänet että itseni eron aiheuttamista
tuskista, mutta minä palaisin takaisin -- niin pian kuin voisin.
Poissa ollessani pitäisi hänen hoitaa itseänsä ja olla kiltti.
Kirjoituspöytäni laatikkoon olin jättänyt sangen huomattavan
rahamäärän, enkä kaikesta omaisuudestani ollut ottanut mukaani mitään
muuta kuin Cecilian kuvan.
"Niin se tapahtui -- ja mitäpä olisikaan enää lisäämistä? Sinä tiedät,
miten täällä olivat asiat -- isäni oli kuollut ennen paluutani, ja
äitini, joka ei voinut ilman häntä elää, vaipui sairasvuoteelle,
jota hän ei enää voinut jättää, vaan läksi vuoden kuluttua hänkin
pois luotani. Hänen sairastaessaan en voinut palata jatkamaan
parisilaiselämää, joka nyt tuntui minusta opiumin polttajan unelmalta,
kaksinverroin kauheammalta, nähtyäni jälleen Cecilian ja huomattuani,
että hän yksin voisi tehdä minut onnelliseksi.
"Kirjoitin saksalaiselle ystävättärelleni, hotellin emännälle, siihen
aikaan, jolloin arvelin jättämieni rahojen kenties alkavan loppua,
lähetin hänelle uuden maksumääräyksen hyljätyn tyttöraukan hyväksi ja
pyysin tietoja hänestä salaamatta mitään silloisesta asemastani. Vasta
kolmen viikon kuluttua sain vastauksen, että Virginia oli jonkun aikaa
elänyt aivan erillään muusta maailmasta ja näyttänyt ulkonaisesti
sangen rauhalliselta, mutta sitten yht'äkkiä kadonnut. Kaikki
etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia.
"Luin tuon vastauksen maalaiselämän yksinäisyydessä, jossa ei ollut
ketään lieventämässä tuskiani ja sieluntaistelujani. -- 'Hän on
kuollut! Hänen kuolemansa on sinun aiheuttamasi!' syyttelin minä
itseäni, ja mielikuvitukseni esitti minulle kauhukuvan toisensa
jälkeen. Viimein luulin kuulevani jonkun äänen sanovan itselleni: 'Hän
elää! Hän ei voi kuolla sinutta! Jonakin päivänä, sinun vähiten
aavistaessasi sitä, esiintyy hän uudelleen ja turmelee elämäsi, samaten
kuin sinä olet turmellut hänen onnensa!' -- Sellaista oli elämäni
päivin ja öin, viikkojen ja kuukausien kuluessa -- sieluntuskia ja
puolusteluja, että sallimus vain oli syynä kärsimyksiini -- niin, sinä,
ystäväni, vaikka olet runoilija ja tunnet koko joukon tärisyttäviä
tragedioita, et voi tuntea kymmenettä osaakaan niistä sieluntuskista,
jotka alinomaa vaivasivat minua.
"Mutta ne lieventyivät sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat eikä
Parisista kuulunut mitään. Kun kokonainen vuosi ja äitini kuolemaa
seurannut suruvuosi olivat kuluneet, keveni sydämeni kuin olisi kivi
siltä pudonnut. Uskalsin jälleen nostaa silmäni ylös maasta, pilkistää
sisään uuteen elämään ja ajatella kaiken vanhan jo sovitetuksi. Sain
myöskin tällöin kylliksi rohkeutta pyytää Cecilian kättä. Luulin nyt
kaiken vanhan voitetuksi ja hänen puhtaan läheisyytensä sekä hänen
omistamisensa täydentävän syntini sovituksen. Mutta nyt tuntuu kuin
olisin tehnyt uuden rikoksen uskaltaessani kosia häntä."
Hän vaikeni taaskin ja katseli kuun valaisemaa taivasta, joka näkyi
puiden takaa. Oli mahdoton huomata, kuuliko hän niitä ystävällisiä ja
osanottavaisia sanoja, jotka ystävä lausui häntä rauhoittaakseen.
Yht'äkkiä keskeytti hän hänet nopealla kysymyksellä:
"Uskotko sallimukseen?"
"Ystävä hyvä", vastasi toinen, "minä olen vielä huonompi filosofi kuin
runoilija. Ja mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi joko myönteisistä tahi
kielteisistä todistuksista? Turhan järkeilemisen asemasta pitäisi sinun
yksin ja ainoastaan ajatella, ettei sinulla nykyisin ole mitään
korkeampaa velvollisuutta kuin tehdä Cecilia onnelliseksi ja poistaa
hänen tieltään kaikki sellainen, joka aaveen tavoin voi kohota
menneestä elämästäsi häntä häiritsemään. Ennen kaikkea täytyy sinun
poistaa tuo kuva ja kätkeä se johonkin varmaan paikkaan, josta se ei
enää koskaan ilmesty näkyviisi. Siitä syystä en minäkään voi ostaa sitä
sinulta. Mutta ellei jotakin ostajaa löytyisi, niin iskisin minä sen
ennen kappaleiksi, kuin antaisin sen tuolla tavoin kiduttaa itseäni."