KLEOPRTRA
Novelli
Kirj.
PAUL HEYSE
Suomentanut ja tekijän elämäkerralla varustanut
O. H--a.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.
PAUL HEYSE
Saksalainen runoilija ja novellisti Paul Johann Heyse syntyi Beriinissä
15 p. maalisk. 1830. Isänsä oli tunnettu filologi, klassillisten
kielten professori Berlinin yliopistossa, ja äitinsä muuan
kauneudestaan ja lahjakkaisuudestaan kuulu juutalaisnainen. Isältään on
siis Paul Heyse todennäköisesti perinyt kaikelle tuotannolleen
ominaisen klassillisen kauneustajunnan ja äidiltään taas itämaisen
rikkaan ja värikkään mielikuvituksensa.
Opintonsa kohdisti Heyse ylioppilaaksi päästyään filologian alalle
tutkien v:sta 1847 Berlinin yliopistossa klassillisia kieliä ja v:sta
1850 Bonnissa romanisia kieliä ja kirjallisuutta. Väiteltyään 1852
Beriinissä tohtoriksi väitöskirjallaan, joka käsitteli muinaisajan
trubadurien lauluja, sai hän erään stipendion kautta tilaisuuden lähteä
pitemmälle matkalle läpi Sweitsin ja Italian, jolloin hän kirjastoissa
jatkoi romanisten kielten muistomerkkejä koskevia tutkimuksiaan.
Sillä välin oli hän kuitenkin, tutustuessaan lähemmin muinaisen Italian
ja Ranskan runoilijoihin ja kirjailijoihin ja saadessaan heiltä
rikkaita vaikutelmia, tuntenut yhä suurempaa halua kaunokirjalliseen
toimintaan ja tehnyt itsensä tällä alalla tunnetuksi lukudramallaan
"Francesca da Rimini" (ilmestyi 1851) ja epillisillä runoelmillaan
"Urica" ja "Die Brüder" (1852). Jo aikaisemmin oli häneltä ilmestynyt
runokokoelma "Jungbrunnen, Märchen eines fahrenden Schülers" (1850).
Taloudellisen toimeentulonsa takia ei hän kuitenkaan vielä voinut
kokonaan luopua tieteellisestä työskentelystään, vaikka hän alkoikin
tuntea yhä suurempaa vetovoimaa kaunokirjalliseen luomistyöhön.
Mutta pian tarjoutui hänelle tilaisuus päästä toivomalleen alalle.
Bayerin kuningas Maximilian II, joka oli tunnettu kirjallisuuden ja
kirjailijain suosija, kutsui nimittäin Heysen keväällä 1854 Müncheniin,
ja siellä hän, alussa taloudellisestikin kuninkaan tukemana, oli
tilaisuudessa riippumattomana ja huolettomana antautumaan kokonaan
kirjalliselle alalle. München tuli hänen kotikaupungikseen aina viime
aikoihin saakka, jolloin hän on valinnut pysyväiseksi olinpaikakseen
ihastuttavan Gardone Rivieran Gardajärven rannalla.
Yhtä rauhallinen kuin hänen elämänsä kulku, on kokonaisuudessaan
katsottuna myöskin hänen kirjallinen uransa ollut, vaikka kirjallisia
kahauksiakaan ei siitä suinkaan ole puuttunut.
Heysen varsinainen kirjallinen voima esiintyy pääasiallisimmin novellin
alalla. Hänen lukemattomissa novelleissaan pääsee parhaaseen arvoonsa
hänen hieno psykologinen käsityskantansa, hänen mestaruutensa sisäisen
sommittelun vaikeassa taidossa, hänen loistava koloritinsa, hänen
sydämellinen ja harras kertomistapansa ja hänen ylevä, selvä ja
klassillinen tyylinsä. Niissä on jotakin etelämaisen kirkasta ja
kelpoista, joka suuresti muistuttaa antikia, mutta samalla on niihin
yhdistynyt syvä, puhtaasti saksalainen hauskuusrikkaus. Juuri novellin
alalla on Heyse nykyäänkin vielä muuan mahtavimmista ja suosituimmista
saksalaisista kirjailijoista, ja varmaa on, että useimmat hänen
novelleistaan jäävät kuolemattomiksi sekä huomattavina taideteoksina
että erinomaisina esikuvina tulevain aikain kirjailijoille. Hänen
novelleistaan, joita v:sta 1855 lähtien meidän päiviimme saakka on
ilmestynyt lähes puolisen sataa eri kokoelmaa, mainittakoon tässä
muutamia parhaita, joita voi pitää vallan mestariteoksina. Sellaisia
ovat esim. "L'arrabiata", "Die Einsamen", "Das Mädchen von Treppi",
"Der Weinhüter von Meran", "Andrea Delfin", "Die Madonne im Oelwald",
"Himlische und irdische Liebe", "Der Roman des Stiftsdame", "Abenteuer
eines Blaustrümpfchens", "Ninon" sekä myöskin "Kieopatra", joka tässä
tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, ynnä monet muut.
Runoilijana on Heyse voittanut itselleen yhtä etuoikeutetun aseman kuin
novellistinakin. Monet hänen muoto- ja mieterikkaista sekä epillisistä
että lyrillisistä runoelmistaan kuuluvat saksankielisen runouden
kauneimpiin helmiin, runollisen asun sekä sisäinen että ulkoinen
ylevyys ja hienous aateloi ne jaloiksi taideteoksiksi. Mainittakoon
tässä hänen epillisistä runoelmistaan "Die Braut von Cypern" (1864),
"Gesammelte Novellen in Versen" (1864) ja "Liebeszauber" (1889) sekä
lyrillisiä runoelmia sisältävistä kokoelmistaan "Verse aus Italien"
(1880), "Gedichte" (1895) ja "Neue Gedichte und Jugendlieder" (1897).
Onnistuneena runokääntäjänä, etupäässä espanjan ja italian kielistä,
valtaa hän myöskin yhden saksalaisen kirjallisuuden ensi sijoista.
Huonommin on Heyse sen sijaan onnistunut näytelmä- ja
romaanikirjailijana, vaikka hän kyllä näilläkin aloilla on tuottanut
teoksia, jotka eivät suinkaan laskeudu nykyaikaisen saksalaisen
arki-kirjallisuuden tasalle. Tragedioissa "Meleager" (1854), "Die
Sabinerinnen" (1859), jolla hän saavutti kuningas Maximilianin
dramatisen palkinnon, ja "Ludvig der Bayer" (1862) on huomattava
akademinen leima. Näytelmillään "Elisabeth Charlotte" (1864), "Maria
Maroni" (1865) y.m. on hän taas saanut osakseen moitteen, että hän
runouden kustannuksella on liiaksi mukautunut päivän makuun. Paremman
vaikutuksen ovat sen sijaan tehneet hänen nelisestäkymmenestä
näytelmästään "Hans Lange" (1866) ja "Colberg" (1868), joissa hän
osoittautuu pirteäksi mieltäkiinnittävien historiallisten ajankuvausten
esittäjäksi, sekä "Ehre um Ehre", "Ehrenschulden", "Im Bunde der
Dritte", "Unter Brüdern" y.m.
Heysen neljästä laajemmasta romaanista ovat mainittavimmat "Kinder der
Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875), kun taas romaaneja "Merlin"
(1891) ja "Ober allen Gipfeln" (1895) on syytetty runollisen
raittiuden puutteesta ja liiallisesta tendensimäisyydestä.
Hedelminä tieteellisestä työskentelystään on Heyse julkaissut eräitä
ansiokkaita tutkimuksia sekä vanhemmasta että uudemmasta italialaisesta
kirjallisuudesta.
Sangen pitkä, tuottelias ja monipuolinen on siis, kuten edelläolevasta
näkyy, Paul Heysen kirjallinen ura ollut.
Voimakkaana ja ylevänä taiteilijana ja kauneuden apostolina seisoo Paul
Heysen monumentalinen haahmu Saksan kirjailijain eturivissä, ja
sellaisena häntä tervehdittiinkin sekä kotimaassaan että yli koko
sivistyneen maailman, kun hän äskettäin täytti 80 vuotta. Hän on
valtavan, uhkean inhimillisyyden ja lämpimän sydämen jalo runoilija.
_Suomentaja_.
I.
Kulkiessa sen puisto-esikaupungin lävitse, jonka palatsit ovat
sijoitelleet vanhan Berliner-Thiergartenin hiljaisuuteen kaikkia
taiteen ja rikkauden aarteita, huomaa siellä täällä uudempien
loistorakennusten joukossa jonkun noista vaatimattomampi-tyylisistä
huviloista, jotka eivät ole pystytetyt loistelemaan muhkeudellaan. Ne
ovat hieman syrjässä katulinjasta, peittyneinä vanhain vaahterain ja
akasiain suojaan, eivätkä houkuttele suihkukaivoillaan ja
kuvapatsaillaan ohikulkijaa pysähtymään. Luja rautaristikko
eroittaa hyvin hoidetun nurmikon ja sen muutamat harvat
kukkaryhmät varsinaisesta ajotiestä. Ainoastaan talon takana on
puutarhurimestarilla tilaisuus esittää taidettaan ja sovitella
ansarinsa harvinaisempia tuotteita sinne tänne kuistikoille ja
lepopenkeille, kuitenkin vain noudattaen oikeata ylimyksellistä
periaatetta: "paras maku ei pistä silmään".
Erään tällaisen vanhoilta ajoilta säilyneen harvinaisen talon eteen
pysähtyivät eräänä kesäiltana sirot vaunut, joista kevyesti hyppäsi
alas muuan nuori pari, kumpikin heistä sitten huomaavaisesti tarjoten
käsivartensa jäykälle vanhemmalle naiselle. Ristikkoaidan taakse oli
kerääntynyt joukko toimettomia naapureita katselemaan herrasväen
vaunuista laskeutumista, ja heidän juttelustaan kävi selville, että tuo
komea nuori mies, jolla oli hieno leukaparta ja tuuhea, kiharainen
tukka, oli muuan paroni von L----, tuo vaalea nuori nainen hänen
serkkunsa ja morsiamensa, ja tuo vanhempi nainen morsiamen
kasvatusäiti, ylhäisaatelinen neiti, joka ennen oli ollut erään
kuninkaallisen prinsessan hovinainen, mutta nyt vetäytynyt
maatiloilleen huolehtimaan suojattinsa kasvatuksesta. Myöskin
paroonilla oli ritaritila, mutta muutamia kuukausia sitten oli hän
ostanut tämän talon omatakseen jonkun asunnon kaupunkiin tullessaan.
Ne, jotka aikaisemmin olivat nähneet talon -- sisältä -- ja nyt
uudestaan astuivat sinne, eivät voineet kyllin kaunopuheisesti kuvata,
kuinka suurella ymmärtämyksellä ja kustannuksilla kaikki sisustus oli
luotu uuteen kuntoon.
Niin juttelivat ihmiset yhäti, vaikka nuo kolme henkilöä, jotka olivat
joutuneet heidän uteliaisuutensa esineiksi, jo kauan sitten olivat
kadonneet lakkaamatta viheriöivien kasvien kehystämän portin
sisäpuolelle. Sulhanen oli tarjonnut vanhalle naiselle käsivartensa, ja
tuo nuori tyttö kulki keinuvin askelin heidän vieressään. Astuttuaan
tuon talon kynnyksen ylitse, joka jonkun päivän perästä olisi _hänen_
talonsa, riisui hän päästänsä olkihattunsa, ikään kuin olisi se
tuntunut hänestä liian kuumalta, ja hänen kätensä etsi salaa sulhasen
kättä vapauttaen sen jälleen aran puristuksen jälkeen. Koko hänen
olentonsa huokui herttaista, onnellista iloa; näytti kuin olisi hän
tuntenut keskeymätöntä halua murtautua ulos ylimyksellisen maailman
muodoista, joissa hän kuitenkin esiintyi sangen luontevasti, ja
iloisessa veitikkamaisuudessaan tehdä jotakin hullunkurista purkaakseen
täpösen-täyden sydämensä. Hän oli rakastanut tuota miestä niin kauan
kuin hän voi muistaa. Ollen kaukainen sukulainen oli hän tullut hänen
vanhempainsa taloon hänen vielä leikkiessään nukeilla; hän oli silloin
parraton nuori vänrikki, joka tuskin huomasikaan häntä, sillä hän oli
jo hyvä tanssija ja ajatteli aivan toisenlaisia valloituksia. Sitten
oli tosin tuo nuori mies pitkäksi aikaa kadonnut hänen näkyvistään,
mutta ei hänen mielestään; sillä kun hän useampien vuosien kuluttua
astui tulostaan ilmoittamatta hänen tätinsä vastaanottohuoneeseen, nyt
täysikasvuisena miehenä ja sivilipuvussa, oli hän yksin tuntenut hänet
jälleen ja heti myöskin tuntenut entistä lapsellista suuttumusta sen
johdosta, ettei hän nähtävästi kiinnittänyt mitään erikoisempaa
huomiotaan häneen. Miksi oli hän niin hajamielinen, niin vieras, niin
yksitoikkoinen? Otaksuttavasti oli hänellä paljon ajattelemista, sillä
hän aikoi ostaa maatiloja sijoittaakseen varmasti äskettäin
vanhemmiltaan perimänsä suuren omaisuuden. Sitten seurasi jälleen
kahden vuoden ero, jolloin hän kirjoitti vain ylen harvoin ja aina
tädille; suojatille riitti häneltä vain hätäinen tervehdys. Mutta hänen
saapuessaan kolmannen kerran loppui tuo pitkä koeaika onnellisesti.
Tällöin kysyi hän eräänä päivänä häneltä, tunsiko hän yhäti häntä
kohtaan samoja tunteita kuin kaksitoista vuotta sitten, ja kun hän
hämmentyen kysyi häneltä, mitä hän voi tietää hänen tunteistaan
kaksitoista vuotta sitten, kertoi hän erään vanhan jutun, jonka hän
itse oli jo unhoittanut. Kaksitoista vuotta sitten, kun hänen
vanhempainsa luona oli ollut vieraita, oli hän nimittäin hiipinyt
lasten kamarista salin ovelle kuuntelemaan nuorta vänrikkiä, joka
pianon ääressä lauloi muuatta romanssia, ja kun kotiopettajatar oli
tavannut hänet tuossa luvattomassa toimessa, oli hän hehkuvin kasvoin
anonut lupaa saada kuulla laulun loppuun saakka. Hän lisäsi, kun tyttö
nauraen ja punastellen koitti sivuuttaa tuon tapahtuman ja syyttää
aikaisin herännyttä turhamielisyyttään, tuon voiton silloin tehneen
sangen vähäisen vaikutuksen itseensä. Kuitenkin oli hän myöhempinä
vuosina usein ajatellut tuota pikku kuuntelijatarta, ja hänestä oli
tuntunut sangen omituiselta, että hän, käydessään useamman vuoden
kuluttua uudelleen heidän luonaan, oli löytänyt saman laulun hänen
pianoltaan. Nyt ei hän enää voinut toivoa hänen valloittamistaan
laulullaan; hän oli vakavampien asiain takia kokonaan laiminlyönyt tuon
hauskan taiteen. Mutta viimeksimainitulla kerralla oli nuoruuden
itseluottamus jo alkanut hänestä hävitä, ja joskin hän viimeisten
kahden vuoden aikana oli vaiennut, oli se tapahtunut vain syystä siitä,
ettei hän ollut voinut uskoa itseänsä kyllin arvokkaaksi voittamaan
sellaista aarretta. Silloin oli tyttö sekä itkien että nauraen laskenut
lapsen tavoin kätensä hänen kaulalleen ja kuiskannut hänelle, ettei hän
koskaan ollut unelmoinut muuta onnea kuin tulla hänen omakseen.
Tänäänkin, kun hän sulhasensa seurassa ensi kerran astui tähän taloon,
jonka tämä kihlausaikana oli salaisesti sisustuttanut, kohdistui hänen
katseensa vain harhaillen ja hajamielisesti loistaville seinille;
mikään osa tuosta pienestä taikalinnasta ei ollut hänelle sen omistajaa
rakkaampi. Hän nyökäytti hajamielisenä päätään heidän pysähtyessään
valoisan eteisen paksulle matolle ja kysyessään häneltä, eikö tämä
kaikki ollut sangen iloista ja miellyttävää: kauniit, harmaat
marmoriportaat kullattuine kaiteineen, moniväristen kupuakkunain
valaisemat ilmavat huoneet ylhäällä ja Rauchin kauniit marmoriset
voitonjumalattaret alhaalla poltetusta savesta valmistetuissa ruukuissa
kukkivien granatipensaiden ja palmujen keskessä. Muuan palvelija avasi
heidän edellään pariovet, ja he astuivat vilpoisaan ruokasaliin, jonka
akkunoista näkyi puisto. Aurinko oli jo laskeutunut vaahterain taakse,
mutta päivänvalo ei ollut vielä sammunut.
"Menkäämme nyt puistoon ennen lintujen laulun vaimenemista", pyysi hän.
Täti moitti häntä siitä, ettei hän tulevana emäntänä ollut innokkaampi
tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin aina kyökkiä ja kellaria myöten
tulevaa valtakuntaansa. Mutta hän oli jo astunut alas leveitä
kiviportaita, jotka salin korkeilta lasiovilta johtivat alas, ja
hyppeli toisten edellä puistoon.
"Mitä tämä on?" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä pysähtyen.
Ihastuksissaan oli hän lyönyt kätensä yhteen, mutta avasi ne heti
jälleen langetakseen tädistä mitään välittämättä rakastettunsa kaulaan.
"Olenko osunut oikeaan?" sanoi paroni ja suuteli hänen kirkasta
otsaansa. "Tiesin sinun vielä pitkäksi aikaa jäävän pieneksi barbariksi
kauniimpien kuvien ja patsaiden suhteen, jotka voisin hankkia
koristamaan pientä taloamme, ja että mitättömin pikku varpunen, joka
hyppelee portailla, on sinulle kaikkia siivekkäitä voitonjumalattaria
rakkaampi. Koska sinulla ei maatilallamme tule olemaan puutetta
tavallisista kanoista, sorsista ja hanhista, niin olen tähän kauniiseen
häkkiin antanut koota joukon vierasta siipikarjaa."
"Rakkaani!" sanoi tyttö hänen käteensä tarttuen ja vieden hänet suuren
lintuhäkin eteen. "Tuntuu kuin eläisin jonkun 'Tuhannen ja Yhden Yön'
tarinan. Onko tämä totta? Tulevatko nämä jumalaiset linnut omikseni?
Saanko ruokkia ja hoitaa niitä?"
Hän jäi seisomaan kullatun teräslankaristikon eteen ja katseli
ihastuneena ja ihmetellen häkin sisustaa, jonka toisistaan erotetuissa
osastoissa oli yli sata mitä harvinaisinta suurta ja pientä lintua.
Keskustassa kohosi keinotekoinen puu, jonka oksien välissä pikku
laululinnut lepattelivat sinne tänne, kun taas suuremmat vieraat
parittain kulkivat omissa avarissa häkeissään edes-takaisin. Häkissä
vallitsi sellainen viserrys ja kuherrus, leijailu ja lepatus, että oli
aivan mahdotonta väsyä katselemaan tuota sekavaa vilinää.
Mutta samassa näytti tuo iloinen maailma joutuvan yleisen kauhun
valtaan; höyhenet pörhistyivät, kaikki iloiset laulut vaikenivat ja
elokkaimmatkin ristikkotalon asukkaat lakkasivat syömästä. Suuri,
pitkäkarvainen apina, joka oli maannut kokoonkyyristyneenä volièrin
päällä sijaitsevassa pienessä avoimessa tornissa ja katsellut siellä
vaanien noita kolmea ihmistä, näytti pahastuvan siitä, että hänet
kokonaan syrjäytettiiin noiden kauniiden naapurien takia. Nopeasti
loikkien ja laahaten perässään vasempaan etukäpäläänsä kiinnitettyä
hienoa, pitkää teräsketjua, oli se kiepahtanut alas loivalta katolta ja
laskeutui nyt hiljaa ja äänettömästi pitkin teräslankaristikkoa sille
paikalle, jossa tuo sen huomiota erityisesti kiinnittänyt nuori tyttö
seisoi. Tämä oli vaipunut katselemaan kahden hopeafasanin perheonnea,
joiden äskettäin munasta päässeet poikaset tunkeilivat ruoka-altaan
ympärillä. Samassa tunsi hän jonkun nykäisevän valkoista
kasimiriburnusiansa ja huudahti kauhistuneena katsahtaessaan sivulleen
ja huomatessaan aivan vieressään ryppyiset ja irvistelevät
apinankasvot. Hän astui peljästyksissään pari askelta taaksepäin, mutta
apina piti burnusin tupsua lujasti pienessä kädessään, riippui huojuen
ristikolla, kiristeli ilkeästi hampaitaan ja teki kaikenmoisia ilkeitä
irvistelyjä. Se olisi varmaankin seurannut tyttöä, jollei ketju olisi
ollut liian lyhyt. Lukuunottamatta jonkinlaista vahingoniloa, ei sillä
näyttänyt olevan minkäänlaisia pahoja aikeita, vaan näytti se
päinvastoin haluavan osoittaa tuolle suloiselle olennolle ritarillista
huomaavaisuuttaan. Mutta äkkiä vääristyivät sen jäykät kasvonpiirteet
ilmivihaan. Nuori mies, jonka morsianta se niin läheltä ihaili, oli
tarttunut heti tapahtuman huomattuaan pieneen keppiin, jonka puutarhuri
oli jättänyt seisomaan ristikkoa vasten, ja kohotti nyt sen uhkaavasti
huudahtaen tuota rohkeata rauhanhäiritsijää kohti. Eläin ei näyttänyt
aikovan hevin luopua saaliistaan. Kiukkuisena uhmaili se hetkisen
herransa vihastunutta katsetta, ja sen suuret leukapielet liikkuivat
naristen, aivan kuin olisi se teroittanut hampaitaan asettuakseen
vastarintaan. Mutta kun keppi viuhuen sattui muutamia kertoja sen
selkään ja käsivarsiin, huudahti se kirkuen, repäisi tuskissaan ja
raivoissaan burnusia, johon se oli tarttunut kiinni, niin että
valkoinen tupsu irtaantui, ja pakeni sitten hurjin hyppäyksin
lintuhuoneen katon ylitse pieneen, turvalliseen torniinsa. Siellä
laskeutui se asuntonsa kynnykselle, ikään kuin ei mitään olisi
tapahtunut, tarkasteli miettiväisesti saalistaan ja katsahti vain
silloin tällöin kostonhimoisesti herraansa, joka jälleen oli kääntynyt
naisten puoleen.
"Sinähän olet ihan kalpea, rakas Cecilia", sanoi hän ja tarttui
morsiamensa käteen. "Minä pidän huolta siitä, että tuo ilkeä vieras
muutetaan pois nykyisestä asunnostaan, niin ettei se enää toiste
turmele iloasi linnuista. Tuota pientä tornia ei sitäpaitsi oltukaan
aiottu sen asunnoksi. Minulle oli kerrottu sen sopivan sangen hyvin
kotkan asunnoksi, mutta sitten en voinut sietää, että tuo
kuninkaallinen eläin yksinään ja surullisena istuisi tuolla ylhäällä
muun iloisen joukon ulkopuolella, ja ettei paikka jäisi aivan
käyttämättömäksi, ostin tuon ilkeän elukan, jota samaan aikaan
tarjottiin minulle. Mutta se viedään pois, rakkaani, niin ettei se enää
voi sinua peljästyttää."
Tyttö hymyili ja veri palasi hänen poskilleen.
"En tiedä mistä pelkoni aiheutui", sanoi hän; "tavallisesti en ole
herkkä peljästymään; mutta eikö sinunkin mielestäsi loistanut noista
vihreistä silmistä jotakin saatanallista, jotakin kuvaamatonta
vihamielisyyttä ja ilkeyttä? Luin kerran tohtori Faustista, että
hänellä oli palveluksessaan muuan apinan hahmossa esiintyvä paha henki.
En voi olla ajattelematta sitä nähdessäni nyt tuon ilkeän eläimen
istuvan tuolla ylhäällä riemuissaan siitä, että on häirinnyt toisten
olentojen iloa. Sinun täytyy myöntyä tahtooni, Archibald, ja hävittää
se pois, vaikkakin torni joksikin aikaa jäisi tyhjäksikin."
"Se on inhoittava eläin", sanoi täti, "ja sitäpaitsi muistuttaa se
suuresti muuatta ranskalaista apottia, jonka muinoin tapasin parhaissa
piireissä ja joka sittemmin lähetettiin siirtomaihin erään tekemänsä
inhoittavan rikoksen rangaistukseksi. Aivan tuolla tavoin narisutti
hänkin pitkiä valkoisia hampaitaan."
"Tehän saatte meidät uskomaan sielunvaellukseen, rakas täti", sanoi
paroni piloillaan, "mutta nyt menemme sisään ennen hämärän tuloa.
Voimme myöhemmin vaeltaa puiston lävitse kuutamossa."
Hän tarjosi jälleen vanhalle naiselle käsivartensa, ja he palasivat
sisään. Eteisessä oli jo lamppu sytytetty, ja se valaisi kauniisti
hiotun kristallin lävitse voitonjumalattaret. Portaita valaisi vielä
kupukatosta lankeava päivänvalo. Heidän ylös mennessään tarttui
Cecilian pieni käsi jälleen rakastetun käteen. Hän oli jälleen
muuttunut vaiteliaaksi ja huokasi väliin, kuin olisi hän herännyt
syvistä mietteistä. Täti puolestaan ylisteli ystävällisellä
puheliaisuudella pienimpiä yksityiskohtia myöten talon sisustusta.
"Täällä et sinä voi vastaanottaa vieraita, Archibald", sanoi hän
viimein, kun he astuivat yläkerroksessa sijaitsevaan kauniiseen
salonkiin, joka vastasi ruokasalia alakerroksessa. "Jos Cecilia ei
olisi niin hajamielinen lapsi, käsittäisi hän mitä imartelevimmaksi
rakkautesi todisteeksi sen seikan, että sinä olet laittanut hänelle
talon, jossa ei ole tilaa muille kuin teille yksin, ja jossa te ette
voi ajatellakaan ottaa vastaan useampia kuin pari ystävää."
"Kukapa tietää", vastasi tyttö hymyillen, "kuinka kauan hän viihtyy
täällä, kuinka pian hän vaihtaa tämän paratiisillisen pienen majan
maalaislinnaamme, jossa on kylliksi tilaa oikealle malliavioliitolle,
nimittäin miehelle ja vaimolle kummallekin oma sivurakennuksensa."
Paroni aikoi juuri vastata jollakin pilalla, mutta samassa astui
viereisestä huoneesta sisään muuan palvelija ja kuiskasi jotakin
hänelle.
"Hyvä", sanoi vapaaherra. "On parasta, että heti sytytät sen. Se on
lamppu, Cecilia, jonka tänä aamuna ostin viimeisenä vielä puuttuvana
esineenä Friedrichsstrassen varrella sijaitsevasta taidekaupasta, josta
aina olen löytänyt kaikkea, mitä olen etsinyt, kun toiset ovat
jättäneet minut pulaan. Se on pienoinen pronssinen mestariteos, tehty
antikisen mallin mukaan sangen aistikkaaksi, ja minä olen käskenyt
asettaa sen parhaaseen paikkaan pienessä kabinetissa, jonka olen
ajatellut aamu- ja iltahuoneeksi. Toivoakseni miellyttää se sinuakin."
"Sen mukana tuotiin muuan toinenkin taide-esine", sanoi palvelija
mennessään avaamaan salongista kabinettiin johtavaa sivuovea.
"Taidekauppias tervehti ja sanoi sen olevan aiotun komeron täytteeksi;
herra paroni tietää kyllä, mistä on kysymys, sanoi hän. Jos se ei
miellytä, ottaa hän sen kyllä takaisin."
"Taideteos?"
"Niin, nainen, joka pitää käärmettä kädessään. Se on kokonaan maalattu.
Olen toistaiseksi asettanut sen jalustalle odottaen herra paronin
lähempiä määräyksiä."
"Nytpä muistan", sanoi paroni kääntyen morsiamensa puoleen. "Koitin
tänään, vaikkakin turhaan, etsiä jotakin sopivaa koristetta tuohon
kabinetin komeroon, ja pyysin viimein kauppiasta etsimään minun
laskuuni jonkun erikoisen kauniin patsaan. Olenpa todellakin utelias
näkemään, millaisen patsaan hän näin nopeasti on onnistunut minulle
löytämään."
Näin sanoen astui hän pieneen valoisaan kabinettiin, joka jo
värisoinnullaankin teki erikoisemman vaikutuksen. Se oli mitä
sopusuhtaisin pitkulainen huone loppuen toisella puolen syvään,
puolipyöreäksi holvattuun komeroon, jossa huonekaluina oli vain komea,
kullatuilla jaloilla varustettu leposohva ja sen edessä pieni
marmoripöytä. Molemmille pitkille seinille oli marmoripilarien väliin
maalattu keveällä siveltimellä valoisalle pohjalle etelän maisemia ja
niiden ympärille kauniita, antikisia arabeskeja. Akkunaseinämällä oli
korkea, punaisilla silkkiverhoilla katettu balkonginovi, jonka yläpää
myöskin oli puolipyöreän muotoinen. Akkunat olivat auki, puutarhailma
tunkeutui sisään marmoririntavarusteen ylitse ja kauempana näkyi
puunlatvoja, jotka hehkuivat iltaruskon hohteessa. Päivänvalo oli vielä
siksi voimakas, että kaikki esineet syvässä komerossa selvästi
eroittautuivat. Tuolla näkyi leveällä jalustalla oudonnäköinen kuva,
joka sitä peittävän lämpösen ihmisruumiin väriä erinomaisesti
jäljittelevän maalauksen takia jyrkästi erosi marmoriseinän
muodostamasta harmaasta taustasta.
Patsas esitti puolessa luonnollista kokoa kaunista naista,
joka puolipyörtyneenä näytti vaipuneen matalalle tuolille ja
nojasi ruumistaan, joka vain lanteista alaspäin oli peitetty
tummalla, poimukkaalla verholla, taaksepäin, aivan kuin olisi hän
nukkumaisillaan. Irrallaan olevat hiukset laskeutuivat uhkeina aaltoina
otsalle ja niskaan koristettuina helminauhalla, joka kiemurteli pitkin
ohimoita kaulalle ja rinnalle. Nainen näytti hyväillen pitävän pientä
vihreätä kyykäärmettä rinnallaan. Se oli kiertynyt auki, pää pystyssä
hiipinyt pitkin paljasta ihoa ja iskenyt hampaansa aivan rinnan alle.
Sen valtiattaren toinen käsi oli toimettomana jäänyt syliin, toinen
piti lujasti kiinni tuosta notkeasta eläimestä, aivan kuin tahtoen
estää sen lopettamasta kauheata tointaan. Siitä huolimatta ei suurten
silmien katse ollut kohdistunut rintaan, vaan se näytti tuijottavan
tyhjään avaruuteen, kun taas suu avautui tuskallisen nautitsevaan
hymyyn ja valkoiset hampaat kimaltelivat kalpeiden, täyteläisten
huulien takana. Mutta enimmän kohotti kuvan synnyttämää kauheata
vaikutusta se sanomaton taito, jolla kuvanveistäjä oli valanut
elonväriä teokseensa, viheriäisestä kultakoristeisen verhon langoista
aina silmien sameaan hehkuun, pienten, hienojen hampaitten emaljiin,
helmien himmeään kimallukseen ja sametinpehmeään, etelän-väriseen
suloiseen poveen, joka näytti hengittävän ja hienosti värähtelevän
tuskallisen pureman takia.
Kuva vaikutti noihin kolmeen katsojaan, jotka äkkiä näkivät sen
sammuvan iltaruskon valossa, niin valtavasti, etteivät he pitkään
aikaan voineet lausua sanaakaan. Paronikin oli ensin hämmästyksestä
huudahdettuaan pysähtynyt aivan kuin kivettyneenä. Molemmin käsin
pienen pöydän marmorilevyyn nojautuneena katseli hän kiinteästi tuon
Kleopatran kasvonpiirteitä ja näytti joutuneen oudon mielenliikutuksen
valtaan, jota hän turhaan koitti tukahduttaa. Vasta palvelijan astuessa
sisään ja valmistautuessa sytyttämään pronssilamppua, joka riippui
hienoista nivelketjuista katossa pöydän yläpuolella, astui hän, aivan
kuin unesta heräten, muutamia askeleita taaksepäin ja koitti saada
esiintymisensä luontevaksi. Hän kertoi tädille siitä harvinaisesta
yhteensattumisesta, että hän tänä aamuna oli ostanut tuon lampun, jonka
reunaa pitkin kiemurteli kaksitoista käärmettä ruiskuttaen tulta
avoimista kidoistaan, ja nyt lähetettiin hänen tietämättään taloon
kolmastoista käärme. Vanha neiti ihmetteli myöskin tuota kauheata
taideteosta. "Kun pitää silmänsä puolisuljettuina", sanoi hän, "etenkin
nyt, kun lampun valo lankeaa ylhäältä kuvalle, tuntuu kuin näkisi
elollisen olennon tuossa kauheassa asemassa ja haluaisi rientää
tempaamaan tuon inhoittavan eläimen sen käsistä ja polkemaan sen
jalkojensa alle."
"Niin, olette oikeassa, rakas täti", vastasi hän hajamielisenä. "Mutta
sehän on vain kuva, ei se tunne mitään. Lampun huojuva valo, joka
kimaltelee kuvalla, synnyttää näköhäiriön. Omituista se kuitenkin on
joka tapauksessa!" lisäsi hän kuin itsekseen puhuen.
Täti oli kääntynyt pois kuvasta ja astui, katsahdettuaan ohimennen
seinämaisemia, korkealle ovelle, joka oli toisella lyhyellä seinämällä.
"Minne tämä johtaa?" kysyi hän.
"Makuukamariin, rakas täti", vastasi paroni nopeasti. "Palvelija voi
näyttää teille valoa. Teidän täytyy saada nähdä kaunis toalettipöytä,
jonka olen tilannut Cecilialle. Minä itse, niin kauan kuin olen yksin",
jatkoi hän, nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, "olen sijoittanut
leirini tähän komeroon. Mutta luulenpa kuvan ajavan minut täältä pois,
sillä se on todellakin liian omituinen..."
Hän vaikeni ja katsahti jälleen, melkeinpä tuskallisen tutkivasti,
onnettoman kuningattaren synkkiä, surullisia piirteitä.
Silloin tunsi hän Cecilian käden kaulallaan.
"Rakkaani", sanoi Cecilia, "jos todellakin aiot, että me tulemme
syömään aamiaisemme täällä ja että minä täällä tulen odottamaan sinua
iltaisin, kun sinä joskus tulet myöhemmällä kotiin, niin poista tuo
kauhea kuva komerosta. Niin, lähetä se takaisin taidekauppiaalle, sillä
se saa sydämeni tuskasta vavahtelemaan, aivan kuin olisi se kauheinta
mitä koskaan olen nähnyt. Tuntuu kuin olisin pakoitettu kuolemaan, jos
viettäisin kokonaisen yön samassa huoneessa tuon kuolevan kanssa. Onko
se todellakin kaunis? En häpeä kysyä sitä sinulta. En koskaan ole
salannut sinulta sitä seikkaa, että paljoa sellaista, mitä sinä
ihailet, en ole vielä oppinut ymmärtämään. Olen kuullut sinun itsesi
sanovan, että taiteen täytyy voida vapauttaa sielu, silloinkin kun se
ilmaisee mitä tuskallisinta olotilaa. Mutta eikö sinustakin tuota kuvaa
katsellessasi tunnu siltä kuin katsoisit kuolemaa vasten kasvoja?"
"Kyllä!" sanoi hän yhäti katse kuvaan kiintyneenä. "Mutta tuossa
aaveessa on joku lumoava voima. Mitenhän lienee kuvanveistäjä sen
siihen saanutkin sovitetuksi? Koko kuvasta huokuu kauheata suloutta,
aivan kuin noista unhoittumattomista säkeistä:
"Sä näe et lasta rinnallani,
Mi imee uneen imettäjänsä."
"Antaisinpa mitä hyvänsä, jos saisin tietää..."
Hän vaikeni jälleen ja salli Cecilian sulkea kätensä omiin käsiinsä.
"Kuulepas", sanoi Cecilia, "sinä saat minut mustasukkaiseksi, jos
unhoitat sekä minut että itsesi tuon aaveen takia! Minä voisin aivan
tyynesti katsella sinun mielistelevän jotakin toista kaunista,
elollista naista. Ei kukaan voi rakastaa sinua, niinkuin minä, joten
minä helposti voisin taittaa peitsen jokaiselta, joka luulottelisi
sinulle voivansa tehdä sinut onnelliseksi. Ainoastaan maalatut- ja
marmorikaunottaret ovat jo ennenkin tuntuneet minusta arveluttavilta.
Kerran en voinut nukkua koko yönä, kun sinä illalla olit puhunut
mediciläisestä Venuksesta. Sinä sulatit oman sielusi sen kivirintaan,
ja koska se oli mykkä, ei se voinut poistaa erehdystäsi, sinun
ylistäessäsi sitä jumalallisimmaksi olennoksi, kun taas minä, joka
omistan pienen terveen järjen, monasti tuntunen sinusta aivan
yksinkertaiselta."
Hän näytti noista sydämellisistä sanoista kuulevan vain kai'un, ja kun
Cecilia vaikeni, painoi hän mitään vastaamatta hänet rintaansa vasten.
"Archibald!" huudahti hän kasvava levottomuus katseessaan.
"Rauhoitu!" sanoi hän sivellen hänen tuuheata vaaleata tukkaansa. "Minä
annan poistaa sen täältä. Tule balkongille. Täällä tuntuu ilma niin
tukahduttavalta."
Puistossa vallitsivat jo illanvarjot, ja ilma oli aivan tyyni.
Kukkalaitteiden takaa näkyi syvä puistotie, jonka varrella satakieli
alkoi samassa liverrellä ihastuttavia säveleitään. Useimmat volièrin
linnut olivat jo laskeutuneet levolle. Mutta apina valvoi vielä
pienessä tornissa ja alkoi tytön nähtyään omituisesti viittailla
valkoisella tupsullaan, heitellä sitä ilmaan ja loikkia sinne tänne
katolla. Väliin kirkaisi se ilkeästi aivan kuin kuritettu lapsi, ja
narisutti hampaitaan ilkeätä ivanaurua muistuttavalla tavalla.
"En tiedä mistä syystä", sanoi tyttö kääriessään vienosti väristen
burnusia ympärilleen, "kaikki käy tänään sydämelleni, sekä ilo että
kauhu. Luulen sinun tulevan erehtymään minun suhteeni. Luulit saavasi
taloosi iloisen ja reippaan puolison, joka erinomaisesti voi mukautua
maaelämään, mutta nyt huomaatkin, että minä olenkin hermostunut,
pelokas olento, joka kuvittelen kaikenmoista ja tulen epämiellyttäväksi
niille, jotka elävät seurassani. Mutta eihän vielä ole myöhäistä",
jatkoi hän ja katsoi häneen lapsellisesti hymyillen, "sinun peräytyä ja
koittaa, enkö niin ankaran keinon avulla voisi karaistua."
Mitään vastaamatta sulki hän hänen huulensa pitkällä suudelmalla. He
kuulivat apinan alhaalla meluavan ja heittelevän pikkukiviä rakennusta
kohti. Samassa saapui tätikin sangen tyytyväisenä tarkastuksensa
tuloksiin.
"Sinä saat asua todellisessa tarulinnassa, lapseni", päätti hän
ylistelynsä, "enkä minä ole löytänyt koko talosta mitään muuta
muistutettavaa kuin tuon ilkeän apinan sekä tuon kauhean käärme-nuken,
jotka täytyy poistaa talosta. Mutta nyt täytyy meidän lähteä, Cecilia.
Olemme käskeneet ompelijattaren saapua tänä iltana, ja sellaista
neuvottelua ei onnellisinkaan morsian saa laiminlyödä."
Hänellä oli niin kiire päästä kotiin, ettei hän halunnut maistaa
hedelmiäkään, jotka loistavissa kristallimaljakoissa upeilivat salongin
pöydällä. Kuitenkaan ei hän voinut itse kieltäytyä eikä kieltää toisia
kilistämästä shampanjalasia nuoren parin viihtymiseksi tässä uudessa
kodissaan.
"Vielä viisi päivää", sanoi hän hymyillen, "eikä minulla ole enää
mitään sanomista rakkaani suhteen; silloin on hän itse talon
hallitsijatar, ja minä saan olla iloinen, jos hän joskus pyytää vanhan
tädin viipymään luonaan neljännestunnin ajan."
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella Archibaldin ohjatessa häntä portaita
alas. Cecilia oli jälleen vaitelias. Vaunujen vierittyä pois seisoi
sulhanen vielä kauan paikoillaan katsellen Thiergartenin puuryhmiä.
Niiden alla vallitsi vielä liike ja elämä, ja tuhansien jalkojen
nostama pöly leijaili paksuna pilvenä lehtokujan yläpuolella. Hän tunsi
selittämätöntä vastenmielisyyttä palata takaisin taloon, mutta sitten
muisti hän unhoittaneensa kirjoittaa muutamia liikekirjeitä ja
järjestää eräitä muitakin asioita, ja siksi nousi hän jälleen ylös
portaita.
2.
Astuessaan jälleen salonkiin huomasi hän kynttilän yhäti palavan
tarjoilupöydällä ja Cecilian puolityhjän lasin kimaltelevan sen valossa
punervanvärisenä. Mitään ajattelematta tarttui hän koneellisesti
lasiin, tyhjensi sen pisaroittain ja laski sen sitten nopeasti
kädestään. Näytti kuin olisi hän luullut tuota tekoa voimakkaimmaksi
taikakeinoksi ympärillään vaanivien henkien torjumiseksi.
Palvelija astui sisään ja kysyi, pitikö lamppu sammuttaa.
"Anna sen palaa vielä hetkinen", vastasi hän, "mutta sytytä kynttilä
työhuoneessani, sillä minä aion nukkua siellä tänäyönä."
Sitten tarttui hän päättävästi kynttiläjalkaan ja meni esiripulle, joka
sulki kabinetin oven.
Huoneeseen astuessaan kohdistui hänen katseensa komeron kuvaan, mutta
samassa joutui hän äkillisen kauhun valtaan, sillä lepattelevan valon
vaikutuksesta syntyi hänen silmissään näköhäiriö, että kuva hänen
sisään astuessaan koitti nousta ylös ja vaipui sitten voimattomana
jälleen tuolilleen. Näköhäiriö haihtui jälleen; hän astui väkinäisesti
lähemmäksi, asetti kynttiläjalan pienelle pöydälle ja syventyi
uudelleen katselemaan tuota salaperäistä olentoa. Mitä kauemmin hän
seisoi siinä, sitä synkemmäksi tuli hänen otsansa, sitä tuskallisemmin
vavahtelivat hänen huulensa. Hän näytti unhoittavan kaiken ympärillään,
aivan kuin olisi noiden piirteiden näkeminen saattanut hänet muistojen
valtaan, joiden syvyyteen ei mikään ääni nykyajasta voinut ulottua.
Kuinka kauan hänen sielunsa tuolla tavoin harhaili, sitä ei hän tiennyt
itsekään, mutta äkkiä sysättiin esirippu syrjään ja erään rakkaan
ystävän kasvot ilmaantuivat sen takaa.
"Hyvää iltaa, Archibald", huusi sisäänastuja ja ojensi ystävälleen
kätensä, johon tämä nopeasti tarttui. "Enhän häirinne sinua? Olin
ainakin niin hienotunteinen, että odotin, kunnes kaunis vieraasi
oli poistunut. Tapasin vaunut puistossa ja sain ystävällisen
kädenviittauksen sekä tädiltä että suojatilta. -- Mutta mitä sinulle on
tapahtunut? Näytät yhtä juhlalliselta kuin olisit tehnyt testamenttisi,
sen sijaan että todellisuudessa olet kohdannut täällä tulevan
puolisosi. Eikö todellakaan mikään onni voi olla täydellinen?"
Paroni oli astunut alas komerosta, aivan kuin olisi tahtonut johtaa
pois ystävän huomion siitä, mikä hänen itsensä mieltä kiinnitti. Hän
koitti hymyillä ja puristi sydämellisesti ojennettua kättä. "Ei se
merkitse mitään", sanoi hän; "se menee kyllä pian ohitse." Mutta sitten
päätti hän toisin, tarttui kynttilänjalkaan ja astui lähemmäksi kuvaa,
niin että nuo synkät piirteet joutuivat täydellisesti valaistuiksi.
"Tunnetko nuo kasvot?" kysyi hän vavahtelevalla äänellä.
Hämmästyksen huudahdus pääsi toisen huulilta; sitten tarttui hän
lorgnettiinsa, astui lähemmäksi ja tarkasteli tuota outoa taideteosta
päästä jalkoihin. Hänen näytti olevan vaikeata olla lausumatta nimeä,
joka pyöri hänen kielellään.
Hän oli yksi noista ei aivan harvinaisista, rakastettavista luonteista,
joiden epäitsekkyyden elimistö on niin korkealle kehittynyt, että he
epäilevät omaa arvoansa ja lopulta kokonaan luopuvatkin halusta merkitä
jotakin. Hän oli kotoisin pienestä keski-Saksan maasta, syntyisin
vanhasta hyvinvoivasta perheestä ja oli siitä syystä jo aikaisin
joutunut suureen maailmaan voimatta kuitenkaan koskaan luopua
jonkinlaisesta hienotunteisesta arkuudestaan. Vastoin taipumustaan oli
hän astunut diplomatiselle uralle, mutta koskaan ei hän yrittänyt
vahvistaa itsetuntoaan jollakin tärkeämmällä tehtävällä. Alusta alkaen
alistui hän siihen, että tarmokkaammat ja paremmin tehtäviinsä sopivat
ystävät ajautuivat hänestä edelle ja kateudetta iloitsi hän heidän
onnestaan. Häntä pidettiin myöskin mitä parhaimpana seuraihmisenä,
uhrautuvaisimpana ystävänä ja taitavana, sangen tietorikkaana
henkilönä, joka kyllä pystyi vaikka mihin, jos vain halusi. Hän
punastui aina korvalehtiinsä saakka, kun joku lausui pienimmänkin
kohteliaisuuden hänen kyvyistään, ja vakuutti kiihkeästi päätänsä
pudistaen, että häntä arvosteltiin ansiokkaammaksi kuin mitä hän
todellisuudessa olikaan. Hänen läheisimmät ystävänsä kuiskailivat hänen
salaa runoilevan, ja jostakin epäselvästä lähteestä noussut huhu
kertoi, että surunäytelmä "Tancred", joka kymmenen vuotta sitten oli
esitetty hänen isänmaansa pääkaupungissa, oli hänen kirjoittamansa;
mutta jyrkästi kielsi hän asianlaidan niin olevan ja vakuutteli
kappaleen menestyksen johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että sen
tekijäksi oli luultu perintöprinssiä. Siitä lähtien kutsuttiin häntä
lähimpien ystävien keskuudessa Tancrediksi, eikä hänkään enää
välittänyt asettua tuota nimitystä vastustamaan. Muuten ei hän koskaan
häirinnyt toisten huvia, vaikka se olisikin tapahtunut hänen itsensä
kustannuksella. Niin oli myöskin käynyt hänen suhteessaan Archibaldiin,
jota hän aina oli kohdellut intohimoisella ihmettelyllä. Joka lähemmin
tunsi asian, kohotti olkapäitään tuolle heikolle miehelle, joka näytti
pitävän aivan luonnollisena sitä seikkaa, että hänen ystävänsä voitti
tytön, jota hän itse, vaikkakin vain tuolla ominaisella aralla tavalla,
oli jonkun aikaa hakkaillut. Mitä tapahtui hyljätyn rinnassa, se jäi
hänen omaksi salaisuudekseen, mutta ettei hän antanut kateuden
hetkeksikään hämmentää vanhaa luottamusta, se voitiin selvästi huomata
ja ne olivat kenties oikeassa, jotka sanoivat hänen kaikissa muissa
suhteissa omaavan vain keskinkertaisia luonnonlahjoja, mutta yhdessä
ainoassa kohonneen mestariksi: taidossa olla ystävä.
Tämä erinomainen avu sulki hänen huulensa nytkin, Archibaldin kysyessä
häneltä, tunsiko hän nuo kasvot. Hän tiesi tuon muiston olevan ystävän
katkerimpia. Ja kuitenkin -- mitä hyötyä oli sen seikan salaamisesta,
joka kuitenkin oli päivänselvää.
"Todellakin sangen harvinaista!" änkytti hän viimein Archibaldiin
katsomatta.
"Niin, eikö totta?" jatkoi tämä nopeasti. "Tässä ei voi olla kysymys
erehdyksestä. Sen huomasin jo ensi silmäyksellä. Nyt olen tutkinut
jokaista, pienintäkin piirrettä ja löytänyt niistä kaiken entisen
sulon, kaiken entisen tuskan."
"Minä näin hänet siihen aikaan vain ohimennen, pari kolme kertaa",
sanoi toinen. "Siksi epäilin sitä alussa joksikin yleiseksi
race-tyypiksi, joka ensi hetkessä kummastutti minua. Mutta sinä
tietänet sen asian luonnollisesti paremmin."
"Minä tiedän sen liiankin hyvin", mutisi paroni ja tarkasteli
kuumeenomaisella jännityksellä kuvan oikeata käsivartta, jonka tummaan
pintaan oli mustansinervällä värillä piirretty muuan oudonnäköinen
merkki.
Hän oli jälleen asettanut kynttiläjalan pöydälle ja jäänyt miettien
seisomaan paikoilleen käsivarret ristissä rinnalla. Hetkisen olivat he
molemmat vaiti.
"Mutta kuinka on tuo kuva joutunut sinulle?" kysyi viimein ystävä.
"Sekin on arvoituksellista. Minä aion tutkia asiaa ja kenties keksin
silloin seikkoja, jotka ovat omiansa kokonaan riistämään rauhani. Sinä
olet runoilija, Tancred. Kentiespä voin minä hankkia sinulle
murhenäytelmän aiheen. Näyttää kuin kulkisi joku synkkä Nemesis
takanani ja koittaisi juuri parhaan onneni kynnyksellä heittää
verkkonsa ylitseni. Ja jos niin tapahtuisi, niin saisin minä kärsiä
enemmän kuin olen rikkonut."
"Hyvä Jumala!" sanoi hänen ystävänsä lähemmäksi astuen. "Tule pois tuon
onnettoman kuvan äärestä ja kerro minulle, mitä pelkäät, että voisimme
ajatella tarpeellisia toimenpiteitä. Minä tunnen mitättömän vähän koko
asiaa. Minä näin teidät yhdessä Parisissa ja pelkäsin jo silloin sinun
vaipuvan syvemmälle kuin oli suotavaa. Kun pari vuotta myöhemmin
jälleen tapasimme toisemme, huomasin koskettaneeni avonaista haavaa
kysäistessäni ohimennen asiaa. Ja sitten lykkäsin uteliaisuuteni
tyydyttämisen johonkin tulevaisuudessa mahdollisesti tarjoutuvaan
sopivaan tilaisuuteen. Mutta että tuosta tilaisuudesta tulisi
_tällainen_, sitä en todellakaan voinut aavistaa."
"Niin", vastasi Archibald katkerasti, "kuka voi aavistaa, että hän
esiintyisi täällä omassa persoonassaan, ja vieläpä juuri nyt, viisi
päivää ennen häitäni, ja lisäksi noin liikuttavassa muodossa! Oi, jospa
tietäisit, millä mielellä olin silloin kun tein lopun kaikesta! Jo ensi
kohtauksestamme saakka varoitti joku ääni rinnassani minua, ja minun
täytyy sanoa puolustuksekseni, että kauan varoin antautumasta lumouksen
valtaan. Tavatessasi meidät Rue Molièren varrella sijaitsevassa
asunnossamme olimme me vasta neljätoista päivää asuneet siten yhdessä,
mutta jo kaksi kuukautta sitä ennen olimme me ensi kerran nähneet
toisemme. Se tapahtui Champs-Elyséessa; minä kuljin parin ystäväni
kanssa ja näin hänen istuvan eräällä penkillä, pitäen polvillaan koria,
jossa oli orvokkikimppuja. Huomioni kiintyi heti noihin ulkomaalaisiin
kasvoihin ja niiden outoihin itämaalaisiin piirteisiin, ja minä menin,
välittämättä toisten pilasta, kysymään häneltä, minkä ihmeellisen
sattuman kautta hän oli joutunut Parisiin. Kun hän katsahti suurilla,
surullisilla silmillään minuun, jouduin heti oudon osanoton tunteen
valtaan, joka tunne kehoitti minua suojelemaan häntä, sillä hänen
kasvoistaan huomasi selvästi hänet onnettomaksi. Mutta samalla kertaa
esti joku voimakkaampi voima minut selvästi osoittamasta, mitä tunsin.
Kysyin häneltä vain kukkakimppua ostaessani hänen nimeään. 'Kleopatra',
vastasi hän tuolla äänellä, jonka laadun kyllä itsekin tunnet. Toiset
puhuivat hänelle kaikkea joutavaa, mutta heihin nähden käyttäytyi hän
kuin ei olisi osannut ainoatakaan sanaa ranskaa. Sen sijaan oli hänen
katseensa lakkaamatta kiintynyt minuun, ja kun läksimme jatkamaan
matkaamme ja minä hetkisen kuluttua sattumalta katsahdin taaksemme,
huomasin hänen seuraavan meitä koriansa käsivarrellaan kantaen
pitkillä, rauhallisilla askeleilla, jotka parisitarten sipsuttaviin ja
tanssiviin askeleisiin verrattuina tekivät hänen uljaan vartalonsa yhä
valtavammaksi.
"Viimein katosi hän näkyvistäni, ja iltapäivävierailujen aikana en enää
muistanut häntä ollenkaan. Tiedäthän, kuinka Parisissa yksi vaikutelma
ajaa toisen tieltään, ja minä olin ollut siellä vielä tuskin
viikkoakaan. Kun illalla palasin asuntooni, näin hänet jälleen sadan
askeleen päässä takanani. Katsoin silloin sekä hänen että itseni takia
velvollisuudekseni saada selvä tuosta omituisesta tapahtumasta. Palasin
siis kadulle, ja kun hän jälleen asettui lähelleni, ikään kuin olisi
aikonut seurata minua koko päivän, menin suoraan hänen luoksensa ja
sanoin hänelle niin epäystävällisellä äänellä kuin mahdollista:
'Luullakseni maksoin ostamani kukkaset. Miksi kuljet lakkaamatta
perässäni? Minä en tahdo sinun seuraasi enkä muutenkaan tahdo tietää
mitään sinusta, mutta ettet turhaan olisi kuluttanut aikaasi -- kas
tässä näin!' Heitin viisi frangia hänen koriinsa ja kiiruhdin pois,
sillä tunsin hänen kasvojensa hiljaisen ilmeen käyvän yhä enemmän
sydämelleni. Näin nyt, kuinka hän, nähtävästi tahdottomasti totellen,
poistui pää alas painuneena, ja minun täytyi ponnistaa kaikki
itsehillitsemiskykyni estyäkseni huutamasta häntä takaisin. Siitä
huolimatta tunsin itseni tyytyväiseksi päästessäni niin vähällä tuosta
jutusta; sillä kaikenlaiset kertomukset tapahtumista, joita oli
sattunut ystävilleni heidän joutuessaan houkutuslintujen viekkaasti
virittämiin ansoihin, olivat vielä tuoreessa muistissani.
"Kului pari viikkoa, ennen kuin uudelleen näin hänet. Alussa muistelin
kyllä häntä usein, mutta sitten aloin vähitellen unhoittaa hänen
piirteensä. Kun eräänä aamuna tavallista aikaisemmin astuin alas
portaita, huomasin eteisessä portinvartijan huoneen edessä koko talon
palvelijatarlauman kerääntyneen jonkun naisolennon ympärille, joka oli
vaipunut tuolille ja jonka pää oli vajonnut niin alas rintaa vasten,
etten voinut eroittaa hänen kasvonpiirteitään. Kuulin, että hänet oli
löydetty varhain aamulla talon portin edessä tainnostilassa, josta hän
ei ollut vieläkään täysin herännyt. Hän oli nähtävästi maannut siinä
aina puoliyöstä saakka, sillä hänen vaatteensa olivat sateesta aivan
läpimärät, ja paikka, jossa hän oli maannut, oli ollut kuiva.
"Astuessani lähemmäksi kohotti pyörtynyt erään avuliaan palvelijattaren
tukemana hieman päätään, ja kauhistuen huomasin nyt, kuka hän oli.
Vähitellen näytti hän palaavan tuntoihinsa, sillä minut nähdessään hän,
nähtävästi muistaen, miten ankarasti olin kohdellut häntä viimeksi
tavatessamme toisemme, vavahti ja rauhoittui vasta minun astuessani
hänen viereensä ja kysyessäni häneltä, luonnollisesti kuin olisi hän
ollut minulle aivan vieras, mitä hänelle oli tapahtunut. 'Ei mitään',
vastasi hän koittaen hymyillä ja muuttuen yht'äkkiä kauniiksi kuin
kesäinen päivä. Ympärillämme seisovat säälijät kuiskailivat toisilleen
ihmettelynsä tuosta muutoksesta. 'Hänellä on varmaankin nälkä', sanoi
muuan palvelijatar. 'Hänelle täytyy hankkia kupillinen lihalientä ja
antaa hänen muuttaa päällensä kuivat vaatteet.' Minä käskin heti
laittamaan hänelle aamiaisen ja kysyin portinvartijattarelta, voisiko
hän maksua vastaan pitää toistaiseksi huolta tuosta tyttöraukasta.
Nähtyäni että pari kulausta voimakasta lihalientä oli palauttanut tytön
horjuvat elinvoimat entiselleen, läksin toimiini ja jätin hänet
portinvartijattaren hoidettavaksi.