Siihen aikaan jolloin tämä tapahtui, ei ollut vielä rajaseuduilla
tullivirkamiehiä eikä nuuskijoita, noita yrittelijäin ihmisten
kauhistuksia, ja sentähden jokainen saattoi vapaasti kuljettaa yli
rajan mitä vaan mieli teki. Tiileistä ei sitäpaitsi kukaan välittänyt
ja sentähden pääsikin kuorma vapaasti Varsovan pääportista kaupunkiin.
Bulba ahtaassa häkissään ei kuullut muuta kuin hälinää ja kuorman
kolinaa. Kaupunkiin tultuaan poikkesi Jankel pimeälle, kapealle
kadulle, jota sanottiin Lokakaduksi tai myöskin Juutalaiskaduksi, sillä
sen varrella asuivat melkein kaikki Varsovan juutalaiset.
Tämä kaikki muistutti hyvin paljon takapihaa. Aurinko ei nähtävästi
kurkistanut sinne koskaan. Murtuneet puutalot lisäsivät nekin osaltaan
synkkyyttä. Väliin näkyi joku tiilinen seinä, mutta sekin oli
paikottain jo aivan murtunut. Muutaman rakennuksen osittain rapattu
yläosa loisti päivänpaisteessa häikäisevän valkoisena tummassa
ympäristössä. Jyrkästi pistivät täällä silmiin savupiiput, kadulle
viskatut rievut, perunankuoret ja rikkinäiset ammeet. Jokainen, jolla
oli vaan jotain kelpaamatonta, viskasi sen heti kadulle kulkijain
suureksi kiusaksi. Hevosen selässä istuva ratsumies saattoi melkein
kädellään ulottua seipäisiin, jotka oli pistetty ulos ikkunasta
vastapäätä olevaan taloon, ja joilla roikkui juutalaisten säkkejä,
housuja ja savustettu hanhi. Väliin katsahti ikkunasta joku sievä
juutalaistyttö, kaulassa tummentuneita helmiä. Joukko likaisia,
repaleisia, kiharapäisiä lapsia mellasti ja huusi keskellä likaa.
Eräästä ikkunasta katsahti ulos punatukkainen juutalainen, jonka kasvot
olivat niin pisamia täynnä, että ne muistuttivat varpusen munaa.
Sekavalla murteella alkoi hän puhella Jankelin kanssa, ja viimemainittu
ajoi kuormansa pihaan. Kadulla kulki toinen juutalainen, pysähtyi ja
puuttui puheeseen hänkin. Kun Bulba sitten kömpi ylös tiilien alta,
näki hän nuo kolme juutalaista, jotka innokkaasti juttelivat keskenään.
Jankel kääntyi hänen puoleensa ja ilmoitti, että kaikki kyllä käy
hyvin. Ostap istuu kaupungin vankilassa, mutta vaikeata lienee saada
vartijoita suostumaan päästämään sinne sisään. Kuitenkin toivoi Jankel
voivansa hankkia Bulballe tilaisuuden tavata Ostapia.
Kolmen juutalaisen seurassa astui Bulba huoneeseen.
Juutalaiset rupesivat jälleen keskustelemaan omalla kielellään. Taras
silmäili heitä vuorotellen. Hänen mielensä oli vallannut syvä liikutus.
Kylmillä, järeillä kasvoilla välähti sellainen toivon liekki, joka
usein syttyy ihmisessä viimeisenä epätoivon hetkenä. Hänen vanha
sydämensä alkoi nopeasti sykkiä kuin nuorukaisen.
"Kuulkaa, juutalaiset", sanoi hän, ja hänen sanoissaan oli jotain
juhlallista, "te voitte tehdä maailmassa mitä hyvänsä, voitte kaivaa
aarteen meren syvyydestä, ja oikein sanookin sananlasku, että
juutalainen voi varastaa vaikka itsensäkin, kunhan vaan tahtoo.
Pelastakaa Ostap! Hankkikaa hänelle tilaisuus paeta pirullisista
käsistä! Tuolle miehelle olen luvannut kaksitoistatuhatta kultarahaa,
mutta minä lisään siihen vielä kaksitoista tuhatta. Kaikki kalliit
pikarit ja maahan kaivetut kultani, taloni, vaatteet, kaiken myyn ja
teen sopimuksen teidän kanssanne, että koko elämäni iän luovutan teille
kaiken, mitä sodassa saan."
"Voi, ei käy päinsä, hyvä pani, ei käy päinsä!" huokasi Jankel.
"Ei käy päinsä!" vahvisti toinenkin juutalainen.
Kaikki kolme juutalaista katselivat toisiaan. "Mutta mitähän jos
sentään yrittäisi?" virkkoi kolmas, arasti silmäillen tovereitaan.
"Kenties onnistumme Jumalan avulla?" Juutalaiset alkoivat puhua
keskenään saksaa. Bulba koetti teroittaa kuuloansa, mutta ei voinut
mitään ymmärtää; hän kuuli heidän vaan usein mainitsevan Mardokain
nimeä.
"Kuule pani!" sanoi Jankel, "meidän pitää kysyä neuvoa semmoiselta
mieheltä, jommoista ei ennen häntä ole vielä koko maailmassa ollut.
Voi, voi, hän on niin viisas kuin itse Salomon, ja jollei hän mitään
mahda, niin ei kukaan koko maailmassa voi asialle mitään. Istu tässä!
Tuossa on avain, äläkä päästä ketään sisään!"
Juutalaiset läksivät ulos kadulle.
Taras sulki oven ja katseli ikkunasta likaiselle juutalaiskadulle. Nuo
kolme juutalaista pysähtyivät ja alkoivat hyvin innokkaasti puhella
keskenään. Heihin yhtyi kohta neljäs ja pian viideskin. Hän kuuli
jälleen lausuttavan: Mardokai, Mardokai. Juutalaiset katselivat
alinomaa kadun toiseen päähän. Vihdoin näkyi eräästä likaisesta talosta
juutalaismallisen kengän verhoama jalka ja samassa välähtivät
juutalaisten puolikauhtanan liepeet. "Kas, Mardokai, Mardokai!"
huusivat kaikki juutalaiset yhteen ääneen. Laiha juutalainen lähestyi
levotonta joukkoa. Hän oli vähän lyhempi Jankelia mutta kasvoiltaan
vielä ryppyisempi ja erittäinkin pisti silmään miehen tavattoman suuri
ylähuuli. Kilvan alkoivat juutalaiset nyt kertoa hänelle jotain. Aina
väliin katsahti Mardokai ikkunaan päin, josta Taras arvasi, että he
puhelivat hänestä. Mardokai heilautti käsiään, keskeytti, sylkäsi usein
syrjään ja, kohottaen kauhtanan liepeitä, pisti kätensä taskuun, otti
sieltä jotain romua, paljastaen samalla likaiset housunsa. Lopuksi
nostivat miehet sellaisen melun, että vartioimassa oleva juutalainen
viittasi vaikenemaan, ja Taras rupesi jo pelkäämään turvallisuuttaan.
Mutta muistettuaan, etteivät juutalaiset muualla osaa keskustella kuin
kadulla ja ettei heidän kieltään itse paholainenkaan ymmärrä, hän
jälleen rauhottui.
Hetken kuluttua tulivat juutalaiset hänen luokseen huoneeseen. Mardokai
lähestyi Tarasia, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Kun me kerran Jumalan avulla ryhdymme johonkin toimeen, niin kyllä se
myöskin onnistuu."
Taras silmäili uteliaana tuota kuuluisaa juutalaista ja hänessä heräsi
jonkinlainen toivo, sillä miehen ulkomuoto oli todellakin omiansa
toivoa herättämään. Hänen ylähuulensa oli kauhean paksu, sen suuruus
oli varmaankin aiheutunut jostain erityisistä syistä. Tämän Salomonin
parrassa oli vain noin viisitoista karvaa, nekin vasemmalla puolella,
ja kasvoissa oli niin paljon arpia iskuista, joita hän oli saanut
rohkeutensa tähden, että hän epäilemättä oli unohtanut niiden luvun ja
tottunut pitämään niitä syntymämerkkeinä.
Mardokai poistui huoneesta tovereineen, jotka aina suuresti
ihmettelivät hänen viisauttaan, ja Bulba jäi yksin. Hän tunsi olevansa
omituisessa mielentilassa: ensi kerran elämässään hän tunsi
levottomuutta. Hän oli kuin kuumeessa. Ei ollut hän enää tuo entinen,
järkähtämätön, lujaluontoinen soturi, hän oli nyt arka ja heikko.
Pienestäkin kolinasta hän säpsähti. Semmoisessa tilassa hän oli koko
päivän; ei hän syönyt eikä juonut, lakkaamatta vaan katseli ulos
pienestä ikkunasta.
Myöhään illalla astuivat huoneeseen Mardokai ja Jankel.
"No, onnistuiko?" kysyi Taras levottomana. Mutta ennenkuin juutalaiset
vielä olivat ehtineet vastatakaan, huomasi hän, että Mardokai oli
menettänyt viimeisetkin hiuskarvansakin, jotka ennen pörröisinä olivat
liehuneet hänen patalakkinsa alta. Nähtävästi tahtoi Mardokai jotain
puhua, mutta puhe oli nyt sellaista pötyä, ettei Taras mitään siitä
ymmärtänyt. Hänen puhuessaan nosti Jankelkin usein käden suulleen,
ikäänkuin olisi ollut horkassa.
"Voi, rakas pani", sanoi Jankel, "se on aivan mahdotonta, kerrassaan
mahdotonta! Ihmiset näkyvät olevan niin taipumattomia, että olisi
parasta sylkeä heitä vasten naamaa. Eikös niin, Mardokai? Mardokai teki
sellaista, jota ei vielä ole tehnyt yksikään ihminen maailmassa, mutta
Jumala ei meitä nyt suosi. Sotamiehiä on kolmetuhatta, ja huomenna
kaikki vangit mestataan."
Taras katsahti heitä silmiin, mutta nyt levollisena ja ilman vihaa.
"Mutta jos pani tahtoo tavata Ostapia, niin pitää sen tapahtua huomenna
varhain ennen auringon nousua. Vartijat suostuvat, ja yksi upseerikin
antoi lupauksensa. Mutta älköön heillä olko onnea tulevaisessa
maailmassa. Kuinka ihmiset sentään ovat ahnaita! Ei ole meidän
joukossamme sellaisia. Viisikymmentä kultarahaa annoin kullekin ja
upseerille..."
"Hyvä on. Vie minut hänen luoksensa!" lausui Taras päättäväisenä ja
entinen rohkea ilme palasi hänen silmiinsä. Hän suostui Jankelin
ehdotukseen pukeutua ulkomaalaiseksi kreiviksi, joka muka on tullut
Saksanmaalta. Kekseliäs juutalainen oli jo hänelle valmistanut
puvunkin.
Kun tuli yö, laahasi talon isäntä, tuo punatukkainen juutalainen, jonka
kasvot olivat paisumia täynnä, lattialle ohuen patjan, joka oli
peitetty niinimatolla, ja levitti sen lavitsalle Bulban yösijaksi.
Jankel kävi maata samallaiselle patjalle lattialle. Ensin hän kuitenkin
otti ryypyllisen jotain sekoitusta ja riisui senjälkeen kauhtanan.
Sukkiin ja kenkiin puettuna muistutti hän hyvin paljon kananpoikaa.
Sitten hän katosi eukkonsa kanssa jonkinlaiseen kaapin muotoiseen
sänkyyn. Kaksi pientä poikaa kävivät kuin koirat maata sängyn viereen
Taras ei saanut unta. Hän istui liikahtamatta, hiljalleen rummuttaen
sormillaan pöytään. Hampaissaan piti hän piippua ja päästeli savuja,
jonka johdosta juutalainen unissaan aivasteli ja koetti tukkia nenänsä
peitteen alle. Tuskin oli taivaalle ilmaantunut ensimäinen aamun oire
kun hän jo tuuppi jalallaan Jankelia.
"Nouse, juutalainen, ja anna tänne kreivin puku!" Tuokiossa hän oli
pukeutunut. Hän mustasi viiksensä, kulmakarvansa, pani päähänsä
tummanvärisen lakin -- eikä varmaan olisi yksikään hänen tuttavistaan
kasakoista nyt häntä tuntenut. Ulkomuodosta päättäen olisi luullut
hänen olevan noin kolmenkymmenenviiden vuotias. Terveyden puna hehkui
hänen poskillaan ja arvetkin antoivat hänen kasvoilleen ikäänkuin
käskevän ilmeen. Kullalla kirjailtu puku sopi hänelle erittäin hyvin.
Hiljaista oli vielä kaduilla. Ei näkynyt vielä ainoatakaan
kaupustelijaa. Muutamia katuja kuljettuaan tulivat he erään rakennuksen
edustalle, joka ulkomuodoltaan muistutti istuvaa haikaraa. Se oli
matala, mustunut rakennus, jonka toisessa päässä kohosi korkea, kapea
torni. Tätä rakennusta käytettiin moneen tarkoitukseen, siinä olivat
kasarmit, vankila ja siinä piti oikeus istuntojaan. Matkamiehemme
astuivat portista sisälle ja tulivat keskelle avaraa salia. Siinä
makasi noin tuhat henkeä. Vastapäätä heitä oli matala ovi, jonka edessä
istui kaksi vartijaa leikkien jonkunlaista leikkiä, jossa toinen löi
toista kahdella sormella kämmenelle. He eivät kiinnittäneet
minkäänlaista huomiota sisääntuleviin ja käänsivät päänsä vasta sitten,
kun Jankel virkkoi: "Mehän tässä olemme, me, me."
"Astukaa sisään!" sanoi toinen vartijoista, avaten toisella kädellään
oven ja ojentaen toisen toverilleen lyötäväksi.
Bulba ja Jankel astuivat pimeään, kapeaan käytävään, joka johti heidät
samallaiseen saliin, josta juuri olivat tulleet.
"Ketä olette?" kysyi usea ääni, ja Taras näki joukon sotilaita täysissä
aseissa. "Meitä on käsketty olla laskematta ketään sisään."
"Mehän tässä olemma!" huusi Jankel. Mutta kukaan ei kääntänyt huomiota
hänen sanoihinsa. Kaikeksi onneksi saapui paikalle lihava herra, joka
nähtävästi oli joku päällikkö, sillä hän haukkui ja pauhasi enemmän
kuin muut.
"Pani, mehän tässä olemme, tunnettehan te jo meidät, ja kreivi tulee
olemaan teille hyvin kiitollinen."
"Antakaa niiden mennä, mutta älkää päästäkö sisään ketään muita.
Miekkaa ei saa kukaan laskea luotaan eikä kenkään saa lattiallakaan
loikua."
Kaunopuheliaan käskyn jatkoa eivät matkamiehemme enää kuulleet. "Mehän
tässä olemme, minähän se olen, omaa väkeä ollaan" puheli Jankel
jokaiselle vastaantulijalle.
"Kävisiköhän päinsä nyt?" kysyi hän eräältä vartijalta, kun he olivat
saapuneet siihen paikkaan, missä käytävä päättyi.
"Kyllä, mutta enpä tiedä, laskevatko ne teidät sisään vankilaan, hän
kun ei enää ole siellä, sillä sijaan on tullut toinen," lausui vartija.
"Ai, ai", valitteli juutalainen, "sepäs on paha seikka."
"Astu eteenpäin!" käski itsepäisesti Taras. Juutalainen totteli.
Maanalaiseen holviin vievän aukon edessä seisoi sotamies, jolla oli
kolminkertaiset viikset. Ensimäinen viiksi kulki taaksepäin, toinen
suoraa eteen, kolmas alaspäin. Hän muistutti hyvin paljon kissaa.
Juutalainen kyyristyi kokoon ja lähestyi häntä kylki edellä.
"Teidän jalosukuisuutenne! Korkeasti jalosukuinen pani!"
"Minulleko sinä puhut, juutalainen?"
"Teille, korkeimmasti jalosukuinen pani!"
"Minähän olen vaan heitukka", sanoi mielihyvillään sotamies.
"Ai, ai, ja minä kun luulin sinua itse maaherraksi. Ai, ai!" soperteli
juutalainen päätään pyörittäen ja levittäen sormensa haralleen. "Kuinka
pulskan näköinen! Aivan on päällikön näköinen, totta tosiaan. Vielä
vaan sormen verran lisää, niin on aivan kuin eversti. Pani pitäisi
pantaman orhin selkään, nopean ja nopsan kuin kärpänen, niin olisi
valmis rykmenttiä komentamaan."
Sotamies suori viiksensä ja tuli hyvin iloiselle tuulelle.
"Mikä sankari!" jatkoi juutalainen. "Todellakin kelpo mies, ja nauhat
ja napit -- kuinka ne loistavat. Entäs tyttöset -- kun ne näkevät
sotaherran, niin ai ai." Juutalainen pyöritti jälleen päätään.
Heitukka kierteli kädellään viiksiensä yläkerrosta ja päästi
hampaittensa välistä äänen, joka muistutti hevosen hirnumista.
"Olkaa hyvä, pani, ja tehkää meille pieni palvelus!" lausui
juutalainen. "Tässä on muuan vierailta mailta saapunut ruhtinas, jonka
tekee mieli nähdä kasakoita. Hän ei ole vielä elämässään nähnyt
kasakoita."
Muukalaisten kreivien ja paroonien matkat Puolaan olivat hyvin
tavallisia, sillä pelkkä uteliaisuus houkutteli heitä tänne puoleksi
aasialaiseen Europan kolkkaan. Moskovan valtio ja Ukraina kuuluivat
nimittäin heidän mielestään myöskin Aasiaan.
Heitukka kumarsi hyvin syvään ja lausui:
"En tiedä, jalosukuinen herra, miksi te tahdotte nähdä mokomia.
Koiriahan ne ovat eikä ihmisiä. Uskokin heillä on sellainen, ettei
kukaan pidä sitä missään arvossa."
"Valehtelet, konna!" kiljasi Bulba. "Itse sinä olet koira! Kuinka
uskallat sanoa, ettei kukaan pitäisi meidän uskontoamme arvossa. Mutta
teidän harhauskoanne ei kukaan kunnioita."
"Aha!" huudahti heitukka, "kylläpä huomaan, mitä olet miehiäsi! Oletpa
samoja, joita minulla on lukon takana. Odotapas kun kutsun tänne meidän
miehiämme."
Taras huomasi varomattomuutensa, mutta niin oli hän itsepäinen ja
suutuksissaan, ettei ajatellutkaan korjata erehdystään. Mutta onneksi
tuli nyt Jankel avuksi.
"Korkeasti jalosukuinen pani! Kuinka olisi mahdollista, että kreivi
olisi kasakka? Jos hän olisi kasakka, niin mistä hän olisi saanut
tuollaisen puvun ja tuollaisen kreivin ryhdin?"
"Älä soita siinä suutasi!" Ja jo avasi heitukka leveän suunsa
huutaakseen. "Voi kuninkaallinen majesteetti! Olkaa Jumalan nimessä
vaiti!" huusi Jankel. "Älkää puhuko mitään, me maksamme teille niin
paljon, ettei kukaan vielä ole maailmassa niin paljon maksanut; me
annamme teille kaksi kultarahaa."
"Hm, kaksiko vain! Ne eivät riitä. Minä maksan parranajajalle kaksi
kultarahaa siitä että hän ajaa puolet parrastani. Sata kultarahaa,
juutalainen!" Heitukka kiersi viiksiensä yläkerrosta. "Jollet sataa
anna, niin huudan heti paikalla."
"No miksi niin paljon", huokasi Jankel kuoleman kalpeana, avaten
nahkaisen kukkaronsa. Onneksi hänellä ei kukkarossaan muuta ollutkaan
kuin sata kultarahaa ja onneksi ei heitukka osannut laskea sataa
korkeammalle. "Pani, pani, menkäämme heti pois täältä. Näettehän,
kuinka ilkeitä ihmiset täällä ovat!" sanoi Jankel, nähdessään heitukan
siirtelevän rahoja kädestä toiseen ikäänkuin pahoillaan, ettei ollut
vaatinut enempää.
"Mitäs nyt, pirun heitukka", sanoi Bulba, "rahat sait, vaan näyttää et
aiokaan? Ei, nyt on näyttäminen! Koska kerran rahat sait, niin ei
sinulla enää ole oikeutta kieltäytyä."
"Menkää hiiteen, muuten minä annan teidät ilmi. Korjatkaa luunne ja
heti paikalla, sanon minä teille!"
"Pani, pani, mennään pois, oikein totta, mennään pois! Hiiteen
tuollaiset! Nähkööt unissaan sellaista, että oikein sylkäistä täytyy!"
Niin huusi Jankel hädissään.
Bulba kääntyi verkalleen ja läksi surullisena takaisin, mutta Jankel
nuhteli häntä lakkaamatta, sillä juutalaista kalvoi suru siitä, että
oli turhanpäiten menettänyt sata kultarahaa.
"Miksi te puutuitte hänen puheeseensa? Olisitte antanut koiran haukkua.
Voi sentään, millaista väkeä on maailmassa! Sata kultarahaa vain siitä,
että ajoi meidät pois! Entäs meidän mies? Häneltä korvallisetkin
revitään ja hänen naamastaankin tehdään sellainen, ettei katsoa voi,
eikä kukaan anna sataa kultarahaa! Voi laupias jumala."
Mutta paljoa syvemmälti vaikutti tämä epäonnistunut käynti Bulbaan. Sen
voi huomata tuimista liekeistä hänen silmissään.
"Mennään", sanoi hän äkkiä kuin heräten, "mennään torille. Minä tahdon
nähdä, kuinka he häntä rääkkäävät."
"Voi, pani! Miksi me sinne menisimme? Emmehän kumminkaan voi auttaa."
"Mennään", sanoi Taras itsepäisesti, ja huokaillen seurasi häntä
juutalainen kuin lapsenhoitaja.
Helppo oli löytää torille, jossa mestaus oli tapahtuva, sillä väkeä
tulvi sinne joka haaralta. Silloisena raakana aikana tällaiset
näytelmät olivat erittäin haluttuja ei ainoastaan alhaisten vaan
ylhäistenkin kesken. Monet vanhat, vanhurskaat akat, nuoret tytöt ja
arimmat vaimot, jotka koko seuraavan yön näkivät unissaan verisiä
ruumiita ja kiljuivat kuin humalaiset husaarit, kaikki he käyttivät
tilaisuutta hyväkseen tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. "Voi heidän
tuskiaan", huusivat monet, suonenvetoisesti väristen, sulkien silmänsä
ja kääntyen pois, mutta kumminkin he seisoivat katselemassa. Toinen
seisoi suu auki ja kädet ojennuksissa ja olisi paremmin nähdäkseen
mielellään hypännyt naapurinsa harteille. Tuossa korotti joukosta
paksua naamaansa lihakauppias, katseli koko menoa asiantuntijan
silmällä ja puheli yksitavuisia sanoja asesepän kanssa, jota nimitti
serkukseen, koska joka sunnuntai joi hänen seurassaan itsensä
juovuksiin. Muutamat keskustelivat suurella innolla, toiset löivät
vetoakin, mutta suurin osa oli semmoisia, jotka katselivat näytelmää
hyvin välinpitämättöminä. Edustalla, aivan lähellä viiksiniekkoja,
jotka muodostivat kaupungin kaartin, seisoi nuori aatelismies
sotapuvussa. Hän oli pukenut päälleen kaikki mitä hänellä suinkin oli,
niin ettei kotia ollut jäänyt muuta kuin rikkinäinen paita ja pari
vanhoja saappaita. Kaksi kultaista vitjaa riippui hänen kaulassaan. Hän
seisoi morsiamensa Jusisan kanssa ja alinomaa vilkui ympärilleen
varjellen ettei kukaan vaan tahrisi hänen morsiamensa silkkistä
leninkiä. Hän selitti tytölle koko menon niin juurta jaksaen, ettei
siihen ollut mitään lisättävää. "Katsokaa, rakas Jusisa", puhui hän,
"kaikki tämä kansa, jonka näette, on tullut tänne katsomaan, miten
pahantekijöitä rangaistaan. Ja katsokaa, armaani, tuo tuolla, jolla on
kirves ja muut vehkeet kädessään, hän on pyöveli, joka toimeenpanee
rangaistuksen. Ja kun hän alkaa luita ruhjoa ja muita kidutuksia
toimittaa, niin on pahantekijä vielä hengissä, mutta kun hänen päänsä
lyödään poikki, niin silloin, kultaseni, hän kuolee siihen paikkaan.
Ensin hän rupee huutamaan ja potkimaan, mutta kun häneltä katkaistaan
pää, niin silloin hän ei enää voi huutaa, ei syödä, eikä juoda, syystä,
ettei hänellä enää ole päätä." Ja Jusisa kuunteli kauhistuksella ja
uteliaisuudella. Ympäröivien talojen katotkin olivat väkeä täynnä.
Ullakkojen ikkunoista kurkisteli kummallisia naamoja; kellä oli
viikset, kellä myssy tai jotain sen tapaista. Parvekkeilla katosten
alla istui ylhäisiä henkilöitä. Nuori hymyhuulinen panitar, kimalteleva
kuin valkoinen sokeri, piti kauniilla kädellään kiinni kaidepuusta.
Loistavaan pukuun puettu lakeija kantoi herrasväelle kaikellaisia
virvokkeita. Vähän väliä tuo mustasilmäinen, vallaton tyttö otti
leivoksen tai hedelmän ja viskasi sen kansan joukkoon. Muutamia
nälkäisiä ritareja seisoi alhaalla ja kilvan kurotteli lakkejaan. Joku
pitkä aatelismies sieppasi ensimäisenä pitkillä käsillään saaliin,
suuteli sitä, puristi sitä sydäntänsä vastaan ja pisti sen sitten
suuhunsa. Haukka kultaisessa häkissä parvekkeen katolla oli katsojana
sekin. Nokka vinossa ja jalka nostettuna silmäili sekin tarkasti
väkijoukkoa. Äkkiä nousi kansassa melu ja ääniä kuului eri haaralta:
"Jo tuodaan, jo tuodaan kasakoita!"
Vangit astuivat paljain päin, hiukset riipuksissa. Heidän partansa oli
kasvanut pitkäksi. Heissä ei huomannut pelkoa eikä tuimuutta, vaan
jotain hiljaista ylpeyttä. Heidän kalliista verasta tehdyt vaatteensa
olivat kuluneet ja repaleissa. He eivät katsoneet ympärilleen, eivätkä
tervehtineet ketään. Ensimäisenä asteli Ostap.
Mitä tunsi vanha Bulba nähdessään poikansa? Mitä sykki silloin hänen
sydämessään. Hän katseli poikaansa väkijoukosta, eikä jäänyt häneltä
huomaamatta ainoakaan Ostapin liike. Kasakat lähestyivät lavaa. Ostap
pysähtyi ensimäisenä. Hänen oli määrä ensin juoda tuo karvas malja.
Kasakoihin katsahtaen kohotti hän kätensä ja lausui kovalla äänellä:
"Suokoon Jumala, ettei ainoakaan näistä vääräuskoisista, jotka tässä
seisovat, kuulisi, kuinka kristittyjä kidutetaan. Älköön kukaan meistä
sanaakaan virkatko."
Sen jälkeen astui hän mestauslavalle. "Oikein sanottu, poikani,
oikein!" virkkoi Bulba hiljaa, painaen alas harmaan päänsä.
Pyöveli tempasi Ostapilta repaleiset vaatteet, hänen kätensä ja
jalkansa sidottiin varta vasten tehtyyn penkkiin ja ... emme tahdo
lukijaa vaivata kuvaamalla niitä kauheita kidutuksia, joista
kerrottaissa hiukset päässä nousevat pystyyn. Ne olivat silloisen
julman ajan ilmiöitä, jolloin ihminen vietti veristä elämää pelkissä
sodissa ja paatui niissä. Turhaan muutamat harvat, ollen aikakautensa
poikkeuksia, vastustivat näitä julmia menoja. Turhaan kuningas ja monet
ritarit väittivät, että sellainen ankaruus on vaan omiansa tekemään
kasakat yhä hurjemmiksi. Mutta kuninkaan ja noiden ajattelevien valta
ei voinut mitään niille mahtaville, jotka ajattelemattomuudellaan,
yltiöpäisyydellään ja ylpeydellään tekivät valtiopäivistä pelkän
irvikuvan.
Ostap kesti kaikki kidutukset kuin mies. Ei kuulunut hänen suustaan
huutoa eikä valitusta edes silloinkaan, kun alettiin musertaa hänen
käsiensä ja jalkojensa luita. Taras seisoi joukossa pää kumarruksissa
ja puheli itsekseen. "Oikein poikani, oikein." Mutta kun he veivät
hänet viimeisiä kidutuksia kärsimään, silloin näytti ikäänkuin olisivat
hänen voimansa horjahtaneet. Hän katseli ympärilleen. Voi Jumala!
Kaikki olivat outoja, vieraita! Jospa edes joku hänen läheisistään
olisi läsnä hänen kuollessaan. Ei olisi hän tahtonut kuulla heikon
äidin itkuja eikä parkua eikä hiuksiansa repivän ja valkoisiin
rintoihin lyövän puolison mieletöntä vaikeroimista. Hän olisi tahtonut
nähdä lujan miehen, joka viisaalla sanalla olisi häntä rohkaissut ja
lohduttanut. Jo lannistui miehen voima ja heikontuneena hän huudahti:
"Taatto, missä olet? Kuuletko tämän kaiken?"
"Kuulen", kajahti keskeltä yleistä äänettömyyttä, ja säpsähti silloin
koko tuo lukematon joukko. Osa ratsumiehiä syöksyi väkijoukkoon
etsimään huutajaa. Jankel kävi kuolonkalpeaksi, ja kun ratsumiehet
olivat poistuneet hänen luotaan hän kauhistuksella kääntyi ympäri
nähdäkseen Tarasia, mutta ei ollut vanhus enää hänen vieressään. Hän
oli kadonnut.