"Kauanhan olen nukkunutkin!" virkkoi Taras herättyään ikäänkuin
päihtyneen unesta ja katseli oudoksuen ympärillä olevia esineitä.
Uuvuttava heikkous tuntui hänen jäsenissään. Tuskin eroitti hän aivan
oudot huoneen seinät ja nurkat. Vihdoin näki hän edessään istuvan
Tovkatshin, joka kuunteli hänen hengitystään.
"Vähällä oli, ettet nukkunut ikipäiviksi", ajatteli itsekseen Tovkatsh,
mutta hän ei sanonut mitään, teki vain sormellaan varoittavan liikkeen,
jotta Taras pysyisi vaiti.
"Sanohan, missä minä olen!" kysyi Taras, koettaen muistella mitä oli
tapahtunut.
"Hiljaa", virkkoi hänelle ankarana toveri. "Mitä sinä oikeastaan
tahtoisit tietää? Aivanhan sinut on kappaleiksi hakattu. Kaksi viikkoa
olemme jo yhdessä ratsastaneet levähtämättä, ja sinä olet kuumeessa ja
hourailet alati. Nyt nukut ensi kertaa levollisesti. Pidä suusi kiinni,
jos vielä tahdot toipua."
Mutta Taras yhä vaan koetti koota ajatuksiaan ja muistella mitä oli
tapahtunut.
"Puolalaisethan piirittivät minut ja ottivat vangiksi. Oli aivan
mahdotonta päästä heidän kynsistään."
"Suu kiinni, sanon sulle, senkin peeveli", huusi Tovkatsh suuttuneena
niinkuin lapsenhoitaja malttinsa menetettyään ärjähtää oikuttelevalle
lapselle. "Ei sinua nyt hyödytä tietää, mitenkä pääsit vapaaksi.
Pääasia on että pääsit. Oli ihmisiä, jotka sinua eivät hylänneet. Vielä
tulee meidän ajaa yhdessä monta yötä! Älä luule, että sinua pidettiin
vaan tavallisen kasakan arvoisena! Kaukana siitä! Kaksituhatta
kultarahaa on pantu pääsi hinnaksi."
"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän
muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt
puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki
siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän
jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen
alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen
toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän
Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri
hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan
läksi jälleen matkaan.
"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset
häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja
jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin
tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."
Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät
ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin.
Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän
sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät
juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua.
Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin
rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista
kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet
muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi
ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut
hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti
ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit.
Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan
yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei
ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa
tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat
kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin
suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa.
Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään
jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras
kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty
kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat
olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi
ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia
pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan
harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä
ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja
välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan.
Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"
Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski
alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät
hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja.
Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja
jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja
maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän
hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita
persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä
likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä
Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta
heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka
laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven.
Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen
yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan
kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia
ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka
metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut.
Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän
siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen
edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli
lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä
putosi maahan ryppyisiltä poskilta.
Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden
kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa
vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville,
käyköön kuinka tahansa."
Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä
aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu
lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi
hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin
erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli
aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy
päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.
"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja
sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.
"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja
ritarille oluthaariksn.
"Missä hän on nyt?"
"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja
toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.
"Jää sinä tänne, syötä ja juota ratsuani, minä menen sisään puhelemaan
miehesi kanssa. Minulla on hänelle asiaa." Tämä juutalainen, jota
Taras tiedusteli, oli tunnettu Jankel, joka täällä piti kapakkaa.
Vähitellen oli hän saanut käsiinsä kaikki ympäristön aatelisherrat ja
koronkiskurina koonnut heidän rahansa omiin taskuihinsa. Suuri olikin
senvuoksi hänen vaikutusvaltansa ympäristössään. Kolmen penikulman
alalla ei ollut enää ainoatakaan kunnollista tupaa, kaikki rappeutui ja
hävisi, kaikki joutui takavarikkoon ja jälelle jäi vain köyhyyttä ja
repaleita niinkuin tulipalon tai ruton jälkeen. Jos Jankel olisi elänyt
vielä kymmenkunta vuotta, niin samaan tilaan olisi joutunut koko
maaherrakunta.
Taras astui sisään huoneeseen. Juutalainen oli rukoilemassa, pää
peitettynä likaiseen liinaan. Juuri kun hän kääntyi sylkäistäksensä
viimeisen kerran, niinkuin hänen uskontonsa määräsi, huomasi hän äkkiä
edessään Bulban. Heti juolahti juutalaisen mieleen ne kaksituhatta
kultarahaa, jotka oli luvattu Bulban päästä, mutta hän häpesi
ahneuttaan ja koetti tukehuttaa ainaisen kullanhimon, joka matona
raatelee jokaisen juutalaisen sydäntä.
"Kuule, Jankel!" sanoi Taras juutalaiselle, joka rupesi kumartelemaan,
samalla vetäen varovaisesti oven kiinni, ettei heitä kukaan
kuulisi. "Minä olen pelastanut sinun henkesi; ilman minua olisivat
koskentakaiset repineet sinut kappaleiksi. Nyt on sinun vuorosi tehdä
minulle palvelus."
Juutalaisen kulmakarvat vetäysivät kokoon.
"Mikä palvelus? Jos on semmoinen, että voin sen tehdä, niin miksen
tekisi?"
"Vie minut Varsovaan!"
"Varsovaan? Miksi Varsovaan?" kysyi hämmästynyt Jankel.
"Älä vastustele! Vie minut Varsovaan. Käyköön miten tahansa, mutta minä
tahdon vielä kerran nähdä hänet, sanoa hänelle edes yhden ainoan
sanan."
"Kenelle?"
"Ostapille, pojalleni."
"Mutta eikö pani tiedä että...?"
"Tiedän, kyllä tiedän, että päästäni saisit kaksituhatta kultarahaa.
Mutta minä annan sinulle viisituhatta. Tuossa on sinulle kaksituhatta
etukäteen. (Bulba pudisti kukkarostaan kaksituhatta kultarahaa.) Loput
saat palattuani."
Juutalainen otti pyyhinliinan ja peitti sillä kultarahat. "Ai, ai,
kuinka kauniita rahoja; kuinka kauniita rahoja!" puhui hän, pyöritellen
rahoja hyppysissään ja koetellen niitä hampaillaan. "Luulen, ettei se,
jolta pani on tällaiset rahat ottanut, hetkeäkään enää elänyt
senjälkeen, vaan meni jokeen ja hukutti itsensä, menetettyään tällaiset
rahat."
"En pyytäisi sinua, löytäisin ehkä itsekin tien Varsovaan, mutta nuo
kirotut puolalaiset voisivat minut tuntea ja ottaa kiinni ja vaaran
uhatessa en ole kovinkaan kekseliäs, mutta te juutalaiset kyllä aina
nahkanne pelastatte. Te petätte vaikka itse pirunkin, te kyllä kaikki
temput tunnette, sentähden minä tulinkin sinun luoksesi! Yksin en saisi
Varsovassa mitään toimeen. Valjasta sentähden heti hevonen ja vie minut
sinne."
"Vai luulee pani, että voin noin vaan ilman muuta valjastaa tamman ja
lähteä matkalle. Pani luulee kai, että panin voi viedä noin muutoin
vaan kätkemättä?"
"No kätke, kätke minut, niinkuin parhaaksi näet, vaikka tyhjään
tynnyriin."
"Voi, voi, luuleeko pani todellakin, että voisin teidät kätkeä tyhjään
tynnyriin? Eikö pani tiedä, että jokainen luulisi siellä olevan
viinaa?"
"Luulkoon vaan!"
"Mitenkä! Luulkoon vaan, niinkö?" sanoi juutalainen, tarttuen molemmin
käsin tukkaansa ja nostaen sitten kätensä ylös.
"No, mitä sinä noin hölmistyit?"
"Eikö pani tiedä Jumalan luoneen viinan jokaisen nautittavaksi?
Varsovassa ovat kaikki herkkusuita! Puolalainen juoksee viisikin
virstaa tynnyrin perässä, kaivaa siihen reijän ja huomattuaan, ettei
sieltä mitään vuoda, sanoo: ei juutalainen tyhjää tynnyriä kuljeta,
varmaankin on sinne kätketty jotain! Sitten juutalainen sidotaan ja
häneltä viedään kaikki rahat ja hänet työnnetään tyrmään! Sillä kaikki
mikä on pahaa, kaikki se juutalaisen niskoille työnnetään, jokainenhan
pitää juutalaista koirana. Kaikkihan ajattelevat, ettei juutalainen
mikään ihminen ole."
"No, kätke minut kalakuormaan!"
"Ei käy päinsä, ei käy päinsä! Puolassa ovat ihmiset nälkäisiä kuin
sudet. Kalat vievät ja panin saavat käsiinsä."
"No pane sitte minut vaikka pirun selkään, kunhan vaan viet!"
"Kuule, pani, kuule!" puhui juutalainen, kurottaen käsiään. "Tiedätkös
mitä teemme? Nykyään rakennetaan kaikkialla linnoja ja varustuksia,
maahan on tullut ranskalaisia insinöörejä, ja senvuoksi kuljetetaan
maanteillä paljon tiiliä ja kiviä. Pani käyköön pitkälleen rattaille,
minä ladon päälle tiiliä. Pani on terve ja roteva, ja jos paino
tuleekin olemaan vähän raskas, niin ei se haittaa tee. Kuorman alle
teen reijän, josta voin antaa ruokaa panille."
"Tee miten tahdot, kunhan viet."
Tunnin kuluttua läksi Umanin kaupungista tiilikuorma kahden hevoskaakin
vetämänä. Toisen selässä istui Jankel, ja hänen pitkät, takkuiset
hiuksensa heilahtelivat lakin alta sen mukaan kuin hän keikkui hevosen
selässä pitkänä kuin virstan pylväs maantien varrella.