Ei kadonnut sentään jäljettömiin Taras. Satakaksikymmentä tuhatta
sotamiestä ilmaantui Ukrainan rajoille. Tämä ei ollut enää mikään pieni
osasto, joka oli lähtenyt saalista hankkimaan tai tataareja takaa
ajamaan; koko kansa oli nyt tarttunut aseisiin, sillä sen kärsimys oli
loppunut. -- Se nousi kostamaan oikeuksiensa pilkkaamista, tapojensa
häpäisemistä, esi-isiensä uskon loukkaamista, kirkkojensa
saastuttamista, muukalaisten panien vallattomuutta ja kansallisuuden
sortoa; se tahtoi taistella juutalaisten häpeällistä valtaa vastaan
kristillisessä maassa. Nuori voimakas hetman Astranitsa johti tätä
suunnatonta kasakkajoukkoa. Hänen rinnallaan oli hänen vanha kokenut
toverinsa ja neuvonantajansa Gunjei. Kahdeksan päällikköä oli
kahteentoistatuhanteen nousevan rykmentin etunenässä. Hetmania seurasi
kaksi pääesaulia ja komentosauvan kantaja. Ylivänrikki kantoi
päälippua; paljon muita lippuja liehui eri paikoissa. Paljon oli
muitakin päällikköjä sotajoukossa ja kuormastossa. Vapaaehtoisia oli
melkein yhtä paljon kuin varsinaisia. Kaikilta suunnilta olivat
kasakat liittyneet joukkoon. Lukemattomat ratsut ja kuormat täyttivät
kentän.
Kaikkien näiden kahdeksan rykmentin joukossa oli kuuluisin se, jota
johti Taras Bulba. Kaikissa suhteissa oli hän muita etevämpi. Hän oli
vanha, paljon kokenut, taitava johtaja ja hän vihasi puolalaisia
enemmän kuin kukaan muu. Itse kasakoistakin jo tuntui liialliselta
hänen armoton kovuutensa ja julmuutensa. Tuo vanha harmaapää suosi vain
tulta ja hirsipuuta ja sotaneuvotteluissa hän aina kannatti hävitystä.
Emme ryhdy kuvailemaan kaikkia niitä taisteluja, joissa kasakat
kunnostautuivat, emmekä kaikkia sodan vaiheitakaan. Historian lehdet
niistä kertovat. Tunnettuahan on, minkälainen on Venäjän maassa uskon
tähden nostettu sota. Ei ole voimaa, joka olisi uskon voimaa väkevämpi.
Vastustamaton se on ja uhkaava niinkuin kallio myrskyisen meren
sylissä. Syvältä meren pohjasta se kohoaa kohti taivasta yhtenä lujana,
murtumattomana kappaleena. Se näkyy kauas ja katselee ohikiitäviä
aaltoja suoraan silmiin. Ja onneton se laiva, joka siihen törmää!
Sirpaleiksi lentävät mastot ja raakapuut, murskaksi murtuu ja mereen
uppoo kaikki, mikä siinä on, ja hukkuvien hätähuudot kaikuvat kauas
ilmassa.
Aikakauskirjat kertovat tarkasti, kuinka puolalainen varusväki pakeni
vapautetuista kaupungeista, kuinka tunnottomat vuokraaja-juutalaiset
hirtettiin, kuinka heikko oli kruunun hetman Nikolai Pototskij
suurilukuisine armeijoineen tämän vastustamattoman voiman edessä;
kuinka hän lyötynä, ahdistettuna hukutti pieneen jokeen paraimman osan
sotaväestään; kuinka julmat kasakkajoukot piirittivät häntä Polanni
nimisessä kylässä ja kuinka tuo puolalainen hetman perikatonsa
partaalla kuninkaan ja aateliston puolesta lupasi kasakoille
täydellisen tyydytyksen ja kaikkien oikeuksien ja etuoikeuksien
palauttamisen. Mutta tuollaisiin lupauksiin eivät kasakat tyytyneet,
sillä he tiesivät jo ennakolta, miten paljon voi luottaa puolalaisten
lupauksiin. Eikä olisikaan enää Pototskij ylpeillyt kuusituhatta
maksavan oriinsa selässä, vetäen puoleensa korkeittein panittarien
katseita ja aateliston kateutta, ei olisi hän melunnut valtiopäivillä ja
pitänyt suuria pitoja senaattoreille, ellei hänet olisi pelastanut
paikkakunnan venäläinen papisto. Kasakoita vastaan astuivat nimittäin
papit kultaisissa messupuvuissa, kantaen pyhimysten kuvia ja ristejä,
ja etunenässä tuli itse arkkipiispa, kädessä risti ja päässä
piispanhiippa. Silloin kumarsivat kasakat ja paljastivat päänsä. Ketään
he eivät olisi siihen aikaan armahtaneet paitsi kuningasta; mutta omaa
kristillistä kirkkoansa ja papistoansa vastaan he eivät uskaltaneet
nousta. Hetman ja päällikkö suostuivat päästämään Pototskijn vapaaksi,
ja hän vannoi silloin juhlallisesti, että kaikki kristilliset kirkot
saavat olla rauhassa, että vanha viha unohdetaan ja ettei kasakoita
koskaan enää loukata. Yksi päällikkö vaan ei suostunut tällaiseen
rauhaan. Se oli Taras. Hän repäsi tukon hiuksia päästään ja huudahti:
"Voi hetman ja päälliköt! Älkää tehkö tuollaista ämmän tekoa! Älkää
uskoko puolalaisia! Ne koirat pettävät teitä."
Mutta kun rykmentin kirjuri toi esiin sopimuskirjan ja hetman oli
piirtänyt nimensä sen alle, silloin irroitti Bulba vyöltään tikarin ja
kalliin turkkilaisen miekkansa, taittoi sen kahtia kuin oljenkorren ja
heitti eri haaroille molemmat kappaleet, lausuen:
"Hyvästi sitten! Niinkuin nuo miekan kappaleet eivät enää koskaan yhdy
yhdeksi miekaksi, niin emme mekään, toverit, enää koskaan näe toisiamme
tässä maailmassa. Muistakaa minun viimeiset sanani. (Hänen äänensä
kasvoi tätä sanoessa ja kävi tavattoman voimalliseksi ja kaikki
hämmästyivät profetallisia sanoja). Kuolinhetkellänne minua kyllä
muistatte! Luulette nyt ostaneenne levon ja rauhan, luulette herroina
nyt elävänne! Mutta vielä ne nylkevät sinun päästäsi, hetman, nahan,
täyttävät sen tattarin oljilla ja kauan on se oleva markkinoilla
nähtävänä! Eivät säily teidänkään päänne, päälliköt! Tulette
menehtymään maanalaisessa vankilassa, muurattuina kivisten seinäin
sisään, ellei teitä keitetä kattiloissa kuin lampaita!"
"Ja te, pojat", jatkoi hän kääntyen omien miestensä puoleen, "ken
teistä tahtoo kuolla oman kuoleman. Ei lavoilla, eikä ämmäin pankoilla,
ei juopuneina aidan vieressä kapakan luona kuin muukin raato, vaan
rehellisen kasakan kuoleman, kaikki yhdellä vuoteella kuin morsian ja
sulhanen? Vai ehkä tahdotte palata kotiinne, muuttaa uskonne ja
selässänne kantaa Puolan pappeja."
"Sinua seuraamme, päällikkömme, sinua!" huusivat kaikki Tarasin miehet
ja heihin liittyi iso joukko muitakin.
"Seuratkaa sitten!" sanoi Taras, ja painaen lakkinsa syvemmälle päähän
ja luoden ankaran katseen kaikkiin jälelle jääneisiin nousi hän
ratsunsa selkään ja huusi omilleen:
"Älköön kukaan uskaltako lausua meistä loukkaavaa sanaa! Ja nyt
vieraisiin katolilaisten luo." Samassa hän kannusti hevostansa ja häntä
seurasi satakunta rattaita ja paljon hevos- ja jalkaväkeä. Kerran
kääntyi hän katsomaan taaksensa ja uhkasi silmäyksellään jääneitä -- ja
vihaa uhkui hänen katseensa.
Kukaan ei uskaltanut pysäyttää heitä. Koko sotajoukon nähden läksi
hänen rykmenttinsä.
Hetman ja päälliköt seisoivat hämillään, kaikki vaipuivat ajatuksiinsa
ja olivat kauan aikaa ääneti, ikäänkuin olisi joku raskas aavistus
heitä ahdistanut.
Oikein olikin Taras ennustanut, sillä vähän tämän jälkeen nostettiin jo
hetmanin pää seipääseen ja samoin kävi monelle muulle etevälle
johtajalle.
Entä Taras? Hän kulki joukkoineen Puolan ristiin ja rastiin, poltti
tuhaksi kahdeksantoista kauppalaa ja lähes neljäkymmentä katolilaista
kirkkoa ja lähestyi jo Krakovia. Monta puolalaista joukkoa oli hän
lyönyt eli ryöstänyt rikkaimmat ja paraimmat linnat. Kasakat antoivat
juosta maahan panien kellareissa huolellisesti säilytetyt monivuotiset
medet ja viinit, repivät ja polttivat kalliit verat, vaatteet ja
talouskalut.
"Älkää säästäkö mitään", toisteli vaan Taras. Eivätkä säästäneet
kasakat edes mustasilmäisiä, valkorintaisia panittaria; alttarin
juurellakaan ei heillä ollut turvaa! Bulba poltti heidät alttarineen
päivineen. Monet valkoiset käsivarret kohosivat keskeltä liekkejä ja
surkeita huutoja kajahteli, joista olisi järkähtänyt itse kalliokin.
Mutta kasakat eivät tunteneet minkäänlaista sääliä; lävistivätpä he
keihäillään pienet lapsetkin ja heittivät ne liekkeihin.
"Se olkoon muistoksi Ostapista", puhui Taras. Ja tällaisia muistoja
vietti hän joka paikassa, kunnes Puolan hallitus viimeinkin huomasi,
että Tarasin toimi oli jotain enempää kuin pelkkää rosvoamista.
Senvuoksi sai ennen mainittu Pototskij käskyn lähteä viiden rykmentin
kanssa Tarasia vastaan.
Kuusi päivää välttivät kasakat vihollista. Tuskin kestivät ratsut
kasakkain pakenemista ja pelastivat miehensä. Mutta Pototskij suoriutui
tällä kertaa hyvin hänelle annetusta toimesta. Väsymättä ahdisteli hän
heitä ja saavutti heidät viimein Dnjerstin rannalla jossa Bulba oli
etsinyt lepopaikan vanhan linnan raunioissa.
Aivan Dnjerts joen äyräällä näkyi se murtuneine valleineen ja
seinäraunioineen. Äyrään huippu oli täynnä soraa ja särkyneitä tiilejä
ja uhkasi joka hetki luhistua alas. Tässä Pototskij saarsi hänet
kahdelta puolen kenttää. Neljä päivää tappelivat kasakat, vyöryttäin
alas tiilejä ja kiviä. Mutta kun ampumavarat olivat loppuneet ja voimat
uupuneet, päätti Taras murtautua vihollisten rivien läpi. Ja läpi
murtautuivat kasakat ja vieläkin kerran olisivat nopeajalkaiset
uskolliset ratsut heidät pelastaneet, mutta keskellä pakoa pysähtyi
Taras ja huusi:
"Seis, piippu putosi, en suo koirille piippuanikaan."
Ja vanha atamani kumartui maahan ja alkoi ruohosta etsiä piippuansa,
tuota alituista seurakumppaniaan maalla ja merellä, sodassa ja kotona.
Mutta samassa hetkessä karkasi hänen kimppuunsa vihollisjoukko. Hän
yritti riuhtaista itsensä irti, mutta eivät enää kaatuneet maahan
heitukat kuten ennen.
"Voi vanhuutta, vanhuutta!" valitti hän, ja itkuun purskahti vanha,
luja kasakka. Vaan ei ollut nyt vanhuus syynä; ylivoima se voiton otti,
sillä noin kolmekymmentä miestä iski kiinni hänen käsiinsä ja
jalkoihinsa.
"Jo joutui kiinni vanha susi!" huusivat puolalaiset. "Nyt on vaan
keksiminen, mikä olisi koiralle paras kuolema."
Ja hetmanin päätöksen mukaan hänet tuomittiin kaikkien nähden elävänä
poltettavaksi.
Siinä lähellä oli oksaton puu, jonka latvan ukonilma oli katkaissut.
Rautakahleilla sitoivat puolalaiset hänet korkealle puuhun, jotta
ruumis näkyisi joka suunnalle. He rupesivatkin heti laittamaan roviota.
Mutta ei katsellut Taras rovioon, ei ajatellut tulta, jolla hänet oli
poltettava. Tuo onneton katseli sinne, missä kasakat paetessaan
ammuskelivat. Sieltä ylhäältä hän näki kaikki.
"Pojat, valloittakaa pian metsän takana oleva mäki, sinne puolalaiset
eivät pääse", huusi Taras.
Mutta tuuli ei kantanut hänen sanojaan sinne saakka. "Jo joutuvat
perikatoon, jo joutuvat perikatoon", lausui hän epätoivossaan ja
katseli alas, sinne missä Dnjerst kimalteli. Mutta äkkiä välkähti ilo
hänen silmissään. Rannalta pensaan takaa pisti esiin neljä
veneenkeulaa. Hän kokosi kaikki voimansa ja huusi: "Rannalle pojat,
rannalle! Rannalla on veneitä, ottakaa mukaanne joka ainoa, etteivät
pääse ajamaan takaa."
Tällä kertaa puhalsi tuuli toisaalta ja kasakat kuulivat hänen
huutonsa. Mutta sellaisesta neuvosta sai hän kangella iskun päähänsä,
niin että kaikki alkoi pyöriä hänen edessään.
Täyttä laukkaa laskivat kasakat alas mäkistä polkua pitkin.
Takaa-ajajat olivat jo saavuttaa heidät. Ja ikäväkseen huomasivat he
vielä, että polku oli mutkainen ja vaikea kulkea.
"Hei, pojat, ei sinnepäin!" huusivat kasakat, pysähtyivät hetkeksi
ranta-äyräälle, kohottivat nagaikkansa, vihelsivät kerran -- ja
tatarilaiset ratsut tekivät hurjan hyppäyksen kuilun yli ja pulahtivat
Dnjestriin. Kaksi vaan ei osannut jokeen; he lensivät äyräältä kiviä
vastaan, ja sinne jäivät hevosineen, ehtimättä edes huutaakaan. Mutta
muut kasakat uivat rannalle ja laskivat veneet vesille. Puolalaiset
jäivät kuilun partaalle, ihmetellen kasakkain rohkeutta, miettien,
tekisivätkö hyppäyksen. Nuori, kuumaverinen eversti, sen kaunottaren
veli, joka oli Andrein pauloihinsa kietonut, hyökkäsi empimättä
kasakkain perään. Kolmasti pyörähti hän ilmassa hevosineen, ja hän
putosi teräviä kiviä vastaan, pirstautuen kappaleiksi.
Toinnuttuansa iskuista katsahti Taras Bulba Dnjestriin päin. Jo olivat
kasakat veneissä ja soutivat pois. Luodit lensivät heidän ympärillään,
mutta sattumatta, sillä liian kaukana olivat jo kasakat. Riemusta
loistivat silloin vanhan atamanin silmät.
"Hyvästi toverit, hyvästi", huusi hän heille ylhäältä, "muistakaa minua
ja tulkaa ensi keväänä uudestaan ja silloin pitäkää oikein hauskaa!
Mitä saitte, te kirotut puolalaiset! Luulitteko maailmassa löytyvän
sellaista, jota kasakka pelkäisi? Mutta odottakaapa, tulee aika,
silloin tunnette, mitä on Venäjän usko! Nytkin jo tuntevat kansat
kaukaiset ja läheiset. Venäjän maasta on nouseva oma tsaari, eikä tule
olemaan maailmassa voimaa, joka ei alistuisi hänen valtansa alle."
Jo räiskyi rovio, ja liekit nuoleskelivat hänen jalkojaan ja leimusivat
ruokoa pitkin ylös. Mutta onko maailmassa tulia ja kidutuksia tai
voimia, jotka lannistaisivat venäläisen voiman?
Mahtava on Dnjestrjoki ja paljon on siinä lahdelmia, tiheitä
kaislistoja, vedenalaisia kareja ja suvantoja; kirkkaana kimaltelee
veden pinta, ja siinä joutsen joikuu ja ylpeä gogolsorsa soutelee ja
paljon kuovia, taveja ja muita lintuja asuu ruohistossa ja sen
rannoilla. Nopeasti soutivat kasakat kaksihankaisilla veneillään,
välttivät varovasti karipaikkoja, pelottelivat sorsia ruohistosta ja
puhelivat atamanistaan.