Ei tietänyt kukaan kaupungissa, että puolet koskentakaisia oli lähtenyt
tatareja takaa ajamaan. Raatihuoneen tornista olivat vartijat vain
huomanneet, että kuormia oli siirretty metsän taa, mutta olivat
arvelleet kasakkain tahtovan hiipiä väijyksiin. Samaa arveli myöskin
ranskalainen insinööri.
Koshevoin sanat kävivätkin toteen: kaupungissa ilmaantui jälleen ruuan
puute, sillä sotaväki ei ollut laskenut, kuinka paljon ruokavaroja
olisi tarvittu. Joukko rohkeita miehiä koetti rynnätä ulos kaupungista,
mutta puolet heistä kasakat tappoivat ja jälellä olevien täytyi
vetäytyä takaisin kaupunkiin. Juutalaiset olivat kumminkin käyttäneet
uloshyökkäystä hyväkseen ja saaneet vihiä kaikesta: minne ja mitä
varten koskentakaiset olivat lähteneet, mitkä osastot ja mitkä
päälliköt olivat poissa ja kuinka monta vielä oli jälellä, ja mitä nämä
aikoivat tehdä. Sanalla sanoen: hetken kuluttua tiedettiin kaupungissa
jo kaikki. Tämä tieto rohkaisi päällikköjen mieliä ja he päättivät
ryhtyä uudestaan taisteluun. Kaupungissa syntyneestä liikkeestä ja
melusta arvasi Taras heidän aikeensa ja hän alkoi kiireesti puuhata,
jaellen käskyjä oikealle ja vasemmalle. Hän jakoi miehet kolmeen
osastoon kuormien suojaan -- taistelujärjestys, jossa koskentakaiset
olivat melkein voittamattomat. Kaksi osastoa asettui väijyksiin. Osa
kentästä täytettiin terävillä paaluilla, särjetyillä aseilla ja keihään
kappaleilla. Sinne aijottiin ahdistaa vihollisen ratsuväki. Ja kun
kaikki oli järjestyksessä piti Bulba kasakoille puheen, ei
rohkaistaksensa heitä, sillä tunsihan hän heidät muutenkin; hän vaan
tahtoi lausua kaiken sen, mitä sillä hetkellä hänen mielessään liikkui.
"Tahdon teille, hyvät panit, sanoa, mitä toveruutemme on. Olette
kuulleet isiltä ja isoisiltä, kuinka mainehikas maamme on ollut.
Kreikkalaiset ovat saaneet tuntea sen voiman ja keisarikaupungista asti
on se kultaa itselleen ryöstänyt. Maassamme on ollut uljaita kaupunkeja
ja temppelejä, ruhtinaita, venäläisiä ruhtinaita, omia ruhtinaita, ei
katolilaisia luopioita. Ja kaikki joutui muhamettilaisten valtaan,
kaikki on hävinnyt. Jälelle jäimme me orpoina, ja maamme oli aivan kuin
leski kelpo miehen jälkeen. Sellaisina aikoina me annoimme kättä
toisillemme ja vannoimme veljeyttä; siinä oli meidän toveruutemme
pohja. Ei ole siteitä pyhempiä kuin toveruuden. Isä rakastaa lastaan,
äiti rakastaa lastaan; lapsi rakastaa isää ja äitiä; mutta ei ole tämä
vielä samaa, sillä rakastaahan petokin penikoitaan. Mutta tulla
sukulaisiksi hengen eikä veren siteillä -- siihen kykenee ainoastaan
ihminen. On muuallakin ollut tovereita, mutta sellaisia kuin Venäjän
maassa ei ole missään. Onhan moni teistä ollut vierailla mailla ja
havainnut, että sielläkin on ihmisiä. Hekin ovat Jumalan luomia. Sinä
voit heidän kanssaan pakinoida kuin omaistesi kanssa; mutta annas, kun
on sanottu sydämen sana, niin toisellaisia ovat. Ymmärtäväisiä voivat
olla, mutta kuitenkaan eivät samallaisia kuin ovat oikeat toverit. Ei
veljet, rakastaa niinkuin venäläinen sydän rakastaa, ei järjellä, vaan
kaikella, minkä Jumala on sille suonut, kaikella mitä sinussa on -- voi
sentään!" Taras heilautti kättään, heilautti harmaata päätään ja sanoi:
"Rakastaa sillä tavoin ei voi kukaan. Minä tiedän, että huonosti ovat
nyt asiat meidänkin maassamme; toivotaan vaan, että olisi viljaa
aitoissa, riistaa ja hevoslaumoja ja kellarit täynnä simatynnyreitä,
jäljitellään, piru tietääkään, minkälaisia pakanallisia tapoja,
halveksitaan omaa kieltä, eikä kansalainen tahdo puhua kansalaisensa
kanssa. Toinen pettää toistaan ja antaa myydä itsensä kuin hengetön
tavara kauppatorilla. Ollaan vieraan kuninkaan armossa, eikäpä edes
kuninkaan, vaan puolalaisen ylimyksen, joka keltaisella kengällään
potkaisee kumartajaansa vasten naamaa. Kas, se heille on kalliimpi
kaikkea toveruutta. Mutta köyhimmälläkin raukalla, olkoon hän kuinka
ryvettynyt tahansa, on edes hiukan venäläistä tunnetta. Ja herää hänkin
vielä joskus ja lyö yhteen käsiänsä sekä tukkaansa repii ja kovasti
kiroo elämäänsä; onpa hän valmis tuskalla ja kärsimyksellä maksamaankin
häpeänsä. Tietäkööt he kaikki, mitä merkitsee Venäjän maassa toveruus!
Ja jos on kuoltava, niin ei yksikään heistä saa tällä tavalla kuolla,
ei ainoakaan. Ei ole heillä rohkeutta siihen."
Niin puhui atamani ja puheensa lopetettuaan hän kauan vielä pudisti
päätään, jonka hiukset olivat harmaantuneet lukuisilla sotaretkillä.
Syvästi oli kasakoihin koskenut Tarasin puhe; se oli tunkeutunut
jokaisen sydämen syvimpään sopukkaan. Liikkumattomina, päät alas
painuneina, seisoivat vanhimmat. Monen silmässä välkkyi kyyneleitä;
mutta ne pyyhkäistiin pian pois hihalla. Ja äkkiä aivan kuin yhteisestä
sopimuksesta heilauttivat ukot kättään ja pudistivat harmaantuneita
päitään. Monta sydämen asiaa oli Taras heidän mieliinsä johdattanut,
oli kosketellut asioita, jotka syvälle olivat painuneet noiden
sankarien mieliin, jotka elämässään olivat kokeneet niin paljon vaivaa,
murhetta ja riemua.
Kaupungista astui jo ulos sotajoukko rumpujen rämistessä ja torvien
toitottaessa, ja suurilukuisen palvelijajoukon ympäröimänä ratsastivat
kentälle panit. Lihava eversti jakeli käskyjä. Heti alkoivat viholliset
ankarasti ahdistaa kasakkain joukkoja, uhaten heitä pistooleillaan.
Vihasta säihkyivät heidän silmänsä kuparisten kypäräin alta. Kun he
olivat tulleet pyssyn kantaman päähän, laukasivat kasakat yht'aikaa
pyssynsä ja jatkoivat sitten lakkaamatta ampumista. Kauvas kajahtivat
laukaukset yli peltojen ja vainioiden ja yhtyivät jatkuvaksi jyminäksi.
Koko tanner kietoutui savuun, mutta silti herkeämättä ampuivat yhä
koskentakaiset. Takana olevat latasivat pyssyt ja ojensivat ne
etumaisille. Viholliset joutuivat ymmälleen nähdessään, kuinka kasakat
lakkaamatta ampuivat. Niin tiheä savu peitti kentän, ettei enää
huomannut, kuinka miehet kaatuivat riveistä. Kuulat vinkuivat ilmassa
ja kuumaksi kävi ottelu puolalaisille. Ja kun he peräytyivät sakean
sumun tähden, niin he huomasivat, että paljon olivat heidän rivinsä
harvenneet. Kasakkain puolella oli kaatunut vain muutamia miehiä. Mutta
yhä vain ampuivat kasakat lakkaamatta. Ulkomaalainen insinöörikin
ihmetteli kasakkain sotatapaa ja lausui kaikkein kuullen:
"Kelpo miehiä ovat nuo koskentakaiset. Noin pitäisi kaikkien
taistella."
Ja samassa hän antoi käskyn ohjata tykit kasakkain leiriä vastaan.
Kauheasti jymisivät leveäsuiset malmiset tulikanuunat. Maa järisi ja
entistä sakeampana kietoi savu tanteren. Ruudin savua huomattiin
läheisten ja kaukaistenkin kaupunkien kaduilla ja toreilla. Mutta liian
korkealle tähtäsivät ampujat; raskaat kuulat tekivät liian suuren
kaaren ja kovasti vinkuen lensivät toiselle puolelle leiriä,
viskellen korkealle ilmaan tomua ja hiekkaa. Nähdessään tuollaista
tottumattomuutta repi ranskalainen insinööri vihoissaan tukkaansa ja
alkoi itse ohjata tykkejä, huolimatta siitä, että luodit tiheänä
sateena vinkuivat ilmassa. Taras huomasi jo kaukaa vaaran uhkaavan koko
Nezamoikowin ja Steblikowin osastoja ja huusi kovalla äänellä: "Pian
pois kuormien takaa ja sukkelasti hevosten selkään!" Mutta eivät olisi
kasakat ehtineet käskyä täyttää, ellei Ostap olisi rynnännyt suoraan
tykkien luo. Äkkiä sieppasi hän tulisoihdut kuudelta tykkimieheltä,
neljältä vaan ei ehtinyt, sillä vihollinen pakotti hänet peräytymään.
Sillä välin oli muukalainen kapteeni itse ottanut tulisoihdun käteensä
laukaistakseen suurimman tykin, jonka vertaista kasakat eivät vielä
siihen saakka olleet nähneet. Uhkaavana ammotti sen leveä kita,
ennustaen tuhansien kuolemaa. Ja kun se laukesi ja sen perässä kolme
muuta, niin neljästi tärisi tanner ja suureksi kävi silloin tuho ja
turmio! Montaa kasakkaa nyt vanha äiti itkee, samoin moni leski
Gleihowissa, Nemirowissa ja Tshernigowissa ja monessa muussa
kaupungissa suree miestään. Torille juoksee nyt kovaosainen joka päivä,
tarttuu jokaiseen vastaantulijaan ja tiedustelee, olisiko joukossa
hänen armastaan, kultaista omenaansa. Paljon kulkee kaupungin läpi
sotaväkeä, mutta ei löydä etsivä niiden joukosta armastansa.
Nezamoikowin osasto oli puoleksi vähentynyt.
Niinkuin raesade kaataa kumoon koko vainion, missä kypsyneet tähkät
nuokkuvat kultaisissa korsissaan -- näin oli käynyt uljaalle joukolle.
Kasakat alkoivat vimmastua. Hurjana riehui osaston päällikkö Kykybenko,
nähtyään parhaimman puolen osastostaan kaatuneen. Jälelle jääneitten
kanssa hyökkäsi hän suoraan vihollisten keskelle ja raivossaan silpoi
palasiksi jokaisen ensimäisen miehen, joka sattui hänen tielleen. Hän
kaasi monta hevosen selästä, iskien keihäänsä sekä ratsuun että
mieheen, tunkeutui tykkimiehen luo ja valloitti jo yhden tykin. Lähellä
häntä hääri myös Umanin osaston atamani, ja Stipen Gurka oli jo
valloittanut tärkeimmän tykin. Missä kulkivat Nezamoikowin miehet,
siellä ikäänkuin katu aukeni, ja missä kääntyivät, siellä sola syntyi.
Harvenemistaan harvenivat puolalaisten rivit. Kuormain luona seisoi
Vovtushenko, etupuolella Tshewitshenko, syrjässä olevain kuormain luona
Degtjarenko ja hänen takanaan osastopäällikkö Vertyhvist. Kaksi
puolalaista oli jo Degtjarenko lävistänyt keihäällään ja hyökännyt
kolmannen kimppuun. Tämä oli ketterä ja väkevä, ylen loistava oli hänen
pukunsa ja viisikymmentä palvelijaa oli hän tuonut mukanaan. Kovin hän
ahdisti Degtjarenkoa, kaasi hänet maahan ja heilauttaen miekkaansa
huusi: "Ei teissä kasakkalurjukset ole yhtään ainoata, joka uskaltaa
minua vastustaa!"
"Onpas vaan", sanoi Naskalin Mooses ja astui esille. Hän oli väkevä
kasakka, oli ollut päällikkönä monilla meriretkillä ja kaikellaista
kovaa kokenut. Kerran lähellä Trapetsuntia olivat he joutuneet
turkkilaisten vangeiksi. Kädet ja jalat kahleissa pantiin heidät
kaleerilaivaan. Viikottain saivat he olla ilman ruokaa ja juomana
tarjottiin heille suolaista merivettä. Kaiken kärsivät nämä
vankiraukat, vaan uskoansa he eivät hyljänneet. Päällikkö Mooses
Naskali yksinään ei jaksanut kaikkea kestää; hän polki jalkainsa alle
pyhän lain, pani vastenmielisen turbaanin syntiseen päähänsä, pääsi
pashan suosioon, sai avaimet haltuunsa ja määrättiin orjain
päälliköksi. Kova suru silloin valtasi kaikki vangit, sillä he
tiesivät, että jos oma mies uskonsa myy ja sortajain puolelle liittyy,
niin kahta vaikeampi on olla hänen käsissään. Niin kävikin. Mooses
Naskali panetti heidät kolminkertaisiin rautoihin ja antoi heille
aikalailla selkään. Mutta kun turkkilaiset ihastuneina tuollaisesta
palvelijasta rupesivat pitoja pitämään ja joivat itsensä vastoin
uskontoansa juovuksiin, niin silloin toi Naskalin Mooses kaikki
kuusikymmentäneljä avainta ja antoi ne orjille. Näillä avasivat he
kahleensa, heittivät ne mereen ja tarttuen aseisiin tappoivat kaikki
turkkilaiset. He saivat myöskin runsaan saaliin ja palasivat
mainehikkaina kotimaahansa. Kauvan vielä banduran soittajat ylistivät
Naskalin Moosesta. Olisi hänet koshevoiksikin valittu, mutta omituinen
oli mies. Toisinaan hän suoritti sellaisia tekoja, joista eivät
älykkäimmätkään olisi suoriutuneet, toisinaan taas käyttäytyi kuin
hölmö. Välisti hän joi kaikki vaatteet päältään ja velkaantui melkein
joka miehelle Sjetshissä ja vieläpä varastikin. Usein yöllä otti hän
salaa vieraasta osastosta suitset ja satulan ja möi ne kapakoitsijalle.
Tuollaisesta häpeällisestä teosta sidottiin hänet kaakinpuuhun ja
viereen pantiin kalikka, jolla jokainen ohikulkija sai voimiensa mukaan
kerran häntä lyödä, mutta eipä ollut koskentakaisten joukossa miestä,
joka olisi kättään häntä vastaan nostanut, sillä he kaikki muistivat
hyvin hänen entiset ansionsa. Semmoinen oli miehiään Naskalin Mooses.
"Onpa täällä sellaisia, jotka antavat selkään teille, te koirat!" huusi
Naskali heittäytyen puolalaisten kimppuun. Ja nytkös vasta tappelu
syntyi. Sateli siinä iskuja puolelta jos toiseltakin. Puolalainen löi
rikki Naskalin haarniskan ja miekan terä tunkeutui ihoon saakka.
Punaiseksi kävi kasakan paita. Mutta siitä ei Naskali paljoakaan
välittänyt, vaan kohotti rotevan kätensä. Voimakas olikin tuo jäntevä
varsi ja suoraan puolalaisen päähän suuntasi huiman iskunsa. Kauvas
lensi vaskinen kypäri, vihollinen horjahti ja kaatui maahan, ja nytkös
Naskali vasta oikein yltyi iskemään. Mutta samassa työnsi muuan
palvelijoista puukkonsa hänen kaulaansa. Naskali pyörähti ja oli jo
saavuttaa tuon uskalikon, mutta äkkiä hän katosi ruudin savuun.
Kaikilta puolin alkoivat pyssyt paukkua. Jo horjahti Naskali ja tunsi
saaneensa kuolettavan haavan. Hän kaatui, asetti kätensä haavalle ja
sanoi kääntyen toverien puoleen: "Hyvästi, panit, hyvästi, veljet!
Ijäti seisköön oikeauskoinen Venäjän maa ja ijäti sen kunnia
kukoistakoon!" Sitten painuivat silmät kiinni ja tuimasta ruumiista
lähti kasakan sielu. Mutta tuolla jo rientää Zadorozhnij miehineen,
tuolla jo osaston päällikkö Versyhvist rivejä murtaa ja esiin kiiruhtaa
myöskin Balaban.
"Panit", kysäsi Taras osastojen päälliköiltä, "vieläkö on ruutia
sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakan voima? Joko alkavat kasakat
horjua?"
"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina
seisovat vielä kasakat."
Ja ankarasti hyökkäsivät he eteenpäin hajottaen vihollisen rivit. Lyhyt
eversti käski lyödä rumpua ja nostaa kahdeksan lippua saadaksensa
hajallaan olevat joukkonsa kokoon. Puolalaiset kiirehtivät lippujensa
luo. Mutta eivät he vielä ehtineet edes järjestyä, niin jo hyökkäsi
uudelleen Kykybenko miehineen heidän kimppuunsa sekä ryntäsi suoraan
paksun everstin kimppuun. Päällikkö ei kestänyt ryntäystä, vaan käänsi
hevosensa ja kiirehti pakoon. Mutta Kykybenko riensi perään ja ajoi
häntä takaa yli kentän, estäen häntä yhtymästä omaan joukkoonsa. Tuon
huomasi sivuosastosta Stepan Gurka, joka äkkiä läksi hänen peräänsä
suopunki kädessä. Tarkalla kädellään heitti hän paulan silmukan
everstin kaulaan. Mustaksi muuttui lihava eversti ja tarttui molemmin
käsin nuoraan, koettaen reväistä sitä pois, mutta samassa iski toinen
keihäänsä hänen vatsaansa ja naulitsi hänet maahan. Lyhyt oli kuitenkin
Gurkankin ilo! Pian oli neljä keihästä lävistänyt hänen ruumiinsa.
Poloinen ehti vain lausua: "Turmio vihollisille! Iäti riemuitkoon
Venäjän maa!" Samassa hän heitti henkensä.
Kasakat katsahtivat ympärilleen. Tuollahan jo Metelitsa jakelee iskuja
ja kaataa vihollisia; tuossa taistelee urhokkaasti Nevylytskij ja
kuorman luona Zakmtygyba tuimasti ahdistaa vihollisia; tuolla tapellaan
aivan kuormain päällä.
"Kuulkaa, panit!" lausui atamani Taras, ratsastaen kaikkien edelle.
"Onko vielä ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko
alkavat kasakat horjua?"
"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina
seisovat vielä kasakat."
Mutta jo putosi kuormalta Bovdjug. Suoraan sydämeen oli kuula sattunut.
Vielä kerran hän kuitenkin kokosi voimansa ja virkkoi: "En sure, että
minun täytyy maailmasta erota. Suokoon Jumala kaikille tällaisen
kuolon! Iäti kukoistakoon Venäjän maa!" Ja ilmoille kohosi Bovdjugin
henki, kertoakseen vainajille, kuinka taistellaan Venäjän maassa, ja
vielä parempaa -- kuinka siellä kuollaan pyhän uskon edestä.
Balaban, osaston päällikkö, kaatui pian hänkin. Kolme kuolettavaa
haavaa oli hän saanut keihäästä, kuulasta ja miekasta. Parhaimpia
kasakoita oli Balaban. Monta mainehikasta meriretkeä oli hän
päällikkönä ollessaan suorittanut, ja mainehikkain niistä oli retki
Anatolian rannoille. Sieltä oli saatu paljon saalista: kultarahoja,
kalliita tavaroita ja koristeita, mutta kova heitä kohtasi
paluumatkalla, he kun joutuivat turkkilaisten kuulien tuiskuun. Kun
turkkilaisesta laivasta laukaistiin tykit heihin, niin puolet veneitä
silloin pyörähti ylösalasin ja moni mies hukkui; mutta veneen laitaan
sidotut kaislat estivät alukset uppoamasta. Balaban kiiruhti pakoon,
soutaen kaikin voimin ja asettui veneineen suoraan aurinkoon päin,
etteivät turkkilaiset voineet häntä nähdä. Koko yön he sitten kauhoilla
ja lakeilla ammensivat vettä veneestä ja reikiä paikkailivat.
Housuistaan he tekivät purjeet ja kiitivät pakoon nopeakulkuisesta
turkkilaisesta laivasta. Mutta eipä siinä kyllä, että ehein nahoin
palasivat Sjetshiin; vieläpä toivat he kullalla kirjaillun messupuvun
Mezhigorskin luostarin arkkimandriitille Kiovassa ja hopeaiset puitteet
Pokrovin kirkkoon Koskentaassa. Ja kauan banduuransoittajat ylistivät
kasakkaan uljuutta. Nyt kallistui vanhan sotilaan pää, ja tuntien
kuoleman lähestyvän lausui hän hiljaa: "Loppuni lähestyy, hyvät panit,
mutta kunniakkaan saan kuoleman. Seitsemän vihollista olen miekallani
maahan kaatanut, yhdeksän keihäälläni lävistänyt, monet on ratsuni
polkenut jalkojensa alle, ja kuinka monta olenkaan ampunut, sitä en
muistakaan. Iäti eläköön Venäjänmaa!" Ilmoille häipyi sankarin henki.
Kasakat, kasakat, turmioon on joutumaisillaan koko joukkonne koristus!
Kykybenko on joutunut kierrokseen. Seitsemän miestä on hänellä enää
jälellä koko osastosta ja nekin jo ovat uupumaisillaan. Koko hänen
pukunsa on veressä. Nähtyänsä miehen joutuneen pulaan kiiruhti itse
Taras apuun. Mutta liian myöhään tulivat kasakat. Jo oli keihäs
lävistänyt hänen sydämensä ennenkuin he paikalle ehtivät. Hiljalleen
hän vaipui heidän syliinsä ja virtana vuoti nuori veri kuin kallis
viini. Kykybenko katsahti ympärilleen ja huudahti: "Kiitän Jumalaa,
että saan kuolla teidän silmienne edessä! Tulkoon meidän jälkeemme
meitä parempia miehiä, ja iäti kukoistakoon Vapahtajan rakastama
Venäjän maa!" Ruumiista erkani nuori sielu ja kohosi ilmoille hyvien
henkien saattamana.
"Panit", kysyi Taras jälelle jääneiltä osastoilta, "vieläkö on ruutia
sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat
horjua?"
"Viel' on taatto, ruutia, vielä kestää kasakkain voima, vielä eivät
horju kasakkain joukot."
Ja uudelleen hyökkäsivät kasakat, ikäänkuin he eivät olisi tappioita
kärsineetkään. Ei ollut enää osastopäälliköitä jälellä kuin kolme.
Virtoina vuoti veri jo kaikkialla. Paikottain näkyi korkeita
ruumisläjiä. Taras katsahti taivaalle ja huomasi siellä kurkiparven.
"Hyvänä enteenä ovat nuo jollekin." Mutta tuossa jo nostettiin keihään
päässä Metelitsan päätä ja Pisarenko räpäytti silmiään toisen keihään
päässä. Neljäksi kappaleeksi oli hakattu Ohrini Guska.
"Nyt eteenpäin!" huusi Taras ja viittasi liinallaan. Ostap ymmärsi
merkin ja hyökkäsi väijyksistään ankarasti hevosväen kimppuun.
Puolalaiset eivät kestäneet rynnäkköä, ja Ostap ajoi heidät suoraan
siihen paikkaan, missä oli seipäitä ja keihään palasia pistetty maahan.
Hevoset alkoivat kompastua, pysähtyivät äkkiä ja niiden päitten yli
lensivät miehet maahan. Samassa se osasto, joka oli seisonut viimeisten
kuormain takana laukasi pyssynsä. Nyt vasta syntyi sekasorto
puolalaisten leirissä ja kasakat rohkasivat mieltänsä. "Voitto on
meidän!" huusivat koskentakaiset. Soitettiin torvea ja voiton lippu
nostettiin. Kaikkialla pakenivat puolalaiset. "Ei ole voitto vielä
perinpohjainen!" sanoi Taras, silmäillen kaupungin portteja. Ja totta
hän puhuikin. Portit avautuivat ja kentälle ajoi husaarirykmentti,
kaiken ratsuväen kaunistus. Rykmentin etunenässä ratsasti muita
uljaampi ja kauniimpi ritari. Mustat hiukset liehuivat vaskisen kypärin
alta. Käsivarren ympäri oli sidottu kallis huivi, kauneimman immen
neuloma. Taras hämmästyi tunteissaan tuon ritarin Andreiksi. Haluten
ansaita kalliin immen antaman lahjan riensi Andrei huimasti eteenpäin
kuin nuori jahtikoira.
Vanha Taras pysähtyi ja katseli, miten Andrei raivasi itselleen tietä
iskien ja huitoen oikealle ja vasemmalle. "Kuinka? Omia miehiäsikö sinä
maahan lyöt, omiasiko, onneton?"
Mutta Andrei ei erottanut, ketä hänen edessään oli omiako vai muita.
Hän ei nähnyt mitään. Kiharat vain, kiharat pitkät hän näki, ja rinnan
ja kaulan, valkoisen kuin joen joutsenen, ja hartiat ja kaiken, mikä on
luotu mielettömiä suuteloita varten.
"Pojat, houkutelkaapas hänet tänne metsään!" huusi Taras. "Houkutelkaa
hänet minun luokseni."
Kolmekymmentä nopeinta kasakkaa noudatti heti käskyä ja hyökkäsi
husaareja kohden. He ryntäsivät sivulta etumaisten kimppuun, erottivat
heidät muista ja jakelivat iskuja oikealle ja vasemmalle. Golokopitenko
iski miekallaan Andreita selkään ja samassa lähtivät kasakat karkuun
niin nopeasti kuin ratsut ehtivät.
Andrein suonissa kiehahti nuori veri. Iskien kannukset ratsunsa
kupeisiin riensi hän taaksensa katsahtamatta huimaa vauhtia kasakkain
perään huomaamatta, että ainoastaan kaksikymmentä miestä jaksoi häntä
seurata. Mutta täyttä laukkaa pakenivat kasakat ja kääntyivät metsää
kohti. Jo oli Andrei saavuttamaisillaan Golokopitenkon, kun äkkiä vahva
käsi tarttui hänen ratsunsa suitsiin. Hän katsahti ylös: hänen edessään
oli Taras. Andrei kalpeni ja alkoi vavista kuin haavan lehti. Hän
vaaleni kuin koulupoika, joka tehtyään jonkun kepposen toverilleen, saa
tältä iskun otsaansa viivottimella ja kiehahtaen hyppää paikaltaan ja
ajaa toveriansa takaa, valmiina repimään hänet kappaleiksi, mutta äkkiä
syöksyy luokkaan tulevaa opettajaa vastaan. Silloin on heti vimma
voimaton ja raivo katoaa. Samalla tavoin katosi Anreinkin raivo, katosi
jäljettömiin. Edessään hän näki vaan julman isänsä.
"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi Taras, katsoen häntä suoraan
silmiin. Sanattomaksi jäi Andrei, liikkumattomana maahan tuijottaen.
"Kuinka, poikaseni, autatko sinä puolalaisia?"
Andrei ei vastannut.
"Petturi olet siis? Uskosi olet myynyt! Astu alas hevosen selästä."
Nöyränä kuin lapsi laskeutui Andrei satulasta ja jäi seisomaan isänsä
eteen.
"Seiso paikallasi! Minä sinut siitin, minä sinut tapankin!" lausui
Taras, astuen askeleen taaksepäin ja otti selästänsä pyssyn. Kuolon
kalpea oli Andrei. Hiljaa liikkuivat hänen huulensa ja sopertelivat
jonkun nimeä; se ei kuitenkaan ollut isänmaan nimi, ei äidin, eikä
veljen -- se oli puolalaisen kaunottaren nimi. Taras laukaisi pyssynsä.
Niinkuin tähkä sirpin leikkaamana, niinkuin karitsa, joka tuntee puukon
tunkeutuvan sydämeensä, niin Andreikin kallisti päänsä ja kaatui
nurmelle sanaakaan sanomatta.
Liikkumattomana seisoi lapsensa murhaaja ja katseli hengetöntä
ruumista. Kaunis oli hän kuolleenakin. Noissa miehekkäissä kasvoissa,
jotka äsken olivat olleet täynnä voimaa ja hurmaavaa lumousta, kuvastui
vieläkin erinomainen kauneus. Mustat kulmakarvat suruharson tavoin
varjostivat kalpeita piirteitä. "Mainio kasakka hän olisi ollut!" sanoi
Taras. "Kookas vartaloltaan, mustasilmäinen ja kasvot kuni
aatelismiehellä, ja voimaa oli käsivarsissa taisteluja varten! Mutta
hukkaan meni, kunniatta kuoli kuin rakkikoira."
"Taatto, mitä olet tehnyt? Sinäkö hänet murhasit?" kysyi Ostap, joka
oli tullut paikalle.
Taras nyökäytti päätään.
Ostap katsoi tarkkaan vainajan silmiin. Hänen kävi sääli veljeään.
"Haudatkaamme hänet kunniallisesti, jotta vihollinen ei hänen
ruumistaan häpäisisi, eivätkä petolinnut sitä nokkisi."
"Hautaavat hänet muutkin", vastasi Taras. "Kyllä on niitä, jotka häntä
itkevät."
Hetkisen seisoi Taras miettien, heittääkö hänet nälkäisille susille vai
sääliäkö hänessä ritarin uljuutta, jota urhon tulee jokaisessa
kunnioittaa. Mutta samassa hän huomasi, että Golokopitenko kiiti hänen
luoksensa.
"Vaara uhkaa, puolalaiset ovat saaneet apuväkeä!" huusi Golokopitenko.
Tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, niin riensi paikalle Vovtushenko
huutaen:
"Vaara uhkaa, atamani. Lisäväkeä on saapunut puolalaisille." Ei ollut
hän ehtinyt vielä lopettaa sanojaan, kun jo juoksi heidän luoksensa
Pisarenko.
"Missä viivyt, taatto? Kasakat sinua etsivät. Osastopäällikkö
Nevylytskij on kaatunut. Mutta vielä seisovat kasakat, eivätkä tahdo
kuolla ennenkuin ovat sinut nähneet. He tahtovat, että saisit nähdä
heidät kuolinhetkenä."
"Pian ratsun selkään, Ostap!" sanoi Taras ja kiiruhti kasakkain luokse
katsellaksensa vielä kerran heitä ja antaaksensa heille tilaisuuden
katsella itseään kuolinhetkenä. Mutta eivät olleet he vielä ehtineet
ulos metsästä, niin jo ympäröivät viholliset metsän joka haaralta, ja
kaikkialla puiden välissä näkyi ratsastajia miekkoineen ja keihäineen.
"Ostap, Ostap älä antaudu!" huusi Taras, paljastaen miekkansa ja iskien
sillä häntä ympäröiviä vihollisia. Kuusi miestä oli jo hyökännyt
Ostapin kimppuun. Mutta he eivät nyt olleet sopivaa hetkeä valinneet:
yhdeltä lensi pää, toinen horjahti maahan, kolmannelta keihäs lävisti
kyljen; neljäs, joka oli kylmäverisempi, väistyi syrjään luodilta, joka
sattui hevoseen. Hurjana nousi ratsu takajaloilleen ja kaatuessaan
maahan ruhjoi miehen allensa.
"Hyvin tehty, poikaseni, hyvin tehty, Ostap!" huusi Taras, "minä tulen
perässäsi." Ja yhä torjuu hän hyökkääviä vihollisia. Taras iskee ja
lyö, antaa iskuja oikealle ja vasemmalle, yhä katsoen Ostapiin päin.
Ja hän huomaa nyt että kahdeksan miestä on hyökännyt Ostapin kimppuun.
"Ostap, Ostap, älä antaudu!"
Mutta jo voittivat viholliset Ostapin. Yksi on jo heittänyt paulan
hänen kaulaansa. Hänet sidotaan ja viedään pois.
"Ostap, Ostap!" huusi Taras, rientäen hänen luoksensa ja hakaten
kappaleiksi vihollisia. "Ostap, Ostap!" Mutta yht'äkkiä tunsi hän kovan
iskun. Hänen päätään pyörrytti ja kaikki musteni hänen silmissään.
Hänen edessään välähti äkkiä sekavana joukkona päät, keihäät, savut ja
tulet ja metsän puut. Sumu verhosi hänen silmänsä.