Ei ollut aurinko vielä korkealle kohonnut, kun jo koskentakaiset
keräytyivät yhteen joukkoon. Sjetshistä oli tullut tieto, että
kasakkain poissa ollessa olivat tatarit käyneet siellä ryöstöretkellä.
He olivat hävittäneet kaiken kasakkain omaisuuden, kaivaneet maasta
kaikki kalleudet, olivat ottaneet vangiksi jälelle jääneet asukkaat, ja
olivat nyt matkalla saaliineen Perekopiin. Ainoastaan yksi ainoa
kasakka, Maksin Golodgka, oli päässyt pakoon, tapettuaan päällikön ja
ryöstettyään häneltä koko pussillisen kultarahoja. Tatarilaisen hevosen
selässä ja tatarilaisessa puvussa oli hän puolitoista päivää ja kaksi
yötä välttänyt takaa-ajajat. Hän oli ajanut kuoliaaksi kaksi hevosta ja
vasta kolmannella saapui hän kasakkain leiriin, saatuansa matkalla
tietää, että koskentakaiset olivat Dubnan luona. Näin kertoi kasakka
heti sinne tultuaan.
Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet
kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet
vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista
kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut,
ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena
kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.
Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan
rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat
vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja
Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet.
Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet
tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta
neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.
"Koshevoi lausukoon ensin mielipiteensä!" ehdottivat toiset.
Paljastaen päänsä kiitti koshevoi kunniasta ja puhui kuin veli
veljille:
"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on
pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan
takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei
hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin
mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi
mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme.
Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan.
Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni
sanon: heti matkaan!"
"Heti matkaan!" kaikui kaikkialta.
Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat
tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä
kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.
"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi
unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä
tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan
jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi
raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille
nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille
pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me
oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka
onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan
vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää
pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten
naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"
Leirissä syntyi levottomuutta.
"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän
miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin
heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa?
Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten
edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"
Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei
tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista
koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi
kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös
kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään
ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan
kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia
sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut
toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa
piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli
istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai
valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä
kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten
kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin
vielä jossain olla hyödyksi."
Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät
olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki
olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.
"Minunkin vuoroni on nyt lausua muutama sana, hyvät panit!" alkoi hän.
"Kuulkaa siis, pojat, vanhan neuvo. Hyvin puhui koshevoi, sillä
kasakkain sotajoukon päällikkönä täytyy hänen suojella ja pitää huolta
omaisuudestamme. Siinä oli koshevoi aivan oikeassa, se on minun
mielipiteeni. Mutta kuulkaa, mitä vielä lisään: Hyvin puhui eversti
Taraskin. Antakoon Jumala hänelle pitkää ikää ja suokoon paljon
tällaisia miehiä Ukrainalle! Kasakan ensimäinen velvollisuus on
noudattaa toveruuden sääntöjä. Kauan olen jo elänyt maailmassa, mutta
en ole vielä nähnyt, että kasakka olisi toverinsa pettänyt tai
hylännyt. Niin toiset kuin toisetkin ovat tovereitamme, olkoon niitä
sitten vähemmän tai enemmän, mutta kaikki ovat meille rakkaita. Neuvoni
on siis: ne jotka tahtovat pelastaa tatarien vankeuteen joutuneet,
lähtekööt heitä takaa ajamaan, kun taas ne, jotka tahtovat pelastaa
toverinsa puolalaisten kynsistä, jääkööt tänne. Koshevoin täytyy
velvollisuuttaan noudattaen lähteä toisen puolen kanssa tatarilaisten
perään; toiset taas valitsevat itselleen väliaikaisen atamanin. Ja jos
tahdotte vanhan ukon neuvoa noudattaa, niin valitkaa väliaikaiseksi
Taras Bulba, sillä parempaa ette saa. Ei ole meidän joukossamme
rohkeudessa hänen vertaistaan."
Niin puhui Bovdjug ja vaikeni, ja iloissaan olivat kaikki siitä, että
vanhus oli heille oikean tien näyttänyt.
"Suostutteko tähän?" kysyi koshevoi.
"Kaikki suostumme!" huusivat kasakat.
"Neuvottelu on siis loppunut?"
"Loppunut on!" vastasivat kasakat.
"Kuulkaa sitten, mitä käsken, pojat", sanoi koshevoi, astui esiin ja
pani lakin päähänsä. Kaikki koskentakaiset paljastivat päänsä, ja
loivat silmänsä maahan niinkuin ainakin, kun vanhempi tahtoi puhua.
"Jakaantukaa nyt kahteen joukkoon. Ken tahtoo lähteä, astukoon
oikealle, ken jäädä haluaa, hän menköön vasemmalle. Sinne mihinkä
enemmistö jokaisesta osastosta siirtyy, sinne menköön myös atamani, jos
pienempi osa siirtyy, liittykööt ne muihin osastoihin."
Ja niin jakautuivat kasakat kahteen osastoon ja melkein tasan oli
miehiä kummallakin puolen. Bovdjug vanhus liittyi jääneiden joukkoon
sanoen: "En ole siinä iässä, että jaksaisin tatarien perään lähteä,
tässä on minulla hyvä paikka kuolla kunniallinen kuolema. Kauan olen jo
rukoillut Jumalaa, että saisin kuolla sodassa pyhän uskomme ja
kristillisyyden tähden. Parempaa loppua ei saa muualla kunnollinen
kasakka."
Kun kaikki olivat jakautuneet kahteen osastoon, kulki koshevoi rivien
välitse ja kysyi:
"Oletteko, hyvät panit, tyytyväisiä toisiinne?"
"Tyytyväisiä olemme!" vastasivat kasakat.
"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä
Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa
atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte,
mitä vaatii kasakan kunnia."
Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit;
kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa
huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he
tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä?
Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät
toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset
toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään.
Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät
odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän
joukossaan.
Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle,
laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että
pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat
aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten
rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston
kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät
miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana
kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.
Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan
jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden
tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon,
paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja
kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.
Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka
alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten
mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten
vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän
tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä
suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi
uneliaisuus.
Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se
oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat
varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu,
hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu.
Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää
viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut
ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin
olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta
seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät
palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän
nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.
"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten
parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen
tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."
Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset
sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien
rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli
pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi
nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka
voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta
tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.
"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut
atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen
johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti
Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt
on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi
tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän
oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko
maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset
tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan
seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo
miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja
lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme
ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta
häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit,
uskomme malja!"
"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme
malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat
kaikki, vanhat ja nuoret.
"Eläköön Sjetsh!" huusi jälleen Taras ja kohotti kätensä korkealle.
"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat
hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki
nuoret.
"Viimeinen malja vielä, toverit! Eläkööt kaikki kristityt maan päällä!"
Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat
kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin
elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet
vaipuneet.
Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä
kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa
kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri,
jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat
katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan.
Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän
valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden,
katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä
siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas
laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista
päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru
mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee
banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen
tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta
maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja
kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello,
johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta
kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto,
kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.