Melu ja liike vallitsi koskentakaisten leirissä. Ei voinut kukaan vielä
selittää, mitenkä vihollinen oli päässyt murtautumaan kaupunkiin. Vasta
myöhemmin saatiin selville, että koko Perejaslavskin osasto, joka oli
leiriytynyt kaupungin sivuportin edustalle, oli ollut aivan humalassa,
joten ei siis ihmettäkään, että osa heistä oli tapettu ja toiset viety
vangittuina kaupunkiin ennenkuin kaikki edes ehtivät päästä selville,
mistä oli kysymys. Ennenkuin lähinnä olevat osastot olivat ehtineet
tarttua aseisiin oli vihollinen jo ehtinyt kaupunkiin ja viimeiset
rivit puolustivat itseään pyssytulella unisten koskentakaisten
sekasortoisia hyökkäyksiä vastaan.
Koshevoi käski kasakkain kokoontua neuvotteluun, ja kun kaikki olivat
saapuneet ja vaieten paljastaneet päänsä, puhui hän näin:
"Kas tällaista, hyvät panit, on nyt tapahtunut; sen kaiken on viina
saanut aikaan! Tällaisen häpeän alaiseksi me nyt olemme joutuneet.
Näkyy siis nyt kerta kaikkiaan olevan asian laita niin, että jos teille
viinamäärää lisää, niin kristillisen sotajoukon vihollinen vetää
jalastanne housut ja vielä sylkäsee kasvoihinne, ettekä te kykene
lainkaan itseänne puolustamaan."
Kasakat seisoivat allapäin, pahoilla mielin, hyvin tuntien
syyllisyytensä. Ainoastaan Nezamaikovin osaston päällikkö Kykybenko
lausui:
"Maltapas, vaari! Vaikkei olekaan lainmukaista vastata, kun koshevoi
puhuu koko sotajoukon edessä, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, ettei
asia ollutkaan aivan niin. Et ole puhunut täysin totuudenmukaisesti.
Kasakat olisivat syypäät ja ansaitsisivat kuoleman, jos he olisivat
juopuneet sodassa, vaikeassa, raskaassa työssä, mutta mehän olemme
istuneet toimettomina, viruneet joutilaina kaupungin edustalla. Ei ole
noudatettu paastoa eikä muuta kristinopin määräämää pidättäytymisaikaa.
Jos sitä olisi noudatettu ei olisi tullut kysymykseenkään, että miehet
olisivat juoneet itsensä juovuksiin. Mutta näyttäkäämme nyt
vihollisille, mikä on palkkana siitä, että he ovat hyökänneet
kimppuumme. Olemme ennen taistelleet hyvin, mutta nyt iskekäämme niin,
ettei noilta lurjuksilta jää jälelle kantapäitäkään."
Tämä osastopäällikön puhe miellytti kasakoita suuresti. He nyökkäsivät
hyväksyvästi ja sanoivat: "Hyvin puhui Kykybenko." Mutta Taras Bulba,
joka seisoi koshevoin lähellä, sanoi: "No koshevoi, mitä arvelet? Eikö
puhunut Kykybenko totta? Mitä tähän aijot vastata?"
"Mitäkö vastata? Sanon, että autuas on se isä, joka sellaisen pojan on
siittänyt. Ei se vielä viisas ole, joka moittia osaa; silloin vasta
mies on viisas, kun hän järkevällä sanalla voi toista rohkaista,
aivankuin kannus juotettua hevosta. Aijoin itse lausua teille
kehoittavia sanoja, vaan Kykybenko ehti ennen minua".
"Hyvin puhui koshevoikin!" huusivat kasakat. "Hyvin puhui", toistivat
monet. Ja vanhat, harmaapääukotkin nyökäyttivät päätään ja virkkoivat
hiljaa: "Hyvin puhui".
"Kuulkaa nyt, panit", jatkoi koshevoi. "Linnojen valloittaminen,
vallihautojen kaivaminen, ja kiipeäminen ei ole kasakalle soveliasta.
Mutta kaikesta päättäen ei ole vihollinen saanut suuriakaan varastoja
viedyksi kaupunkiin, sillä heillä näkyi olleen sangen vähän rattaita.
Väki kaupungissa on nälissään ja he kyllä pian syövät kaiken tuodun
muonan. Olkoon nyt niin tai näin, mutta pian täytyy heidän lähteä
kaupungista. Jakaantukaamme sentähden kolmeen joukkoon ja asettukaamme
kolmelle tielle porttien edustalle. Pääportin eteen kolme osastoa,
kummankin sivuportin eteen kaksi. Djadkinskin ja Korsunskin osastot
väijyksiin! Taras päällikkö joukkonsa kanssa asettukoon myös
väijyksiin. Tytarevskin ja Timoshevan osastot varajoukoksi kuormaston
oikealle puolelle. Shtsherbinovin ja Steblikovin osastot vasemmalle!
Astukoot sitten rivistä ne jotka voivat parhaiten suutaan pieksää, ja
osaavat vihollista ärsyttää! Puolalainen on luonteeltaan
turhanpäiväinen. Se ei voi sietää haukkumista ja ehkäpä he jo
tänään saadaankin kaikki houkutelluiksi tulemaan ulos portista.
Osastopäälliköt tarkastakoot kukin osastonsa. Kenellä ei ole
riittävästi väkeä, lisätköön tähteillä Perejaslavin osastosta.
Tarkastakaa kaikki aseenne uudestaan! Yksi viinaryyppy ja leipä miestä
kohti, vaikka luulen, että kaikki vielä eilisestä ovat kylläisiä,
sillä, suoraan sanoen, söivät pojat eilen niin, että luuli heidän yöllä
halkeavan. Ja vielä yksi asia: jos joku kurja juutalainen uskaltaa
myydä kasakalle yhdenkään ainoan pikarillisen viinaa, niin minä hirtän
hänet koivet taivasta kohden. Ja nyt, veikot, toimeen!"
Niin puhui koshevoi ja kaikki kumarsivat hänelle syvään ja astuivat
paljaspäisinä kuormiensa ja leiriensä luo. Vasta hyvän matkan päähän
tultuansa panivat he lakit päähänsä. Kaikki alkoivat varustautua. He
koettelivat miekkojaan ja pyssyjään, täyttivät ruutisarvensa,
tarkastivat kuormiaan ja valitsivat itselleen ratsuja.
Osastonsa luo astuessaan ei Taras voinut olla ajattelematta, minne
Andrei oli kadonnut. Oliko hän joutunut vangiksi muiden kanssa? Mutta
ei, ei ollut Andrei sellainen, että olisi antanut vangita itsensä
elävänä. Tapettujen kasakkain joukossa ei hänen ruumistaan myöskään
ollut. Taras vaipui syviin ajatuksiin ja astuskeli edestakaisin
kuulematta, että joku häntä kutsui. "Kuka se?" kysyi hän vihdoin
ajatuksistaan herättyään.
Hänen edessään seisoi Jankel, juutalainen.
"Herra päällikkö, herra päällikkö!" puhui juutalainen kiivaasti ja
katkonaisella äänellä, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain tärkeää
sanottavaa. "Olen ollut kaupungissa, herra päällikkö!"
Kummastellen katseli Taras juutalaista ja kysyi: "Mitenkä hitossa sinä
sinne pääsit?"
"Sen kerron heti", vastasi Jankel. "Kun aamun koittaessa kuulin melua
ja kasakat alkoivat ampua, tartuin kauhtanaani ja aloin juosta sinne
päin, sillä minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tietää, mistä
mellakka johtui. No niin, juoksin suoraa päätä kaupungin portille ja
tulin sinne juuri silloin kun viimeinen osasto marssi kaupunkiin.
Katselen ja huomaankin, että osaston etunenässä ratsastaa pani
Galjandovitsh. Minä tunsin hänet varsin hyvin, sillä kolmatta vuotta
sitten lainasin hänelle sata kultarahaa. Minä läksin hänen peräänsä
muka tarkotuksella karhuta häneltä saatavaani ja niin jouduin sitten
muiden kanssa kaupunkiin."
"Kuinka uskalsit lähteä sinne ja vielä päälle päätteeksi perimään
velkaa?" kysyi Bulba. "Eikö hän käskenyt hirttää sinut?"
"Hirttää hän minut todellakin aikoi", kertoi juutalainen. "Palvelijat
jo tarttuivatkin minuun ja heittivät nuoran kaulaani, mutta minä
rukoilin pania, selittäen, että varsin hyvin voin vielä odottaa
suoritusta ja lupasinpa antaa lainaksi lisääkin, jos hän vaan auttaisi
minua perimään saatavani muilta ritareilta; sillä panilla, totta
sanoen, ei ollut ainoatakaan kolikkoa taskussaan, vaikka hän omistaa
monta maatilaa, neljä linnaa ja aroja aina Shklovaan saakka, eikä hän
olisi voinut lähteä sotaankaan, elleivät breslaulaiset juutalaiset
olisi hänelle rahoja lainanneet. Samasta syystä hän ei päässyt
valtiopäivillekään."
"Mitä sitten teit kaupungissa? Näitkö meikäläisiä?"
"Kuinkas en! Meikäläisiä on siellä paljon: Utska. Rohym, Samyilo,
Haivalh."
"Hiiteen kaikki ne!" karjasi ärtyneenä Taras. "Mitä sinä minulle omaa
heimoasi luettelet. Minä kysyn, näitkö keitään koskentakaisia."
"En muita kuin poikanne Andrein."
"Andreinko?" huudahti Bulba. "Missä näit hänet? Holvissako?
Maanalaisessa kuopassako? Sidottuna?"
"Kukapa olisi uskaltanut hänet sitoa? Hänestä on nyt tullut mahtava
ritari. En tahtonut häntä tunteakaan! Kultaiset ovat hänellä
olkamerkit, hihojen reunukset ovat kullatut, lakki ja vyö ovat
kultaiset, ja kaikkialla näkyy hänen puvussaan vain kultaa. Niinkuin
luonto keväällä auringon paistaessa, lintujen visertäessä ja ruohon
tuoksuessa, niin hänkin nyt loistaa kultaa ja komeutta. Ja parhaimman
hevosensa antoi hänelle sotapäällikkö. Kaksisataa kultarahaa maksaa
yksin hevonen."
Bulba kävi kalman kalpeaksi.
"Minkätähden on hän pukeutunut vieraaseen pukuun?" kysyi hän käheästi.
"Siksi, että se on hänelle edullisempaa. Hän kiitelee ratsullaan,
opettaa muita ja muut opettavat häntä; hän käyttäytyy kuin rikkain
puolalainen pani."
"Kuka hänet on sellaiseen toimeen pakottanut?"
"Enhän ole sanonut, että häntä olisi pakotettu. Omasta tahdostaan on
hän tietysti liittynyt heihin."
"Kuka liittynyt?"
"Herra Andrei?"
"Mihinkä liittynyt?"
"Liittynyt heidän puolellensa; poikanne on nyt kokonaan heikäläinen."
"Sinä valehtelet, senkin roisto!"
"Kuinka uskaltaisin valehdella? Hölmöhän olisin, jos valehtelisin!
Omaksi turmiokseni valehtelisin. Tiedänhän, että juutalainen hirtetään
kuin koira, jos hän valehtelee herralleen!"
"Toisin sanoen, hän on siis kavaltanut isänmaansa ja uskonsa?"
"En ole sanonut, että hän on kavaltanut; olen sanonut, että hän on
mennyt heidän puolellensa."
"Valehtelet, kirottu juutalainen! Sellaista ei ole voinut tapahtua!
Sekoitat asiat, mokoma koira!"
"Kasvakoon ruohoa taloni kynnys, jos en totta puhu! Sylkeköön jokainen
isäni ja äitini ja appeni ja isänisäni ja äitin isän haudalle, jos nyt
asioita sekoitan. Jos pani tahtoo, voin vielä ilmottaa senkin,
minkätähden herra Andrei on mennyt heidän puolellensa."
"Sano, minkätähden!"
"Sotapäälliköllä on tytär, joka on kuuluisa kaunotar. Hän on ihana kuin
enkeli." Ja juutalainen koetti niinhyvin kuin taisi kuvata tuon tytön
suloisuutta, levittäen käsiänsä, siristäen silmiään ja vääntäen suunsa
vinoon.
"No entä sitten?"
"Hänen tähtensä Andrei liittyi vihollisiin. Kun ihminen kerran
rakastuu, on hän kuin lionnut kengän pohja, joka taipuu miten tahansa."
Syviin mietteisiin vaipui Bulba. Hän ajatteli miten suuri onkaan heikon
naisen valta, miten monet mahtavat on nainen turmioon vienyt. Voi,
selkärangaton oli Andreikin. Ja kauan seisoi vanhus liikkumattomana
paikallaan.
"Kuulehan, pan, minä kerron kaiken", puheli juutalainen edelleen.
"Kuultuani melun ja nähtyäni väkijoukon tunkeutuvan kaupunkiin, otin
kaiken varaksi mukaani helminauhan, sillä tiesin kaupungissa olevan
paljon kauniita aatelisneitejä. Ja jos kerran on kaunottaria, niin
helmiä he ostavat vaikkei heillä olisi ruoan palastakaan. Ja heti kun
olin päässyt miesten käsistä juoksin sotapäällikön pihalle helmiä
myymään. Tiedustelin eräältä tatarilaistytöltä Andreista ja sain
tietää, että häät pidetään heti kun vaan koskentakaiset ovat
karkoitetut."
"Miksi et tappanut häntä paikalla?" huudahti Bulba julmistuneena.
"Minäkö olisin tappanut hänet? Hänhän meni vapaasta tahdostaan heidän
puolelleen, meni sinne, missä hänellä on parempi olla."
"Sinä siis näit hänet itsensä?"
"Näin, näin! Pulska sotilas hän oli, kaunein heistä kaikista. Jumala
häntä armahtakoon! Hän tunsi minut heti, ja kun minä menin hänen
luoksensa, sanoi hän..."
"Mitä hän sanoi?"
"Sanoi, viitaten sormellaan: 'Jankel.' Minä vastasin: 'Herra Andrei.'
'Jankel', virkkoi hän, 'sano isälle ja veljelle ja kasakoille ja
koskentakaisille ja kaikille, ettei isä ole enää minulle isä, ei veli
ole veli, ei toveri toveri; sano, että minä aijon taistella heitä
kaikkia vastaan, kaikkia vastaan'."
"Valehtelet, senkin juutalainen!" karjasi Taras vihoissaan.
"Valehtelet, koira! Sinä Vapahtajankin olet ristiinnaulinnut, sinä,
Jumalan kiroama! Minä tapan sinut, paholainen! Korjaa luusi, tai heität
paikalla henkesi!"
Tämän sanottuaan Taras tarttui miekkaansa. Juutalainen säikähti ja
lähti juoksemaan minkä hienot säärensä kestivät. Ja kauan hän juoksi
taakseen katsahtamatta, juoksi koko leirin läpi ja vieläpä kauas
avaralle kentällekin, vaikkei Taras enää häntä ajanutkaan takaa.
Tarasin mieleen juolahti nyt, että hän edellisenä yönä oli nähnyt
Andrein erään naisen seurassa, ja sitä muistaessaan painui alas hänen
harmaa päänsä. Mutta ei hän vieläkään tahtonut uskoa sellaista häpeää
tapahtuneeksi, että hänen oma poikansa olisi myynyt uskontonsa ja
sielunsa.
Taras johti väkensä väijyksiin ja kätkeytyi pieneen metsään, joka oli
ainoa, minkä kasakat olivat jättäneet polttamatta. Muut koskentakaiset,
sekä ratsu- että jalkaväki, siirtyivät taas kolmelle porteille
johtavalle tielle.
Perejaslavin osasto yksin oli poissa, sillä sen osaksi oli tullut kova
kohtalo. Muutamat heistä nimittäin heräsivät sidottuina vihollisen
vallassa, toiset muuttivat manalan majoille, ja itse osaston päällikkö
Hlib heräsi housuitta ja päällysvaatteitta puolalaisten leirissä.
Kaupunkilaiset huomasivat kasakkain liikkeet. Kaikki kiirehtivät
valleille ja kirjava kuva ilmaantui kasakkain eteen. Puolalaisia
ritareja, toinen toistaan kauniimpia, seisoi vallilla, ja vaskiset
valkeatöyhtöiset kypärit kiilsivät auringon paisteessa. Toisilla oli
päässään kepeä, vaalean punainen tai sininen lakki. Etummaisena seisoi
ylpeänä punainen, kullalla kirjailtu lakki päässään Budshakovin
eversti, joka oli kookas, komeaan asuun puettu mies. Toisella puolen,
melkein sivuportin kohdalla, seisoi toinen, lyhytkasvuinen ja hento
eversti; mutta hänen pienet silmänsä katsoivat vilkkaasti tiheiden
kulmakarvojen alta. Lähellä häntä seisoi vänrikki, pitkä mies, jolla
oli tuuheat viikset nenän alla. Punaa ei hänen kasvoiltaan puuttunut,
sillä hän rakasti väkevää simaa ja iloisia pitoja. Ja paljon muita
aatelisherroja seisoi heidän takanaan.
Kaikennäköistä kansaa näkyi myöskin. Muutamilla ei ollut varoja
ryypynkään ostamiseen, mutta sotaan he olivat lähteneet.
Kasakkain rivit seisoivat hiljaa muurien edustalla. Heidän puvuissaan
ei kulta kimallellut; ainoastaan paikottain välkähtelivät miekkain
kahvat ja pyssyjen piiput.
Kaksi kasakkaa ratsasti esiin koskentakaisten riveistä. Toinen on vielä
aivan nuori, toinen vanhempi; molemmat liukaskieliset ja taitavat
toimessaan. He olivat Ohrim Nash ja Nikita Golokopytenko. Heidän
perässään tuli Demid Popovitsh, kelpo kasakka, joka jo kauan oli
ikävystynyt toimetonna Sjetshissä maleksimiseen. Aikaisemmin hän oli
ottanut osaa Adrianopolin piiritykseen ja paljon hän oli elämässään
kärsinyt. Kerran oli hänet tuomittu roviolla poltettavaksi, mutta hän
oli paennut ja tullut Sjetshiin pää tervassa ja viikset kärvettyneinä.
Mutta pian oli Popovitsh kuitenkin jälleen reipastunut ja kasvattanut
itselleen pikimustat, tuuheat viikset.
"Sotilailla on kauniit kauhtanat, vaan hauskaa olisi tietää, onko
heillä voimaa käsissään?"
"Kyllä minä teille näytän!" huusi vallilta lihava eversti. "Vangiksi
otan joka miehen. Tuokaa tänne hyvällä aseenne ja hevosenne! Näittehän,
mitenkä minä teikäläiset sidoin? Näyttäkää heille heidän omat
veljensä!"
Vallille tuotiin nuoriin sidotut koskentakaiset. Etummainen oli
osastopäällikkö Hlib, housuitta ja päällysvaatteitta -- samassa tilassa
kuin hänet juovuspäissään yllätettiin. Atamani loi silmänsä maahan,
häveten veljiensä edessä alastomuuttaan ja sitä, että oli itsensä
vangiksi antanut. Yhtenä ainoana yönä olivat miehen hiukset
harmaantuneet.
"Älä sure, Hlib, kyllä me sinut vapautamme!" huusivat kasakat alhaalta.
"Älä sure, ystäväni!" virkkoi atamani Borodatij. "Eihän ollut sinun
syysi, että sinut alastomana vangittiin. Jokaiselle voi vahinko sattua.
Mutta häpeä heille, että asettivat sinut näytteille alastomuuttasi
peittämättä."
"Te nähtävästi olette uljasta väkeä, koska nukkuvien kimppuun
hyökkäätte", virkkoi Golokopytenko.
"Odottakaapas, kyllä me teidän suunne vielä tukimme!" huudettiin
ylhäältä.
"Hauskaa olisi katsella, miten se tapahtuisi", virkkoi Popovitsh, joka
samalla kääntyi ratsunsa selässä ja omiin miehiinsä katsahtaen lisäsi:
"Mutta eihän tiedä, ehkä puhuvatkin totta nuo Puolan herrat. Varsinkin
jos tuo ihravatsa kulkee edellä, niin onhan sitten muilla suojaa."
"Mistä luulet, että heille suojaa olisi?" kysyivät kasakat, aavistaen
Popovitschillä olevan vielä jonkun pistosanan mielessään.
"Siitä vaan, että tuommoisen takana voi koko sotajoukko olla turvassa,
eikä piru itsekään osaisi keihäällä tuollaisen suuren möhömahan takana
piiloutuviin miehiin."
Kasakat purskahtivat nauruun ja kauan vielä moni heistä päätään
pyöritellen puheli: "Onpa vasta poika tuo Popovitsh! Aina sillä on sana
valmiina."
"Peräytykää, peräytykää muurin luota!" huudahti koshevoi. Pistopuhe oli
varmaankin suututtanut puolalaisia, sillä eversti viittoili nyt
käsillään innostuneesti.
Tuskin olivat kasakat hajaantuneet, kun jo pamahti yhteislaukaus.
Valleilla syntyi liikettä, ja sinne ilmaantui itse harmaapäinen
päällikkökin. Portit avattiin ja sotaväki marssi ulos. Etumaisena
ratsastivat husaarit tasaisin rivein, heitä seurasivat keihäsmiehet,
sen jälkeen tulivat vaskikypärit sekä viimeisinä yksitellen ylhäiset
aatelismiehet, jotka eivät tahtoneet sekaantua muiden riveihin. Heitä
seurasivat vielä uudet rivit ja niiden perässä vänrikki; kaikista
viimeisenä ratsasti eversti.
"Älkää salliko heidän järjestyä riveihin!" huusi koshevoi. "Kaikki
osastot rynnätkööt yhdessä! Lähtekää porttien luota! Titatjevin osasto
rynnätköön syrjästä! Djadikovin osasto vastakkaiselta puolen, Kykybenko
ja Polyvada takaapäin! Saattakaa vihollisten joukko epäjärjestykseen ja
hajottakaa heidät!"
Kasakat hyökkäsivät nyt eri haaroilta. He koettivat hajottaa
puolalaiset. Ei ehditty kivääritulta alottaakaan, kun jo käytiin
taistelemaan miekoin ja keihäin. Kaikki sekaantuivat yhteen rymäkkään
ja jokaisella oli tilaisuus osoittaa kuntoaan.
Demid Popovitsh pisti kuoliaaksi kolme sotamiestä ja pudotti satulasta
kaksi pulskaa Puolan herraa, puhuen: "Kas tuossa, hyvät ratsut! Teidän
tapaisianne on minun jo kauan tehnyt mieleni." Ja hän ajoi hevoset
kauas pellolle, käskien läheisten kasakkain pitää niistä huolta. Sitten
hän jälleen lyöttäytyi joukkoon, hyökkäsi kahden ratsujen selästä
pudonneen sotaherran kimppuun, tappoi toisen, toisen kaulaan heitti
nuoran ja alkoi laahata häntä pitkin ketoa, ensin ryöstettyään häneltä
kalliskahvaisen miekan ja vyön, joka oli ahdettu täyteen kultarahoja.
Kobita, kelpo, nuori kasakka hänkin, hyökkäsi myöskin erään urhoollisen
puolalaisen ylimyksen kimppuun ja kauan he voimiaan mittelivät. Pian
kääntyi ottelu käsikahakaksi. Vähällä oli jo kasakka päästä voitolle ja
hän iski terävällä turkkilaisella puukolla vastustajaansa rintaan.
Mutta surman sai mies, sillä vihollisen luoti osui häntä suoraan
otsaan. Hänet kaasi eräs ylhäinen kaunis pani, joka oli vanhaa
ruhtinaallista sukua. Suorana ja rotevana kiiti hän tulisella
ratsullaan ja oli kaiken aikaa osoittanut suurta sankarimaisuutta.
Kahden koskentakaisen pään hän oli jo halkaissut. Feodor Korshon, kelpo
kasakan, hän oli kaatanut ratsuineen, ampunut hevosen ja lävistänyt
miehen keihäällään. Monelta oli hän silpaissut poikki pään tai kädet,
ja nyt oli hän ampunut luodin Kobita kasakan ohimoon.
"Tuonpa kanssa tahtoisin miekkoja mitellä", huusi atamani Kykybenko, ja
hevostansa kannustaen syöksyi hän takaapäin ylimyksen kimppuun, samalla
kiljaisten niin, että kaikki lähelläolijat pelästyivät. Ylimys koetti
kääntää hevostaan poispäin, mutta ratsu ei totellut; se oli säikähtänyt
kauheasta huudosta, syöksyi syrjään, ja Kykybenko lähetti nyt siihen
luotinsa, joka sattui selkään ja uljas ritari syöksyi maahan. Mutta hän
ei sittenkään lannistunut, vaan yritti vieläkin puolustautua. Hän oli
kuitenkin jo hyvin voimaton ja molemmilla käsillään raskaaseen
miekkaansa tarttuen iski Kykybenko hänen päänsä kahtia. Virtana vuoti
aatelisen veri, punaten hänen keltaista kullalla kirjailtua pukuaan.
Siihen jätti hänet Kykybenko ja riensi miestensä kanssa uudestaan
taisteluun. "Kas kun hän malttoi jättää nuo kalliit koristukset",
virkkoi Borodatij, eroten joukosta ja lähestyen paikkaa, johon ylimys
oli kaatunut. "Seitsemän miestä olen omalla kädelläni kaatanut, mutta
enpä ole vielä tuollaisia koristuksia tavannut." Kullanhimo valtasi
Borodatin ja hän kumartui riistämään vainajalta hänen upeat
koristuksensa. Hän otti kultavartisen puukon, irrotti vyön, joka oli
täynnä kultarahoja, tempasi rinnalta laukun, jossa oli hienoja
alusvaatteita, hopeaisia esineitä ja naisen suortuva. Borodatij ei
kuullut, kun häntä lähestyi takaapäin punakasvoinen vänrikki, jonka hän
jo kerran oli kaatanut satulasta ja joka siitä oli saanut suuren kuhmun
päähänsä. Vänrikki heilautti miekkaansa ja iski sillä kyyryksissä
olevaa kasakkaa kaulaan. Turmion toi kasakalle kullan himo: ruumiista
erkani uljas pää, maahan vaipui vartalo, punaten nurmen ja ilmoihin
kohosi kasakan tuima sielu. Mutta ei ehtinyt vänrikki vielä siepata
tukasta atamanin päätä sitoakseen sen satulaansa, kun jo oli kostaja
lähellä.
Niinkuin taivaalla haukka tehtyään voimakkailla siivillään monta
kierrosta äkkiä pysähtyy yhteen paikkaan siivet levällään ja sieltä
nuolena iskee tienvarrella kaakottavaan peltokanaan, niin Ostapkin,
Tarasin poika, äkkiä karkasi vänrikin kimppuun ja heitti paulan hänen
kaulaansa. Entistään punaisemmiksi muuttuivat vänrikin kasvot, kun
silmukka kurkkua kuristi. Hän sieppasi pistoolinsa, mutta värisevä käsi
ei osannut laukausta ohjata ja peltoon lensi kuula. Ostap irrotti hänen
satulastaan silkkisen nuoran, joka vänrikillä aina oli mukanaan vankien
sitomista varten. Tällä Ostap sitoi vankinsa kädet ja jalat ja
kiinnitti toisen pään satulaansa ja niin läksi laahaamaan ruumista
pitkin kenttää, samalla huutaen Umanin kasakoille, että he menisivät
osoittamaan kaatuneelle atamanilleen viimeistä kunniaa.
Kuultuansa, ettei heidän atamaninsa enää ole elävien joukossa,
riensivät Umanin osaston kasakat korjaamaan päällikkönsä ruumiin ja
samalla neuvottelemaan uuden atamanin vaalista. Hetkisen keskusteltuaan
sanoivat muutamat: "Mitäpä tässä kauan mietitään. Parempaa atamania
emme voi saada kuin on Bulban Ostap. Hän totta kyllä on meitä kaikkia
muita nuorempi, mutta vanhan miehen järki on hänellä."
Paljastaen päänsä kiitti Ostap kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta,
eikä ollenkaan syyttänyt nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan, hyvin
tietäen, ettei semmoiseen nyt ollut aikaa; hän johti joukkonsa suoraa
päätä vihollisparveen, siten näyttäen, ettei häntä oltu turhaan
atamaniksi valittu.
Jo tunsivat puolalaiset, etteivät he voittajina selviytyisi, ja
sentähden peräytyivät he toiselle puolelle kenttää siellä uudelleen
järjestyäkseen. Lyhytkasvuinen eversti huitoi kädellään portille päin,
jossa aivan erillään seisoi neljäsataa miestä varusväkeä, ja samassa
alkoi sieltäpäin sataa kuulia kasakkain riveihin; mutta luodit eivät
osuneet vihollisiin; suurin osa niistä lensi härkälaumaan, joka
oudostellen katseli taistelua. Pelästyneet härät mylvivät ja kääntyivät
leiriä kohti, särkivät kuormat ja polkivat monen miehen jalkoihinsa.
Mutta samassa riensi kovasti huutaen Taras joukkonsa kanssa väijyksistä
lauman eteen. Koko raivostunut karja kääntyi nyt suoraan vihollisen
joukkoja kohden, kaasi maahan hevosväen ja hajoitti joukot.
"Kiitos teille, härät!" huusivat koskentakaiset. "Palvelette
kuormastossa ja palvelette nyt taistelussakin." Ja uudistetuin voimin
hyökkäsivät he vihollista vastaan ja monta puolalaista kaatui. Moni
siinä ottelussa kunnostautui.
Jo huomasivat puolalaiset, että paha heidät perii, nostivat lipun ja
käskivät avata portit. Naristen aukenivat rautaiset veräjät ja
pölyisinä, nääntyneinä syöksyivät niistä sisään ratsastajat. Suuri
joukko koskentakaisia lähti heitä ajamaan takaa, mutta Ostap pysäytti
joukkonsa sanoen: "Älkää menkö niin lähelle muuria, vetäytykää
taaksepäin." Ja tarpeellinen olikin tämä varoitus, sillä valleilta
heittivät viholliset alas kaikellaisia esineitä mitä vaan käsiinsä
saivat, Samaan aikaan tuli paikalle koshevoi ja kiitti Ostapia joukon
edessä lausuen: "Uusi atamani johtaa jo joukkoja kuin vanha kokenut."
Nyt katsahti taakseen vanha Bulbakin nähdäkseen uutta atamania ja
huomasi Umanin joukon edessä ratsun selässä Ostapin, lakki kallellaan
ja päällikön sauva kädessä. Kas vaan, virkkoi hän katsahtaen poikaansa,
ja iloisena alkoi ukko kiittää kaikkia Umanin miehiä siitä kunniasta,
jonka nämä olivat hänen pojalleen osoittaneet.
Kasakat alkoivat jo peräytyä leiriinsä, kun äkkiä kaupungin valleille
ilmaantui uudestaan puolalaisia. Nyt olivat jo heidän kauhtanansa
repaleissa. Hyytynyttä verta näkyi monen puvussa ja pölyssä olivat
vaskiset kypärit.
"No, joko meidät vangitsitte?" huusivat koskentakaiset.
"Kyllä teidät vielä opetetaan!" huusi muurilta lihava eversti ja näytti
nuoraa; ja viholliset solvasivat toisiaan parhaansa mukaan.
Vihdoin hajaantuivat kaikki. Muutamat laskeutuivat taistelusta
väsyneenä levolle. Toiset ripottivat haavoihinsa multaa ja sitoivat ne
niillä vaatekappaleilla, jotka he olivat vihollisilta anastaneet.
Reippaimmat keräilivät ruumiita, osoittaakseen niille viimeistä
kunniaa. Miekoilla ja keihäillä kaivettiin hautoja, lakeilla nostettiin
niistä multa, ruumiit laskettiin varovasti kuoppiin ja peitettiin
maahan, etteivät korpit ja kotkat saisi heidän silmiään nokkia.
Vihollisten ruumiit taas sidottiin hevosten häntiin ja hevoset
laskettiin karkaamaan kedolle. Hurjina juoksivat ratsut mäkien,
kuoppain ja purojen poikki ja runtelivat veriset, pölyiset ruumiit.
Sitten kaikki osastot istuutuivat erikseen illastamaan ja kauan siinä
juteltiin niistä urotöistä, joita taistelun aikana oli suoritettu. Oli
siinä tarinoiden aiheita tuleville sukupolville. Kauan valvoivat
kaikki, mutta kauimmin vanha Taras, joka yhä vaan mietti, minkätähden
Andrei ei ollut vihollisten joukossa. Oliko petturille tullut
omantunnonvaivoja, kun hänen olisi pitänyt taistella omia maamiehiään
vastaan, tai oliko poika ehkä joutunut vangiksi? Mutta kun hän samassa
muisti, että Andrein sydän oli herkkä kauniimman sukupolven
vaikutuksille, tuli vanhuksen mieli synkäksi ja hän vannoi kostavansa
sille puolattarelle, joka oli hänen poikansa lumonnut. Ja valansa olisi
hän heti ollut valmis täyttämään. Mielellään olisi hän tarttunut tuon
kaunottaren tuuheaan tukkaan, laahannut häntä perässään hevosen selässä
ja silponut hänen kauniin ruumiinsa kappaleiksi. Mutta ei tietänyt
Bulba, minkä osan Jumala hänelle huomenna soi. Vähitellen hänen
ajatuksensa sekaantuivat ja hän vaipui uneen.
Mutta nuotiotulien ääressä valvoivat valppaat vartijat ja tähystelivät
tarkkaan kaikille haaroille.