VI.

Andrei pääsi vaivoin eteenpäin, sillä käytävä oli pimeä ja kapea.

"Pian saamme valoa", sanoi tyttö. "Nyt lähestymme jo sitä paikkaa,

johon tullessani jätin lampun."

Valoa alkoikin jo vilkahdella. He saapuivat vähäiselle aukeamalle, joka

nähtävästi oli kappeli. Ainakin oli seinää vasten asetettu pieni pöytä

ja sen yläpuolella näkyi vanha katolilainen madonnan kuva. Pieni

hopeainen öljylamppu heitti siihen himmeää valoaan. Tyttö kumartui,

nosti maasta pienen korkeajalkaisen kuparilampun ja sytytti sen

pyhimyskuvan edessä olevan lampun liekistä. Yhdessä he kulkivat

eteenpäin, väliin kirkkaassa valossa, väliin mustassa varjossa. Nuoren

ritarin kauniit, terveyttä uhkuvat kasvot olivat jyrkkänä vastakohtana

hänen seurakumppaninsa kalpeille, surkastuneille piirteille. Käytävä

alkoi käydä avarammaksi, niin että Andrei voi jo oikaista itsensä.

Uteliaana katseli hän multaseiniä, jotka muistuttivat Kiovan luostarin

luolia. Täällä, niinkuin Kiovankin luolissa, näkyi syvennyksiä seinissä

ja siellä täällä ruumisarkkuja; näkyipä ihmisten luitakin, jotka

kosteudesta olivat pehmenneet ja toiset hajonneetkin. Nähtävästi oli

täälläkin ollut hurskaita ihmisiä, jotka olivat paenneet sinne maailman

myrskyistä, suruista ja kiusauksista. Paikottain oli tuntuvan kosteata

ja vettäkin näkyi. Andrein täytyi usein pysähtyä, antaakseen

seurakumppaninsa levähtää, sillä tämä näytti olevan aivan uupunut.

Vähäinen leivänkappale, jonka hän oli ahminut, sai aikaan vaan

kivistystä hänen vatsassaan, ja tytön täytyi usein jäädä

liikahtamattomana seisomaan.

Vihdoin näkivät he edessään pienen rautaoven.

"Jumalan kiitos, vihdoinkin olemme perillä", virkkoi tyttö heikolla

äänellä ja aikoi kohottaa kättään kolkuttaakseen ovelle, vaan ei

jaksanut. Andrei löi silloin nyrkillään oveen, kuului kumahdus, josta

päättäen oven takana oli avara holvi. Hetken kuluttua helisivät

avaimet, joku tuli portaita alas, ja ovi avattiin. He näkivät edessään

munkin avainkimppu ja kynttilä kädessä. Andrei säpsähti, sillä

katolilainen munkki herätti aina kaikissa kasakoissa inhoa ja

halveksumista. Munkki peräytyi hänkin askeleen nähtyään koskentakaisen

kasakan. Mutta yksi ainoa epäselvä sana tytön huulilta saattoi

kuitenkin hänet rauhoittumaan. Munkki lukitsi oven, vei heidät

rappusia ylös ja pian olivat he luostarikirkon suuressa holvistossa.

Alttarin luona, jolla paloi useita kynttilöitä, oli pappi polvillaan ja

rukoili hiljaa. Kummallakin puolen häntä seisoi kaksi kuoripoikaa

sinipunervissa kaapuissa ja suitsutusastiat käsissä. Pappi rukoili,

että taivas antaisi kaupungin ihmeen kautta pelastua, hän pyysi pyhiltä

kansalle rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ettei se vaikeroisi maallista

onnettomuutta. Muutamia naisia, jotka muistuttivat haamuja, oli kirkon

lattialla polvillaan, ja heidän päänsä olivat painuneet alas.

Pylväitten vieressä seisoi muutamia murheellisen näköisiä miehiä.

Alttarin yläpuolella olevaan moniväriseen ikkunaan kajastui jo aamun

kultainen koi, ja kirkkaita valotäpliä lankesi kirkon lattialle, ja

taivaankaaren väreissä kohosi ilmaan pyhä savu.

Ihmeissään katseli Andrei pimeästä nurkastaan valon vaikuttamaa,

ihmeellistä kuvaa. Mahtavasti kajahti äkkiä kirkossa urkujen

juhlallinen ääni. Se kasvoi kasvamistaan, laajeni jo ukkosen jyrinäksi,

mutta taas samassa hiljeni, muistuttaen naisen heleää ääntä. Vaan äkkiä

se uudestaan ukkosena pauhasi, kunnes äkkiä kaikki hiljeni. Mutta kauan

vielä holvit toistivat urkujen jo vaienneita ääniä. Kaikkea tätä

kuunteli Andrei suuresti ihmeissään. Samassa tunsi hän, että joku

tarttui hänen nuttunsa liepeisiin.

"Lähtekäämme", virkkoi tatarilaistyttö.

Kenenkään huomaamatta pääsivät he ulos kirkosta ja tulivat eräälle

torille. Rusko jo punoitti kirkkaana aamuisella taivaalla ja aurinko

oli nousemaisillaan. Neliönmuotoinen tori oli aivan tyhjä. Sen keskellä

seisoi vielä puisia pöytiä, todistaen, että siellä vielä joku viikko

sitten oli myyty ruokatavaroita. Tori oli paksun, kuivuneen

likakerroksen peittämä. Sen varrella oli vähäisiä kivestä ja savesta

tehtyjä yksikerroksisia taloja, joiden katot olivat tavattoman korkeat

ja varustetut useilla ikkunoilla ja aukoilla. Toisella puolella, kirkon

läheisyydessä, kohosi muita korkeammalle toisista erillään oleva

rakennus, joka varmaankin oli raatihuone tai joku muu julkinen

rakennus. Se oli kaksikerroksinen, ja katolla kohoavassa pienessä

tornissa käyskenteli vartija. Suuri kellotaulu oli kiinnitetty kattoon.

Tori näytti ikäänkuin kuolleelta, mutta Andrei oli kuulevinaan jostain

heikkoa voivotusta. Silmäillessään ympärille huomasi hän vähän matkan

päässä muutamia ihmisiä, jotka makasivat kadulla aivan liikkumattomina.

Hän ei tietänyt, olivatko he kuolleita vai nukkuivatko he. Äkkiä hän

kompastui johonkin pehmeään esineeseen, se oli kuolleen naisen ruumis,

varmaankin tatarilaisen. Nainen oli nähtävästi vielä nuori, vaikka

nääntyneistä, laihoista kasvoista ei voinut varmasti päättää hänen

ikäänsä. Hänen päässään oli punanen silkkihuivi ja kaulassa

kaksirivinen helminauha; pari kolme pitkää suortuvaa oli laskeutunut

hänen kalpeille poskilleen. Hänen vieressään makasi lapsi, joka

suonenvedontapaisesti oli tarttunut äidin kuivuneisiin rintoihin, vaan

niistä kun ei maitoa lähtenyt, puristi se nyt niitä suuttuneena. Lapsi

ei itkenyt eikä huutanut. Hänen hiljalleen kohoavasta rinnastaan voi

päättää, ettei hän vielä ollut kuollut.

Poikettuaan toiselle kadulle pysähdytti heidät raivostunut mies, joka

huomattuaan, että Andreilla oli ruokatavaroita, tarttui häneen huutaen:

"Leipää, leipää!" Mutta hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan ja

Andrein vähäisestä kosketuksesta kaatui hän maahan. Säälin valtaamana

heitti Andrei hänelle leivän, jonka kimppuun onneton hyökkäsi kuin

raivoisa koira, alkaen sitä purra ja ahmia. Hetkisen kuluttua kuoli

mies koviin tuskiin, varmaankin tottumattomuudesta ruokaan.

Melkein joka askeleella kohtasivat he nälän uhreja. Näytti siltä kuin

olisivat onnettomat tuskissaan juosseet huoneistaan kaduille ikäänkuin

toivoen, että Jumala ilmasta lähettäisi heille ruokaa. Erään portin

vieressä istui vanha eukko, ja mahdotonta oli sanoa, oliko hän kuollut

tai nukkuiko hän, vai oliko hän vain ajatuksiinsa vaipunut. Ei hän

ainakaan nähnyt tai kuullut mitään, samassa paikassa vaan liikahtamatta

istui. Erään talon katosta riippui nuorasta kuivunut mies. Hän, raukka,

ei ollut jaksanut loppuun asti vaivojansa kärsiä, vaan oli itsemurhalla

päivänsä lyhentänyt.

Näitä kauheuksia nähdessään ei Andrei voinut olla kysymättä

saattajaltaan: "Eivätkö he ole keksineet mitään keinoja henkensä

pelastamiseksi? Kun ihminen on äärimmässä hädässä, niin täytyy hänen

syödä sellaistakin, mikä on hänelle inhoittavaa, kunhan se vaan ruoaksi

kelpaa."

"Kaikki on syöty loppuun. Et löydä enää koko kaupungista yhtään

hevosta, et koiraa, et edes rottaakaan. Täällä ei koskaan ole ollut

suurempia ruokavarastoja. Kaikki on tuotu lähellä olevista kylistä."

"Mutta kuinka te kauhean nälkäkuoleman uhatessa yhä vielä aijotte

puolustaa kaupunkia?"

"Ehkä olisi päällikkö jo luovuttanutkin kaupungin, mutta eilen

aamulla toi haukka Bydzhakista kirjeen, missä kehotettiin kaupunkia

puolustautumaan viimeiseen saakka, sillä vankkaa apua en odotettavissa

tuossa tuokiossa... Mutta mehän jo olemmekin perillä."

Andrei oli jo kaukaa huomannut talon, joka ulkomuodoltaan erosi

kaikista toisista rakennuksista ja nähtävästi oli rakennettu jonkun

italialaisen arkkitehdin piirustusten mukaan. Se oli kaksikerroksinen,

hienoista tiilikivistä tehty talo. Leveät kiviportaat johtivat torille.

Ulko-oven kummallakin puolen istui vartijat, jotka molemmat

muistuttivat enemmän kuvapatsaita kuin ihmisiä. He eivät nukkuneet

eivätkä torkkuneet: näyttivät vaan yleensä olevan välinpitämättömiä

kaikesta, koska he eivät kääntäneet huomiotaan mihinkään, jotka

astuivat sisään taloon. Ylhäällä rappusilla kohtasivat Andrei ja

tatarilaistyttö kiireestä kantapäähän saakka asestetun sotilaan

rukouskirja kädessä. Hän käänsi vääntyneet kasvonsa heihin, mutta kun

tatarilainen tyttö virkkoi hänelle muutaman sanan, painoi hän jälleen

silmänsä rukouskirjaan. Ensimäinen huone, johon he tulivat, oli hyvin

avara. Se oli täynnä sotamiehiä, palvelijoita, metsästäjiä,

juomanlaskijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka kaikki todistivat

puolalaisen herran korkea-arvoisuutta. Huoneessa tuntui sammuneen

kynttilän käry. Kaksi paloi vielä keskellä lattiaa suurissa, melkein

miehenkorkuisissa haarukoissa, vaikka leveästä ikkunasta jo tulvi

kirkas päivänvalo. Andrei aikoi mennä suoraan leveää, puuleikkauksilla

ja vaakunalla koristettua tammiovea kohden, mutta tyttö nykäsi häntä

hihasta ja osoitti syrjässä olevaa pientä ovea. Sen kautta tulivat he

käytävään ja siitä huoneeseen, joka erityisesti kiinnitti Andrein

huomiota. Tyttö pyysi häntä jäämään sinne ja lähti itse vieressä

olevaan huoneeseen, josta vilkahti valo. Andrei kuuli kuiskauksia ja

hiljaisen äänen, joka pani hänen sydämensä värähtelemään. Puoleksi

avatun oven kautta näki hän, kuinka muuan kookas, tuuheatukkainen

naisolento pujahti sen ohitse. Pian tuli tatarilaistyttö takaisin ja

kutsui häntä astumaan huoneeseen. Andrei ei muistanut, kuinka hän tuli

sisään ja kuinka ovi suljettiin hänen perässään. Huoneessa paloi kaksi

kynttilää ja pyhimyskuvan edessä riippui öljylamppu. Sen alla oli

korkea pöytä, joka katolilaisen tavan mukaan oli varustettu portaalla

polven notkistusta varten rukoiltaessa. Mutta tätä hänen silmänsä eivät

etsineet. Hän kääntyi toisaalle ja huomasi naisen, joka ikäänkuin

kivettyneenä seisoi keskellä lattiaa. Näytti siltä kun olisi tyttö

tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten äkkiä seisahtunut. Ja

yhtä hämmästyneenä seisoi Andrei hänen edessään. Toisellaiseksi oli

Andrei mielessään tuota immyttä kuvitellut. Hän ei enää ollut

samanlainen kuin ennen, vaan oli entistään vielä kauniimpi ja ihanampi.

Nähdessään hänet Kiovassa oli hän vielä kesken kehitystään, mutta nyt

seisoi Andrein edessä olento, joka näytti siltä kuin olisi maalari

siveltimellään häneen viimeisen vedon vetänyt. Kiovassa oli tyttö ollut

miellyttävä, soma tuulihattu, mutta nyt oli hän muuttunut täydelliseksi

kaunottareksi, naiseksi kaikessa täydessä suloudessaan. Hänen silmänsä

välkkyivät ihanasti, joskin niissä näkyi kyynelten jälkiä.

Hiukset, jotka ennen olivat keveinä kiharoina vapaasti liehahdelleet,

olivat nyt muuttuneet tuuheaksi, kauniiksi palmikoksi. Vaikka hän

olikin kuolon kalpea, ei se seikka kuitenkaan vähentänyt hänen

ihanuuttaan, vaan päinvastoin täydensi hänen hurmaavaa, vastustamatonta

kauneuttaan. Andrei tunsi sydämessään suloista pelkoa ja jäi

liikahtamattomana seisomaan hänen eteensä. Neitonen oli nähtävästi

hänkin hämillään nähdessään kasakan kaikessa nuoruuden voimassa ja

kukoistuksessa. Andrein silmistä säteili mielenlujuus ja kaarevat,

samettiset kulmakarvat uhkuivat rohkeutta. Hänen päivettyneillä

kasvoillaan hehkui nuoruuden puna ja hänen mustat viiksensä kiilsivät

kuin hienoin silkki.

"En voi sinua kyllin kiittää, jalomielinen ritari", virkkoi kaunotar

hopean kirkkaalla äänellä. "Jumala yksin voi sinua palkita, en minä

heikko nainen." Ja hän loi katseensa alas. Hän liikahutti kaunista

päätään, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Andrei ei tietänyt, mitä

hänen tuli vastata neitoselle. Hän olisi tahtonut ilmituoda kaiken,

mitä hän sydämessään tunsi, lausua sen yhtä tulisin sanoin kuin se

hänen mielessään hehkui, mutta hän ei voinut. Tuntui kuin joku olisi

häntä pidättänyt; hänen huulensa eivät löytäneet sanoja.

Samassa tuli palvelustyttö sisään. Hän oli jo ehtinyt leikata

kappaleiksi ritarin tuoman leivän ja toi sitä nyt kultaisella

tarjottimella panittarelle. Kaunotar katsahti tyttösen leipiin, kohotti

silmänsä Andreihin -- ja paljon puhui tuo katse. Tuo lempeä silmäys

puhui nuorukaiselle selvemmin kuin mikään kieli. Hänen sydämessään

tuntui äkkiä niin keveältä. Sielunliikutukset ja tunteet, jotka kauan

olivat olleet hänelle vieraita, vapautuivat nyt kahleistaan ja

tahtoivat purkautua sanoiksi. Mutta samassa kääntyi kaunotar

tatarilaisen puoleen ja kysyi levottomana:

"Oletko vienyt äidilleni?"

"Hän nukkuu".

"Entä isälle?"

"Vein, ja hän sanoi itse tulevansa kiittämään ritaria."

Neitonen tarttui leipään ja alkoi syödä. Sanomattomalla nautinnolla

katseli Andrei kuinka hän mursi leipää kauniilla sormillaan ja söi

sitä. Mutta äkkiä juolahti Andrein mieleen raivostunut mies, joka

syötyänsä leipäpalasen kuoli hänen edessään. Hän kalpeni ja tarttui

neitosen käteen ja virkkoi hätääntyneenä: "Älä syö enää. Olet niin

kauan ollut syömättä että äkillinen ravinnon nauttiminen saattaa koitua

sinulle vahingoksi." Neitonen laski heti kätensä, asetti nöyränä

leipänsä tarjottimelle Ja katseli kasakkaa silmiin. Ei taltta, ei

sivellin eivätkä taitavimmatkaan sanat voi tuoda esiin sitä, mitä

neitosen katse puhui, eikä myöskään sitä tunnetta, joka valtasi hänet,

johonka tuon neitosen katse kohdistui.

"Valtiatar!" huudahti Andrei ihanien tunteiden valtaamana. "Mitä

tarvitset, mitä tahdot? Käske! Anna minulle tehtävä, mahdottomin

maailmassa, minä riennän sen täyttämään. Määrää minut suorittamaan

jotain sellaista, mitä ei yksikään muu ole voinut tehdä. _Minä_ täytän

sen tai kuolen sinun tähtesi. Vannon pyhän ristin nimessä: minä sen

täytän tai kuolen. Kuolla sinun tähtesi -- se olisi niin suloista,

etten voi sitä sanoin kuvata! Minulla on kolme taloa, puolet isäni

hevoslaumasta on minun, kaikki äitini myötäjäisrahat ovat minun, ja

sekin, mitä hän on salannut isältäni -- kaikki on minun. Ei ole

yhdelläkään kasakalla sellaisia aseita kuin minulla, pelkästä miekkani

kahvasta tarjotaan minulle paras hevoslauma ja kolme tuhatta lammasta.

Mutta kaikesta siitä luovun, kaikki hylkään, jätän, poltan, jos vain

sanankin sanot, jos liikutat hienoja, mustia ripsiäsi. Mutta tiedänhän,

että puhun tuhmasti, että minä, joka olen Koskentakana kasvanut, en

osaa tuoda ilmi tunteitani sillä tavoin kuin kuuluisi asiaan, niiden

kohdistuessa niin ylhäiseen neitoon kuin sinä."

Tarkkaavaisena, sanaakaan kadottamatta, ja yhä lisääntyvällä

hämmästyksellä kuunteli neito tuon avomielisen nuorukaisen hehkuvia

sanoja. Ja ne sanat todella tulivat sydämen pohjasta. Kaunotar kohotti

ihanat kasvonsa, pyyhkäisi ohimoiltaan hiukset, avasi huulensa ja

tarkasteli nuorukaista. Hän aikoi jotain sanoa, mutta vaikeni, sillä

hän muisti, mitkä tehtävät on ritarilla edessään; hän muisti, että

Andrein isä, veljet ja koko hänen heimonsa ovat hänen takanaan; hän

muisti että kaupunkia piirittävät koskentakaiset ovat julmia ja että

kauhea kohtalo uhkasi koko seutua. Senvuoksi täyttyivät hänen silmänsä

kyynelillä. Hän tarttui äkkiä silkkiseen liinaansa, peitti sillä

kasvonsa, ja pää alas painuneena puri hän lumivalkoisilla hampaillaan

kaunista alahuultaan -- ikäänkuin olisi hän äkkiä tuntenut myrkyllisen

käärmeen piston. Hän ei tahtonut, että nuorukainen olisi nähnyt hänen

kauhean tuskansa.

"Lausu yksi ainoa sana", virkkoi Andrei, tarttuen hänen käteensä. Tämä

kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen ruumiissaan ja hän puristi

immen hervotonta kättä. Mutta ääneti oli neitonen, ottamatta liinaa

silmiltään. "Miksi olet niin murheellinen? Mikä suru vaivaa sinun

sydäntäsi?"

"Olen säälittävä olento. Onneton se äiti, joka minut on synnyttänyt!

Kovaosainen olen maailmassa! Julma on minun kohtaloni! Se on tuonut

jalkojeni juureen korkeimmat ylimykset Puolan aatelistosta, rikkaimmat

panit, kreivit ja ulkomaiset paroonit. Kaikki he ovat minua rakastaneet

ja minun rakkauteni olisi ollut heidän suurin autuutensa. Minun olisi

vain tarvinnut viitata ja paras, kaunein ja jalosukuisin heistä olisi

ollut minun puolisoni. Vaan en heistä ketään valinnut, sillä sydämeni

oli kiintynyt vieraaseen, maani viholliseen. Minkä kauhean rikoksen

olenkaan tehnyt, että sinä puhdas Pyhä Neitsyt minua vainoat?

Rikkaudessa ja ylellisyydessä ovat päiväni vierineet. Kalleimmat herkut

ovat olleet ruokanani, parhaimmat viinit juomanani. Ja mitä varten?

Siksikö, että joutuisin sellaisen kuoleman uhriksi, jommoista ei saa

osakseen kurjinkaan kerjäläinen koko kuningaskunnassa. Mutta eipä siinä

kyllin, että olen julman kohtaloni leikkikaluksi tuomittu, eikä

siinäkään, että ennen kuolemaani minun täytyy nähdä, miten kauheissa

tuskissa kuolevat isäni ja äitini, joitten edestä tuhat kertaa antaisin

elämäni. Ei siinä kaikessa vielä kyllin. Ennen kuolemaani piti minun

vielä kokea rakkautta, jommoista en vielä ole tuntenut. Piti vielä

sydämenikin pakahtua, jotta kova kohtaloni tuntuisi vieläkin

katkerammalta, jotta oikein itseni viheliäiseksi huomaisin. Voi, anna

minulle anteeksi, Pyhä, Jumalan Äiti!"

Ja kun hän vaikeni, kuvastui hänen kasvoissaan sanomaton tuska.

"Ei ole vielä koskaan kuultu", lausui Andrei, "että kaunein, paras

nainen maan päällä olisi joutunut tuollaisen kohtalon uhriksi, nainen,

joka on syntynyt vain sitä varten, että kaikki hänen niinkuin

pyhimyksen edessä lankeisivat polvilleen. Ei, sinä et kuole! Sen vannon

syntymäni kautta ja kaiken kautta, mikä minulle maailmassa on

rakkainta. Sinä et kuole! Mutta jos niin kävisi, jolleivät voima,

rukous ja miehuus voisi sitä estää, niin me kuolemme yhdessä, ja ensin

kuolen minä, kuolen sinun edessäsi, sinun ihanien jalkojesi juuressa,

ja ainoastaan kuolleena voidaan minut sinusta erottaa."

"Ritari, älä petä itseäsi ja minua", lausui neito, pudistaen kaunista

päätään, "sillä tiedänhän, ettet sinä saata rakastaa minua; minä

tiedän, mikä on sinun velvollisuutesi ja lupauksesi. Sinua kutsuvat

isä, toverit ja heimosi -- ja me olemme sinun vihollisiasi."

"Mitä minulle merkitsevät isä, toverit ja isänmaa?" virkkoi Andrei

kohottaen päätään ja oikaisten vartalonsa suoraksi kuin rannan poppeli.

"Ei ole minulla ketään. Ei ketään, ei ketään!" toisti hän ja teki

kädellään sellaisen liikkeen, jolla peloton kasakka ilmaisee olevansa

valmis uhkarohkeaan tekoon. "Kuka on sanonut, että isänmaani on

Ukraina? Ken sen on minulle kotimaaksi antanut? Isänmaani on se, jota

sydän kaipaa, joka on ihmiselle rakkain. Isänmaani -- olet sinä. Ja

minä suljen sydämeeni isänmaani ja tahdon nähdä, kuka kasakoista

uskaltaa sen sieltä ottaa. Ja kaiken muun minä myyn, halveksien

hylkään."

Hetkeksi jäi neitonen liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, mutta äkkiä

purskahti hän itkuun, ja hurmaavalla naisen herkkyydellä heittäytyi hän

nuorukaisen kaulaan, kietoen ihanat käsivartensa sen ympäri ja itki,

itki, itki. Silloin kajahti kadulta epäselviä ääniä, joihin sekaantui

rumpujen räminä ja torvien soitto. Mutta Andrei ei sitä kuullut; hän

tunsi vain, miten hellät huulet tuoksuivat suloista lämpöä hänen

poskilleen, kuinka neitosen kyyneleet kuumina valuivat hänen

kasvoilleen ja kuinka tuuheat hiukset kietoivat hänet silkkiinsä.

Samassa juoksi sisään tatarilaistyttö huutaen ihastuksissaan: "Me

olemme pelastetut, olemme pelastetut! Meikäläiset ovat päässeet

kaupunkiin, ovat tuoneet leipää, jauhoja ja vangittuja koskentakaisia."

Mutta ei kumpikaan heistä kuullut näitä sanoja. Hurmaantuneena suuteli

Andrei suloisia huulia, jotka vielä tulisemmin suukoin vastasivat. Ja

tässä suutelossa tunsivat he, mitä ihminen vain kerran eläissään

tuntee.

Mutta mennyttä on nyt heimolleen Andrei. Ei hän enää koskaan saa nähdä

Ukrainaa, jota hän niin pyhästi oli aina luvannut puolustaa. Ei näe hän

enää synnyinseutunsa taloja, ei kirkkoa. Vanha Taras repii harmaita

hiuksiaan ja kiroo sitä päivää ja hetkeä, jolloin hänelle syntyi tuo

poika, joka tuotti vain häpeää hänelle ja heimolleen.