V.

Pelko oli vallannut koko lounaisen Puolan.

"Koskentakaiset tulevat. Koskentakaiset tulevat!" Niin kuului

kaikkialta. Ne, jotka vaan kynnelle kykenivät, koettivat pelastua.

Asujamet lähtivät kodeistaan ja hajautuivat eri haaroille. Silloin ei

vielä ollut linnoja eikä varustuksia, vaan kukin rakensi itselleen

ainoastaan väliaikaisen olkimajan. Jokainen ajatteli: ei tässä kannata

rahoja ja aikaa tuhlata majan rakentamiseen, tatarilainen sen kumminkin

hävittää.

Suuri vaara oli jälleen uhkaamassa.

Muutamat vaihtoivat härkänsä ja auransa miekkaan ja ratsuun sekä

liittyivät sotajoukkoihin: toiset pakenivat, vieden mukanaan karjansa

ja kaikki kalleutensa. Tavattiin tosin tiellä välistä sellaisiakin,

jotka asestettuina odottivat vihollista, mutta suurin osa livisti

tiehensä ennen vainolaisten tuloa. Kaikki tiesivät, ettei ole hauskaa

joutua tekemisiin sen hurjan ja taisteluhaluisen kasakkajoukon

kanssa, joka tunnettiin koskentakaisten nimellä, ja joka huolimatta

riveissään vallitsevasta epäjärjestyksestä kuitenkin oli erityisen

taistelukuntoinen. Hitaasti kulkivat kasakat väsyttämättä hevosiaan,

ratsumiehet edellä; kuormien jälestä seurasi jalkaväki. Ainoastaan

öisin oltiin liikkeellä; päivisin levähdettiin autioilla, asumattomilla

paikoilla, jollaisia silloin vielä oli hyvin paljon. Vakoilijoita

lähetettiin aina edeltäpäin tiedustelemaan asemaa. Ja sinne, missä

kasakoita kaikkein vähimmin odotettiin, juuri sinne ne äkkiä pyrynä

ilmestyivät, levittäen ympärilleen tuhoa ja kauhua!

Poroksi poltettiin kylät, ja se osa karjasta ja hevosista, jota ei

voitu kuljettaa mukana, tapettiin. Näytti siltä kuin olisivat he vaan

tulleet juhlimaan, eivätkä sotimaan.

Pöyristyttäviä ovat tuon pakanallisen aikakauden petomaiset teot.

Lapset murhattiin, naisilta leikattiin rinnat, ja niiltä, jotka

laskettiin vapaiksi, nyljettiin nahka polvia myöten -- sanalla sanoen:

kauhea oli kasakkain kosto. Kuultuansa kasakkain lähestyvän lähetti

eräs luostarin esimies heidän luoksensa kaksi munkkia pyytämään, että

he käyttäytyisivät siivosti ja samalla muistuttamaan heitä siitä, että

hallituksen ja koskentakaisten välillä on olemassa rauhansopimus.

"Ilmoita piispalle minun sekä koskentakaisten puolesta", -- vastasi

koshevoi -- "että heidän ei tarvitse olla peloissaan, sillä kasakat

vasta piippujansa sytyttelevät."

Mutta pian hävitti tuhoava liekki koko luostarin. Munkit, juutalaiset

ja naiset pakenivat niihin lähellä oleviin kaupunkeihin, joissa oli

edes jonkunlaisia varustuksia ja linnoituksia. Väliin hallitus kyllä

lähetti kasakoita vastaan pieniä apujoukkoja, vaan ne saapuivat usein

liian myöhään tai pakenivat ne arkoina jo ensimäisen ottelun jälkeen.

Tapahtui myös, että entisissä taisteluissa karaistut kuninkaalliset

sotapäälliköt päättivät yhdistynein voimin tehdä koskentakaisille

vastarintaa ja tällaisissa taisteluissa oli aina niillä kasakoilla,

joita alituiset ryöstöt eivät miellyttäneet, tilaisuus osoittaa

kuntoaan taistellessaan urhokkuudestaan kerskailevia puolalaisia

vastaan, heidän esiintyessään taistelukentällä uljailla hevosillaan.

Siinä sitä miehen kuntoa kysyttiin.

Paljon olivat kasakat jo saaneet saaliikseen kultaisia suitsia,

miekkoja ja kiväärejä. Kuukauden ajalla olivat miehistyneet nuoret

maitosuutkin, ja heidän hennot kasvonpiirteensä muuttuivat ankariksi ja

lujiksi.

Hauskaa oli vanhan Bulban nähdä, kuinka hänen molemmat poikansa olivat

aina ensimäisten joukossa. Ostap oli ikäänkuin luotu sotaelämään.

Hän ei missään ottelussa koskaan menettänyt mielenmalttiaan ja

osoittipa hän melkein luonnotonta kylmäverisyyttä. Hän voi melkein

silmänräpäyksessä arvostella vaaran suuruuden ja aina hän myös keksi

keinon turman välttämiseksi. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat, ja

tarkka silmä voi jo hänessä huomata tulevan sotapäällikön. Hänen

olentonsa uhkui terveyttä ja reippautta ja väkevä hän oli kuin

jalopeura.

"Hänestä tulee vielä kerran oiva sotapäällikkö", puheli vanha Taras.

"Varmaan tulee, ja tulee sellainen, ettei isänsäkään hänelle vertoja

vedä."

Andrei oli myös kokonaan antautunut luotien ja miekkojen lumoavaan

leikkiin. Hän ei paljoa miettinyt eikä vihollisten voimia edeltäpäin

arvioinut. Taistelu tuotti hänelle jonkunlaista hurjaa, lumoavaa

nautintoa. Juhlallisia olivat hänen mielestään ne hetket, jolloin

taistelun tulisessa hälinässä miehet ja hevoset kuolleina kaatuivat

maahan, ja hän itse miekkain kalskeessa ja luotein vinkuessa vauhkolla

ratsullaan kiiti taistelukentällä, jakaen iskuja oikealle ja

vasemmalle. Monta kertaa ihmetteli isä nähdessään, kuinka Andrei

innostuksen valtaamana heittäysi sellaisiin uhkarohkeisiin löylyihin,

joihin ei kylmäverisin ja harkitsevinkaan soturi olisi antautunut, ja

yhdellä hurjalla hyökkäyksellä saattoi tuo nuorukainen tehdä sellaisia

ihmetöitä, että ne herättivät ihailua vanhoissa, karaistuneissakin

kasakoissa. Ihmeissään oli tuosta vanha Taraskin ja hän jutteli:

"Kelpo poika on hänkin -- kunpa vaan ei vihollisen kalpa häneen kävisi.

Ei hän tosin ole Ostapin veroinen, mutta silti kelpo soturi, kelpo

soturi!"

Sotajoukko päätti lähteä suoraan Dubnan kaupunkia vastaan, jossa

kerrottiin olevan paljon rikkauksia ja varakasta väkeä. Puolentoista

päivän perästä oltiinkin jo kaupungin edustalla. Asukkaat päättivät

tehdä äärimmäistä vastarintaa ja ennen kuolla torille, kaduille tai

talojensa edustalle kuin päästää sisään vihollista. Korkea multavalli

ympäröi kaupungin. Niissä paikoin missä valli oli matalampi, kohosi

kivinen muuri tai hirsinen aita. Varusväki oli suurilukuinen ja ymmärsi

tehtävänsä tärkeyden. Tuimasti hyökkäsivät koskentakaiset vallille,

mutta ankara luotisade oli heitä vastassa. Myöskään kaupungin porvarit

eivät tahtoneet olla toimettomia. Hekin olivat kokoontuneet suurin

joukoin valleille. Heidän kasvoistaan voi lukea, että he aikoivat

viimeiseen saakka kaupunkiaan puolustaa. Naisetkin olivat päättäneet

ottaa osaa taisteluun. Kasakkain päälle sateli kiviä, tynnöreitä,

saviruukkuja, kiehuvaa vettä ja hienoa hiekkaa, joka sokaisi heidän

silmänsä. Linnoitusten valloittaminen ei muuten yleensä ollutkaan

koskentakaisille mieluista; he rakastavat taistelua avaralla kentällä.

Koshevoi käski peräytyä sanoen: "En tahdo kantaa kristityn nimeä, jos

päästämme ulos kaupungista yhdenkään miehen! Kuolkoot kuni koirat

nälkään!"

Peräydyttyään ympäröi sotajoukko koko kaupungin ja rupesi aikansa

kuluksi hävittämään lähellä olevia kyliä, polttaen poroksi ne sekä

viljavarastot. Hevosensa he laskivat viljavainioille, joihin sirppi ei

vielä ollut koskenut, ja jotka sinä vuonna lupasivat erittäin runsasta

satoa. Kauhulla katselivat kaupungin asukkaat kuinka heidän leipäänsä

hävitettiin.

Sillä välin olivat koskentakaiset järjestäneet kaupungin ympärille

rattaansa kahteen riviin ja asettuivat asumaan aivan kuin Sjetshissä.

He polttelivat piippujaan, vaihtoivat sodassa saaneita aseitaan ja

viettivät aikaansa uhkapeleissä, katsellen kaupunkia pelottavalla

kylmäverisyydellä. Yöksi sytytettiin nuotioita. Kokit keittivät puuroa

suurissa kuparikattiloissa, ja nuotioiden vieressä seisoivat valppaat

vartijat. Mutta pian alkoi kuitenkin tuo toimeton, säännöllinen elämä

käydä heille vastenmieliseksi. Koshevoi käski senvuoksi jakaa

sotilaille toisen verran enemmän viinaa koska nyt ei ollut mitään

voimaa kysyviä tehtäviä suoritettavana.

Nuorille ja varsinkin Taras Bulban pojille ei ollut tällainen

toimettomuus ollenkaan mieleen.

Varsinkin Andrei ikävystyi.

"Ymmärtämätön olet", puheli hänelle Taras. "Ole kärsivällinen kasakka,

pian pääset atamaniksi! Ei se vielä ole kelpo soturi, joka ei menetä

mielenmalttiaan vaarallisissa otteluissa; vasta se on hyvä sotilas,

joka ei toimetonna ollessaankaan ikävysty, vaan voi kaiken kärsiä."

Mutta eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä isä ja poika, sillä heillä

oli erilainen luonne ja arvostelivat asioita kumpikin omalta

kannaltaan.

Sillä välin oli saapunut paikalle Tarasin rykmentti Tovkatshin

johtamana. Sen mukana tuli vielä kaksi esaulia, kirjuri ja muita

virkamiehiä. Kaikkiaan oli kasakoita viidettä tuhatta. Paljon oli

heidän joukossaan vapaaehtoisiakin, jotka olivat liittyneet joukkoihin

ilman erityistä kutsua. Esaulit toivat Tarasin pojille äidin siunauksen

ja kummallekin pienen pyhimyskuvan Kiovan Mezhigorskin luostarista.

Veljekset ripustivat kuvat rinnoilleen ja tahtomattaankin johtui nyt

vanha äiti heidän mieleensä. Mitähän ennustaa heille tämä äidin

siunaus? Toiko se mukanaan sen enteen, että viholliset voitettaisiin ja

että heidän paluunsa kotiin olisi kunniakas, -- vai mitä se ennusti?

Mutta tulevaisuudestamme emme me tiedä mitään: niinkuin syksyinen sumu,

joka synkkänä suosta kohoaa, verhoo se ihmisen kohtalon, joka on kuin

suuntaansa tuntematon kyyhky. Se ei uhkaavaa haukkaa näe eikä haukka

kyyhkystä, eikä kukaan tiedä, kuinka lähellä on turmio.

Ostap oli aikoja sitten syventynyt omiin toimiinsa ja siirtynyt

osastonsa luo. Andrei sitä vastoin tunsi rinnassaan jonkunlaista

ahdistusta, vaikka hän ei tietänyt, mikä siihen oli syynä. Kasakat

olivat jo lopettaneet illallisensa. Oli hämärä ja tulossa oli ihana

heinäkuun yö. Mutta Andrei ei mennyt osastonsa luo eikä myöskään

laskeutunut levolle, vaan katseli ajatuksiinsa syventyneenä edessään

olevaa kaunista luontoa.

Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kenttä oli täynnä rattaita

muonavaroineen, terva-astioineen ja vihollisilta anastettua saalista.

Rattaiden vieressä ja niiden alla ruoholla makasi koskentakaisia.

Tuossa oli yksi asettanut päänsä alle säkin, tuossa toisella oli

päänaluksenaan vanha lakki ja tuossa lepäsi kolmas toverinsa kylkeen

nojaten. Jokaisen kasakan vieressä oli pyssy ja lyhytvartinen,

kuparihelainen piippu. Härät makasivat ruohikossa ja näyttivät kaukaa

suurilta, mustilta kiviltä. Kaikkialta alkoi jo kuulua kasakkain

kuorsaamista. Vähän matkan päässä leiristä hirnahtelivat hevoset. Ja

kaikessa tuossa vallitsevassa yössä oli jotain mahtavaa, mutta samalla

kaameata, ikäänkuin heijastusta kaukaisista tulipaloista. Hiiltynyt

luostari seisoi synkkänä ja totisena kuin kartusiani munkki. Tuolla

vielä paloi luostarin puisto; melkeinpä kuulit, kuinka suhisivat puut,

kun savu ne peitti ja aina kun uusi liekki leimahti, valaisi se äkkiä

sinipunervalla valollaan kypsyneitä luumuja tai muutti kullanväriseksi

kellertävät päärynäpuut. Rakennuksen seinällä tai puussa riippui jonkun

onnettoman juutalaisen tai munkin hiiltynyt ruumis. Liekkien

yläpuolella lentelivät linnut ja näyttivät pieniltä, tummilta risteiltä

tulisella pohjalla. Selvästi näkyi saarrettu kaupunki, jonka kirkot,

tornit, talot, vallit ja muurit heijastelivat etäisiä tulipaloja.

Andrei kiersi kasakkain rivit. Nuotiot, joitten vieressä vartijat

istuivat, olivat sammumaisillaan. Uneen olivat vaipuneet vartijatkin.

Hän kummasteli tuota huolettomuutta, ajatellen itsekseen: hyvä on,

ettei läheisyydessä ole vihollista, jota tarvitsisi pelätä. Vihdoin

astui hän erään kuorman luo, kiipesi sen päälle ja heittäytyi

selälleen, asettaen kätensä päänsä alle. Mutta eipä tahtonut uni

ummistaa hänen silmiään, ja kauan katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena

taivasta, joka kirkkaana ja äärettömänä kaareusi hänen yllään. Ilma oli

raitis ja viileä. Leveänä, säteilevänä juopana kulki yli taivaan

linnunrata. Välistä Andrei vaipui puolihorroksiin ja unen utuinen verho

laski hetkeksi hänen silmilleen, mutta sitten hän taas havahti ja

heräsi.

Siinä maatessaan hän oli huomaavinaan edessään ihmishaamun. Hän luuli

sitä ensin haihtuvaksi unikuvaksi, vaan tarkemmin katsottuaan erotti

hän laihan, surkastuneen olennon, joka tuijotti häntä suoraan silmiin.

Pitkät, pikimustat, takkuiset hiukset riippuivat pään yli heitetyn

huivin alta, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmissä paloi

kummallinen loiste. Koneellisesti tarttui Andrei pyssyynsä ja lausui

kiivaasti:

"Kuka sinä olet? Jos olet piru, niin pois silmistäni, jos olet elävä

olento, niin huonoon aikaan ilmestyit -- ammun sinut paikalla."

Vastaukseksi nosti haamu sormen suulleen ja näytti rukoilevan

vaitioloa. Andrei laski kätensä ja alkoi tarkemmin katsella olentoa.

Pitkistä hiuksista, kaulasta ja paljastetusta rinnasta tunsi hän sen

naiseksi. Mutta heti voi huomata, ettei hän ollut näiltä seuduilta:

hänen tummankalpeat kasvonsa olivat taudin uurtamat. Kapeat, pienet

silmät tuijottivat ylöspäin. Jota enemmän Andrei niitä katseli, sitä

tutuimmilta ne tuntuivat. Lopulta hän ei enää malttanut olla kysymättä:

"Sano kuka olet! Luulen nähneeni sinut ennen."

"Olet, kaksi vuotta sitten Kiovassa."

"Kaksi vuotta sitten", toisti Andrei koettaen johdattaa mieleensä

kaiken, mitä hän muisti kouluajaltaan. Vielä kerran hän katseli

tarkkaan naista ja huudahti sitten äkkiä:

"Sinähän oletkin tatarilainen, sotapäällikön tyttären palvelijatar."

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi tatarilaistyttö vavisten, ja käänsi päänsä

nähdäkseen, olisiko mahdollisesti joku miehistä herännyt Andrein

huudosta.

"Mutta sano, minkätähden olet täällä!" virkkoi Andrei melkein kuiskaten

ja muistosta aiheutuneen liikutuksen valtaamana. "Missä on nyt panitar?

Elääkö hän vielä?"

"Hän on tuolla kaupungissa."

"Kaupungissako?" lausui Andrei ääneensä ja hän tunsi, kuinka veri

syöksyi sydämeen. "Minkätähden hän on kaupungissa?"

"Sentähden, että hänen isänsäkin on kaupungissa. Jo puolitoista vuotta

on hän ollut Dubnan kaupungin päällikkönä."

"Onko neitinne jo naimisissa? -- No mutta puhuhan toki, olet niin

kummallinen."

"Hän on ollut syömättä toista päivää."

"Mitä sinä sanot?"

"Ei yhdelläkään kaupungin asukkaalla ole leivän murustakaan; multaa on

meidän täytynyt syödä."

Andrei kalpeni.

"Panitar on kaupungin vallilta nähnyt sinut. Hän sanoi minulle: Mene,

ja sano ritarille, että jos hän minua muistaa, hän tulisi luokseni, ja

jollei muista, niin pyydä, että hän antaisi sinulle leivänpalasen

tuodaksesi vanhalle äidilleni, sillä minä en tahtoisi nähdä äitini

kuolevan nälkään silmieni edessä. Parempi on, että minä kuolen ensin ja

sitten hän. Pyydä kauniisti ritaria, suutele hänen jalkojaan. Ehkä

hänelläkin on vanha äiti. Hänen tähtensä antakoon ritari meille vähän

leipää!"

Sekavat tunteet heräsivät nyt nuoren kasakan mielessä.

"Mutta kuinka olet sinä päässyt tänne?"

"Maanalaisen käytävän kautta."

"Onko täällä semmoinenkin?"

"On."

"Missä?"

"Ethän vaan petä, ritari?"

"En, sen vannon pyhän ristin nimessä."

"Tuolta virran rannalta se alkaa, siitä, missä seisoo pensas."

"Ja vie aivan kaupunkiin."

"Kaupungin luostariin."

"Menkäämme, menkäämme heti!"

"Mutta Kristuksen ja Pyhän Äidin nimessä, palanen leipää."

"Pian hankin. Seiso tässä kuorman vieressä, -- tai ei, parempi on että

laskeudut kuormalle maata, ei kukaan sinua siinä näe, kaikki nukkuvat,

palaan tuossa tuokiossa."

Ja Andrei meni oman osastonsa muonakuormien luo. Hänen sydämensä sykki

kiivaasti. Kaikki entisyys, jonka kasakkain sotainen elämä oli

tukehduttanut hänessä, johtui nyt selvästi hanan mieleensä, ja

nykyisyys katosi kokonaan. Hänen eteensä sukelsi kuin meren syvyydestä

tuo kaunis, ylpeä neito. Hän muisti hänen hurmaavat kätensä, hurmaavat

silmänsä, hymyilevät huulensa, tuuhean, tummanruskean tukkansa, joka

kiharoina valui hänen olkapäilleen, ja hänen suloisen, hennon

vartalonsa. Nuo Kiovan muistot eivät siis olleetkaan sammuneet hänen

mielestään, ne olivat vaan hetkeksi väistyneet muiden, voimakkaampien

vaikutteiden tieltä, ja usein, usein ne todella olivatkin unissa

uudistuneet nuoren kasakan sielussa.

Andrein sydän sykki tulisesti hänen ajatellessaan, että hän pian näkee

suloisen lemmittynsä. Tultuansa kuormien luo hän ei ollenkaan

muistanut, mitä varten oli tullut. Käsi otsallaan koetti hän miettiä.

Vihdoin hän säpsähti ja kauhistui: hänen mieleensä johtui ajatus, että

neitonen on nyt nälkään kuolemaisillaan. Hän juoksi erään kuorman luo

ja sieppasi kainaloonsa muutamia suuria leipiä, mutta samalla juolahti

hänen mieleensä ajatus: eikö tämä ruoka, joka kyllä sopii rotevalle,

yksinkertaiselle kasakalle, ole liian huonoa hienolle neitoselle?

Silloin muisti hän koshevoin eilen toruneen kokkeja siitä, että nämä

olivat yhdellä kertaa keittäneet puuroksi kaikki tattarijauhot, vaikka

ne kyllä olisivat riittäneet kolmeksikin kerraksi. Varmasti uskoen

löytävänsä puuroa suurista kattiloista otti hän käteensä pienen astian

ja meni osastonsa kokin luo, joka makasi kahden suuren kattilan

välissä. Mutta sinne tultuaan huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat

tyhjät. Miehillä oli täytynyt olla aika nälkä voidakseen syödä kaiken

puuron, tuumaili hän. Hänen mieleensä johtui sananparsi: "Kasakat ovat

kuin lapsia; jos on vähän, syövät he loppuun, jos on paljon, eivät he

myöskään mitään jätä." Mitä siis oli tehtävä? Hän oli muistavinaan,

että jossain isän osaston kuormassa oli säkillinen vehnäleipiä, jonka

he olivat löytäneet erään luostarin leipomosta. Hän lähti nyt heti

sinne, mutta säkkiä ei näkynyt. Ostap oli ottanut sen päänalusekseen,

leväten rauhallisesti kuorman vieressä ja kuorsasi niin, että koko keto

tärisi. Andrei tarttui säkkiin ja sieppasi sen äkkiä Ostapin pään alta.

Tämä hypähti istualleen ja alkoi puoliunessaan huutaa täyttä kurkkua:

"Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni tuo kirottu puolalainen, pidättäkää

hevonen, pidättäkää!"

"Vaiti, taikka tapan sinut!" huudahti Andrei pelästyneenä.

Eikä Ostap jatkanutkaan enää huutamistaan, vaan laskeutui pitkäkseen ja

alkoi jälleen kuorsata niin kovaa että ruohokin, jolla hän makasi,

oikein liikkui.

Arkana katseli Andrei ympärilleen, peläten, että Ostapin huuto olisi

herättänyt jonkun nukkujista. Läheisessä osastossa kohottikin uninen

kasakka pörröistä päätään, vaan laskeutui pian taas takaisin makuulle.

Odotettuaan hetkisen lähti Andrei taakkoineen kuormansa luo, jonka

päällä tatarilaistyttö makasi niin pelokkaana, että tuskin uskalsi

hengittää.

"Nouse, lähtekäämme! Kaikki nukkuvat, älä pelkää! Ota sinä yksi näistä

leivistä, ettei taakka tulisi minulle liian raskaaksi."

Tämän sanottuaan nosti hän pussin selkäänsä, sieppasi vielä lisäksi

eräästä kuormasta hirssijauhopussinkin, otti käteensä senkin leivän,

jonka oli aikonut antaa tatarilaiselle kannettavaksi ja lähti sitten

raskaasta taakasta kyyristyneenä nukkuvien koskentakaisten välitse

rantaan päin.

"Andrei", virkkoi vanha Bulba, hänen kulkiessaan isänsä ohitse. --

Pojan veri oli jäähmettyä. Hän pysähtyi ja vapisi kuin haavan lehti,

kysyen hiljaa: "Mitä sanoit, isä?"

"Sinun mukanasi on akka! Selkääsi annan kun tästä nousen, varmaan

annan. Huonoille teille vie sinut vaimoväki."

Tämän sanottuaan tarkasti hän tuimasti huntuun kääriytynyttä naista.

Andrei seisoi kuin suolapatsas eikä uskaltanut vilkaistakaan isäänsä.

Kun hän sitten viimein kohotti silmänsä, näki hän, että vanha Bulba jo

oli painanut päänsä kämmentään vasten ja nukkui. Andrei teki

ristinmerkin. Nyt katosi hänestä pelko, ja kun hän katsahti

tatarilaistyttöön huomasi hän tämän seisovan edessään aivan kuin tumma

graniittipylväs ja kaukaisen liekin äkillinen heijastus valaisi hänen

kuolonkalpeita kasvojaan. Hän nykäsi tyttöä hihasta, ja he lähtivät

eteenpäin alinomaa taakseen katsoen. Jyrkältä rantatörmältä

laskeutuivat he erääseen rotkoon, joka oli melkein kokonaan heinäin ja

sammalten peitossa. Kenttä kasakkaleirineen katosi kokonaan heidän

näkyvistään. Arolta kävi lievä tuulenhenki, joka ennusti päivän pian

sarastavan. Mutta kukon laulua ei vielä mistään kuulunut, sillä

kaupungissa ja sen hävitetyssä ympäristössä ei ollut yhtään ainoata

kukkoa. Pientä puuta pitkin kulkivat he puron yli, jonka toinen ranta

oli korkea ja jyrkkä. Siinä nähtävästi oli luja ja luotettava kohta

kaupungin linnoituksessa. Puron takana kohosi luostarin paksu seinä.

Epätasainen, kivikkoinen ranta oli kokonaan aroruohon peittämä. Kuilun

ylälaidalla näkyi vanhan aidan jäännöksiä, jotka todistivat siellä

ennen olleen puutarhan. Tyttö riisui nyt kenkänsä ja läksi kulkemaan

paljain jaloin, kohottaen varovaisesti hamettaan, sillä maa oli hyvin

vetelää. Kaislikon kautta kuljettuansa tulivat he eräälle paikalle,

johon oli ajettu kokoon risuja. Lykättyään risut syrjään löysivät he

aukon, joka oli vähän isompi kuin leivinuunin suu. Tatarilaistyttö

kyyristyi ja meni edellä, ja hänen perässään tuli Andrei, jonka

taakkoineen oli hyvin vaikea liikkua ahtaassa käytävässä. Pian vallitsi

heidän ympärillään täydellinen pimeys.