Jo seuraavana päivänä neuvotteli Taras Bulba uuden koshevoin kanssa
siitä, mitenkä saataisiin kasakat johonkin repäsevään toimintaan.
Koshevoi oli viisas ja kekseliäs kasakka ja tunsi tarkkaan
koskentakaiset. Alussa hän virkkoi: "Emme voi valaamme rikkoa, se on
mahdotonta." Mutta oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: "Se käy kyllä
sentään päinsä. Valaamme emme riko, vaan keksikäämme jotain verukkeita.
Kokoontukoon kansa, ei minun käskystäni, mutta muuten vaan omasta
alotteestaan -- kyllä te osaatte sen järjestää. -- Sitten ilmestyn
minäkin sinne vanhimpien kanssa, ikäänkuin emme tietäisi mitään koko
asiasta."
Ei kulunut tuntiakaan tästä keskustelusta, kun jo rumpu rämisi.
Päihtyneet ja ajattelemattomat kasakat sen taas tekivät, ja
tuhansittain tulvi miehiä torille. Kysyttiin: "Kuka on kutsunut kansan
koolle ja mitä varten?" Ei kukaan vastannut. Mutta vähitellen alkoi
kuulua ääniä: "Hukkaan häipyy kasakkain voima, kun ei käydä sotia.
Vanhimmat ovat toimettomia, lihovat laiskuudessaan! Totuutta ei ole
maailmassa!" Toiset kasakat alussa vaan kuuntelivat, mutta sitten hekin
alkoivat huutaa: "Ei ole totuutta maailmassa." Vanhimmat joutuivat
hämilleen tällaisista puheista. Vihdoin astui koshevoi esille ja
lausui: "Sallikaa, koskentakaiset, minun puhua teille muutama sana!"
"Puhu!"
"Nyt tahdon ensinkin, kunnioitettavat panit, kääntää huomiotanne siihen
seikkaan -- itse sen kylläkin ymmärrätte -- että monet koskentakaiset
ovat joutuneet niin suuriin velkoihin juutalaisille ja veljillensä,
ettei pirukaan saa siitä tolkkua. Tahdon sitäpaitsi huomauttaa vielä
siitäkin, että joukossamme on paljon sellaisia nuoria miehiä, jotka
eivät ole ollenkaan sotaa haistaneet, ja tiedättehän, hyvät panit,
ettei nuori mies voi elää ilman sotaa. Minkälainen kasakka tulee
sellaisesta, joka ei kertaakaan ole antanut turkkilaiselle selkään."
"Hyvin puhuttu", arveli Bulba.
"Älkää sentään luulko, että minä tällä puheellani tarkoittaisin rauhan
rikkomista. Jumala minua siitä varjelkoon! Sanon vain tämän muuten. Ja
vielä lisäksi: Meillä on Herran temppeli, mutta minkälaisessa kunnossa
se on? Monta vuotta on Sjetsh Jumalan armosta ollut olemassa, vaan
Jumalan temppeliä ei ele ulkoa eikä sisältä kaunistettu. Pyhimyskuvat
ovat ilman koristuksia, eikä kukaan ole lahjoittanut kirkolle edes
hopeoitua messupukua. Kirkko on saanut ainoastaan sen vähän, minkä
kasakat kuollessaan ovat sille määränneet. Ja ne lahjat ovat olleet
hyvin vähäpätöiset, sillä miehemme panevat eläissään viinaan melkein
viimeisetkin roponsa. En tällä kuitenkaan tarkota sitä, että
alottaisimme sodan muhamettilaisia vastaan, sillä olemmehan luvanneet
sulttaanille rauhaa ja olisi siis suuri synti rikkoa sitä, me kun
olemme vannoneet valan oman uskontomme nimessä."
"Mitä loruja hän nyt jaarittelee?" lausui itsekseen Bulba.
"Siis näette, hyvät panit, ettemme voi sotaa alottaa. Ritarin kunnia
vaatii meitä olemaan sitä tekemättä. Mutta heikon järkeni mukaan
ajattelisin näin: annetaan nuorten miestemme lähteä huvittelemaan
Anatolian rannoille. Mitäs arvelette?"
"Lähdetään kaikki!" huudettiin sieltä ja täältä. "Uskomme puolesta
olemme valmiit henkemme uhraamaan."
Koshevoi pelästyi; hän ei suinkaan tahtonut nostaa sotajalalle kaikkia
koskentakaisia. Rauhan rikkomista hän piti vääränä tekona.
"Sallikaa minun vielä lausua muutama sana."
"Jo riittää!" huusivat kasakat. "Parasta on, että jo lopetat."
"No, olkoon niin. Alistun teidän tahtoonne. Onhan se vanha tapa ja
sanoohan raamattukin, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viisaampaa ei
voi keksiä kuin se, minkä keksii kansa itse. Mutta kuulkaahan! Te
tiedätte kyllä, ettei sulttaani jätä rankaisematta nuorten miestemme
kepposia. Sentähden pitäisi meidän olla varuillamme ja sotajoukkomme
tulee olla hyvin järjestetty. Nuoren väen poissa ollessa voivat
nimittäin tatarit hyökätä kimppuumme. Mutta nuo Turkin koirat eivät
koskaan esiinny julkisesti eivätkä hyökkää tupaan, vaan takaapäin
puraisevat, ja kipeästi puraisevatkin. Ja jos oikein totta puhun, niin
eihän meillä ole veneitäkään riittävästi, eikä ruutiakaan ole
jauhettuna niin paljon, että kaikki voisivat lähteä. Itse puolestani
olen kyllä valmis lähtemään matkaan ja alistun tietysti teidän tahtonne
mukaan."
Viekas atamani vaikeni. Väkijoukossa syntyi vilkas keskustelu; myöskin
kyläin päälliköt neuvottelivat keskenään. Juopuneita kaikeksi onneksi
ei ollut paljon, ja sentähden päätettiinkin noudattaa viisasta neuvoa.
Heti läksi muutamia miehiä Dnjeprin toiselle rannalle, missä
sotavarastot olivat. Siellä salaisissa säiliöissä, veden alla ja
kaislikossa, oli kätkössä sotaväen rahasto ja osa vihollisilta otettuja
aseita. Toiset taas menivät veneitten luo ja alkoivat asetella niitä
kuntoon. Väkeä vilisi mustanaan rannalla. Vanhat, ahavoittuneet,
hartevat kasakat seisoivat housunlahkeet ylöskäännettyinä polvia myöten
vedessä ja vetivät paksuista köysistä aluksia vesille. Toiset kantoivat
rannalle veistettyjä hirsiä ja puita. Tuossa paikattiin venettä
laudoilla, tuossa joku tervasi alustaan ja tuossa taas kiinnitettiin
veneiden laitoihin kaislakimppuja, etteivät meren aallot aluksia
kaataisi. Vähän matkan päässä leimusi pitkin rantaa nuotioita, joilla
keiteltiin tervaa -- sitäkin veneitä varten. Kokeneet ja vanhat
opettivat nuoria. Kolinaa ja huutoa kuului kaikkialta. Kirjavana
ihmismerenä liikkui ja liehui koko ranta.
Mutta äkkiä huomattiin suuren lautan lähestyvän. Siliä oleva miesjoukko
huitoi jo kaukaa käsillään. Ne olivat kasakoita repaleisissa nutuissa.
Heidän perin huonot pukunsa -- muutamat olivat paitasillaan ja pieni
piippunysä suussa -- osoittivat, että heitä oli kohdannut joku
onnettomuus tai että he olivat siihen määrin hurjistelleet, että olivat
vaatteensakin juoneet. Heidän joukostaan astui esiin suurikasvuinen,
harteva kasakka, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän
huusi ja huitoi käsillään muita innokkaammin, mutta työmiesten melun ja
hälinän tähden ei voinut kuulla hänen sanojaan.
"Mitä varten olette tulleet?" kysyi koshevoi, kun lautta laski rantaan.
Kaikki työmiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaina tulijoita.
"Hullusti ovat asiat!" huusi lautalta roteva kasakka.
"Kuinka niin?"
"Sallikaa, hyvät koskentakaiset, minun kertoa!"
"Kerro!"
"Tahdotteko ehkä ensin kutsua kansan kokoon?"
"Puhu, me olemme täällä kaikki!"
Sjetshin miehet kokoontuivat yhteen ryhmään.
"Ettekö ole kuulleet, mitä on tapahtunut hetmanin maassa?"
"Emme. Mitä sitten?" kysyi muuan osastopäällikkö.
"Vai ette! Nähtävästi ovat tatarilaiset tukkineet korvanne vahalla,
koska ette ole mitään kuulleet."
"No, mutta kerro, kerro, mitä on tapahtunut?"
"Semmoista on tapahtunut, ettei moni ihminen ole mokomaa nähnyt eikä
kuullut."
"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä, senkin koiranleuka!" huusi joukosta
eräs kasakka, joka ei enää voinut hillitä kiihkoaan.
"On koittanut aika sellainen, etteivät pyhät kirkotkaan enää ole
omiamme."
"Miksi eivät ole?"
"Ne ovat vuokratut juutalaisille. Jollei juutalaiselle maksa etukäteen,
niin et saa pitää jumalanpalvelusta."
"Mitä hittoa sinä lörpöttelet?"
"Ja jollei vietävän juutalainen saastaisilla sormillaan pane merkkiä
pääsiäiskakkuun, niin et saa sitäkään siunatuksi."
"Hän varmaan valehtelee, hyvät panit. Mahdotontahan on, että saastainen
juutalainen panisi merkkinsä pyhään pääsiäiskakkuun."
"Vaan kuulkaahan, mitä vielä kerron: puolalaiset papit ajavat
rattaillaan pitkin Ukrainaa. Mutta ei se vielä mitään, että he
rattaillaan ajavat, vaan tietäkää, etteivät heille kelpaakaan enää
hevoset, vaan valjastavat ne peijakkaat kristittyjä vaunujensa eteen.
Ja kuulkaapas vieläkin parempaa: juutalaisakat neulovat itselleen
hameita messupaidoista. Niin, sellaista tapahtuu nyt Ukrainassa! Ja te
täällä Koskentakana vaan istutte toimettomina ja mässäätte. Tatari
lieneekin teidät niin peloittanut, ettette enää näe ettekä kuule
mitään. Ette tiedä rahtuakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu."
"Maltapas jo, mies!" keskeytti koshevoi, joka siihen saakka oli
seisonut silmät maahan luotuina, kuten muutkin koskentakaiset, jotka
tärkeistä asioista kuullessaan eivät koskaan antautuneet ensi
vaikutuksen valtaan, vaan aina vaikenivat. "Maltapas, niin minäkin sanon
sanasen: Mitä te peijakkaat sitten itse teitte? Eikö teillä ollut
miekkoja, hä? Kuinka sallitte sellaista tapahtuvan?"
"Kuinka sallimme? Olisitteko te voineet vastustaa kokonaista
viittäkymmentätuhatta puolalaista? Ja suoraan sanoen: olihan meidänkin
joukossamme pettureita, jotka kääntyivät heidän uskoonsa."
"Mitä hemmettiä sitten tekivät päällikkönne?"
"Ne tekivät sellaista, että sitä palkkaa, minkä he siitä saivat, älköön
hyvä Jumala kenellekään muille antako."
"Kuinka niin?"
"Niinpä vain! Hetman on Varsovassa paistettuna kuparisessa kattilassa
ja päällikköjen päitä ja käsiä kuljetetaan markkinoilta markkinoille
kansan katseltavaksi. Sellaisen kohtalon saivat päällikkömme."
Jo liikahti väkijoukko. Hetkisen vallitsi rannalla täydellinen
hiljaisuus, sellainen joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta pian
alkoikin kuulua ääniä ja melua.
"Onko mahdollista, että juutalaiset ovat vuokranneet kristittyjen
kirkot?" "Puolan papitko olisivat valjastaneet aisoihin oikeauskoisia
kristittyjä?" "Voisivatko kirotut uskottomat Venäjän maassa harjoittaa
tuollaista väkivaltaa?" "Niinkö olisi menetelty hetmanin ja
päällikköjen kanssa?" "Ei, se ei voi olla mahdollista!" Sellaisia
sanoja kaikui kaikkialta. Syntyi kerrassaan aika hälinä ja veret
joutuivat kuohuksiin. Se ei kuitenkaan ollut kevytmielisen kansajoukon
kuohua; vimmastuivat siinä vahvat, vakavatkin luonteet, joiden veri ei
vähästä kiehahtanut, vaan joissa vihan liekki, kun se kerran oli
syttynyt, ei myöskään vähällä sammunut.
"Hirteen kaikki juutalaiset!" kaikui jyrisevästi.
"Uskaltakootpa vaan tehdäkin vaimoilleen hameita messupaidoista!"
"Rohjetkootpa vaan saastaisilla sormillaan koskea pääsiäiskakkujamme!"
"Tukasta kiinni ja Dnjepriin joka ainoa sorkka!"
Salamoina singahtelivat nyt joukossa tämäntapaiset lauseet ja kaikki
kiirehtivät etukaupunkiin hirttääkseen kaikki juutalaiset.
Juutalaisraukat, jotka muutenkin olivat pelkureita, piiloutuivat pelon
valtaamina viinatynnöreihin ja uuneihin ja etsivätpä muutamat suojaa
vaimojensa hameiden alta. Mutta kasakat löysivät heidät kaikki.
"Korkeasti kunnioitetut panit", huusi muuan juutalainen, pitkä ja
hoikka kun seiväs ja kurkoitti pelosta vääntyneitä rumia kasvojaan.
"Korkeat kunnioitettavat panit! Sallikaa meidän lausua vain muutama
sana! Ainoastaan muutama sana! Saatte kuulla sellaista, jota ette vielä
koskaan ole kuulleet -- niin tärkeätä, että on mahdotonta sanoa, kuinka
tärkeätä se on!"
"Puhukaa!" virkkoi Bulba, joka aina tahtoi kuulla syytetynkin
mielipidettä.
"Kunnioitettavat panit!" toisti juutalainen. "Niin hyviä paneja kuin te
olette ei koskaan vielä ole nähty, ei totta tosiaankaan ole koskaan
nähty! Ei koko maailmassa ole niin hyviä ja urhoollisia paneja!" Miehen
ääni värähti ja vapisi pelosta. "On kerrassaan mahdotonta, että me
tahtoisimme koskentakaisille jotain pahaa. Ne, jotka Ukrainassa ovat
vuokramiehinä, eivät suinkaan ole meikäläisiä! Eivät jumalauta olekaan!
Ne eivät ole lainkaan juutalaisia! Piru tietää, mitä lienevätkään!
Kuolema heille! Eikö ole niin, Shlema, eikö ole, Shmul?"
"Jumal'auta, se on totta!" vastasivat joukosta Shlema ja Shmul,
rikkinäiset lakit päässään ja kasvot kuolonkalpeina. "Emme vielä
koskaan", jatkoi pitkä juutalainen, "ole yhtyneet vihollisiin, emmekä
katolilaisten kanssa tahdo olla missään tekemisissä! Piru heidät
periköön! Koskentakaisten kanssa tahdomme olla veljiä!"
"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?"
kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset!
Dnjepriin mokomat pakanat!"
Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää
niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot
koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät
sääret pieksivät vettä.
Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi
itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä
kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili
valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä
tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien
kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti
itsensä turkkilaisten vankeudesta."
"Tunsitko veljeni?" kysyi Taras.
"Jumala armahtakoon, tunsin kyllä, hän oli jalomielinen pani."
"Mikä on sinun nimesi?"
"Jankel."
"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen
puoleen ja lausui näin:
"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve
vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."
Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä
seisoivat hänen kasakkansa.
"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja
te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."
Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.
Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten
varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten
tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa
osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko
sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä
sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt
ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot
tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.
Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään
pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä
käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli
määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki
kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun
koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut
sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti.
Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita
mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi
kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä -- enempää älköön kukaan
ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi
hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa
mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä
tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän
joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää
jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset
kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja
jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on
pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo
edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko
itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni
vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme;
niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen
ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse.
Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä
raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa
välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se
yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan.
Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua
multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"
Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön.
Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain
joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja
tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita;
tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää,
koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden
räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri
avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi
tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi
jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi
ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.
"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon
sinua Jumala kaikilta vaaroilta."
Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa
Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia
ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä
vehnäkakkuja ja leipääkin.
"Katsopas sitä vietävää!" tuumi Taras ja ajoi hänen luoksensa.
"Tässäkö sinä nyt istut? Ehkä odotat, että sinut ammutaan kuin varis?"
Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään,
ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.
"Olkaa hyvä pani vaiti ja älkää kenellekään ilmoittako: kasakkojen
kuormien joukossa on minullakin yksi kuorma. Siinä kuljetan
kaikellaisia tarpeita kasakoita varten ja niitä minä myyn niin
huokealla hinnalla, ettei kukaan voi uskoakaan. Ja jumal'auta, se on
totta!"
Taras kohautti olkapäitään ihmetellen juutalaisen luonnetta ja ratsasti
sitten muun sotaväen joukkoon.