Viikon oli jo Taras poikinensa asunut Sjetshissä. Ostap ja Andrei eivät
sinä aikana olleet paljoakaan ottaneet osaa sotaharjoituksiin. Sjetshin
ei ollut tapana kauan rasittaa miehiään sotaharjoituksilla ja niihin
aikaansa kuluttaa. Nuoriso kasvoi ja kehittyi vain kokemuksiensa kautta
itse taistelujen pauhinassa, jotka siellä olivatkin aivan tavalliset.
Kasakat eivät mielellään tahtoneet asettua sotakurin alaisiksi; he vain
ammuskelivat pilkkaan, ratsastivat kilpaa ja ajoivat arolla takaa
metsänotuksia. Kaiken muun ajan he kuluttivat pidoissa, niinkuin vapaat
miehet ainakin.
Koko Sjetsh tarjosi harvinaisen ja omituisen näön: siellä ikäänkuin
lakkaamatta juhlittiin, juhlittiin tavalla, jolla tuskin oli alkua ja
loppua. Muutamat kyllä tosin harjoittivat jotain ammattiakin, mutta
suurin osa hurjisteli aamusta iltaan saakka, niin kauvan kuin kolikot
taskussa riittivät, eivätkä vielä olleet siirtyneet kaupustelijain ja
krouvarien haltuun. Tällaisesta yhteisestä juhlimisesta pitivät kaikki.
Vaan se ei ollut juoppojen mässäämistä, juoppojen, jotka tahtovat
surunsa viinaan upottaa; se oli vain iloisuuden hurjaa elämää. Ken vaan
sinne saapuikin, hän unhoitti kokonaan entisen elämänsä. Hän välitti
viis entisyydestään, heittäytyi huolettomaksi ja tuli toveriksi
kaltaistensa kanssa, joilla ei ollut kotia eikä kontua, ainoastaan
vapaa taivas päänsä päällä. Tämä herättikin sen remuavan iloisuuden,
jollainen ei olisi menestynyt toisissa oloissa. Maassa velttoina
loikoilevien miesten toisilleen kertomat kaskut ja tarinat olivat niin
naurettavia ja vilkkaita, että todellakin tarvittiin kasakkain
kylmäverisyyttä, voidakseen pysyä tyynenä ja olla niille nauramatta --
silmäänpistävä piirre, josta vielä tänäkin päivänä tunnetaan
Etelä-Venäjän mies muitten kansalaistensa joukosta.
He joivat ja melusivat, se on totta, mutta se ei kuitenkaan ollut
ihmissielua alentavaa ilkeää kapakkaelämää. Entiset koulutoverit vain
keskenään kisailivat. Ero koulun ja Sjetshin välillä olikin vaan siinä,
ettei viimemainitussa istuttu opettajan komennon alaisina, vaan tehtiin
rynnäköitä tuhansin ratsain; siellä ei myöskään ollut pallokenttää,
vaan suojelemattomat rajat, joitten takaa tatarilaisten naamat
vilkahtelivat ja näkyivät turkkilaisten vihreät turbaanit. Ero oli myös
siinä, ettei Sjetshiin oltu kokoonnuttu pakosta niinkuin kouluun, vaan
vapaasta tahdosta. Sinne saapui sellaisia, joiden kaulassa hirttonuora
jo oli riippunut ja joille nyt täällä kuoleman asemasta koitti vapaa,
hurja elämä. Siellä oli sellaisia, jotka eivät osanneet kopeekkaakaan
taskussaan säilyttää, sekä sellaisia, jotka pitivät yhtä kultarahaa
suurena rikkautena ja joitten taskut huoleti olisi voinut kääntää
nurin. Oli siellä teinejä, jotka eivät olleet voineet kärsiä opettajien
vitsoja ja jotka koulussa eivät olleet aapistakaan oppineet. Mutta
olipa sellaisiakin, jotka tiesivät, keitä olivat olleet Cicero ja
Horatius ja tiesivät myöskin Rooman tasavallasta. Paljon oli siellä
sellaisiakin upseereja, jotka myöhemmin voittivat kuuluisuutta
kuninkaan sotajoukoissa; vaan joukossa hyöri myös harjaantuneita
sissejä, joitten mielestä oli yhdentekevää, missä taistelivat, kunhan
vaan saivat taistella, sillä heidän mielestään ei kunnon miehen sopinut
muuta tehdä kuin taistella. Mutta ei ollut puutetta sellaisistakaan,
jotka saapuivat Sjetshiin vain senvuoksi, että sitten saisivat ylpeillä
siellä olostaan ja esiintyä karaistuneina ritareina. Ja ketäpä siellä
ei olisi ollut? Tuon kummallisen tasavallan oli silloinen aika
synnyttänyt. Ne joiden mieli paloi sotaiseen elämään, jotka kultarahoja
ja kalliita kankaita halusivat, ne löysivät Sjetshissä tyydykettä.
Ainoastaan naisten ihailijat eivät siellä viihtyneet, sillä naisen ei
ollut lupa tulla etukaupunkiinkaan.
Ostapin ja Andrein mielestä näytti omituiselta, että vaikka Sjetshiin
tulikin suunnattomasti väkeä, niin ei yksikään edes kysynyt, mistä nuo
kaikki tulivat ja keitä he olivat? He tulivat sinne kuin kotiinsa,
vastatullut meni vaan koshevoin (johtajan) luo, joka tavallisesti
lausui:
"Ole tervetullut. Uskotko Kristukseen?"
"Uskon", vastasi vieras.
"Uskotko Pyhään Kolminaisuuteen?"
"Uskon."
"Ja käyt myös kirkossa?"
"Käyn."
"No, tee sitten ristinmerkki."
Vieras teki.
"Mene siis mihin itse tahdot."
Siihen koko meno päättyi.
Ja koko Sjetsh kävi yhteisessä kirkossa ja oli valmis puolustamaan
uskontoaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta paastoamisesta ja
kohtuudesta he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.
Ainoastaan ahnaimmat juutalaiset, armenialaiset ja tatarit uskalsivat
asua etukaupungissa ja käydä kauppaa. Koskentaan miehillä ei koskaan
ollut tapana tinkiä: se mikä kouraan taskusta tuli, se annettiin
kauppiaalle. Näitten ahnaitten kauppiaitten kohtalo oli muuten sangen
surkuteltava: he muistuttivat niitä, jotka ovat asettuneet asumaan
Vesuviuksen juurelle, sillä niin pian kuin kasakoilta rahat loppuivat,
murtautuivat nämä puoteihin ja ottivat mitä tarvitsivat.
Sjetshissä oli seitsemättäkymmentä eri kylää, jotka olivat kuin
itsenäisiä tasavaltoja, taikka muistuttivat kouluja, joissa lapset ovat
täysihoidossa. Ei kellään ollut mitään tavaroita; kaikki oli annettu
kylän päämiehen haltuun, jota sentähden sanottiin taatoksi. Hänen
huostassaan olivat vaatteet, ruokatavarat, vellit ja puurot, vieläpä
lämmitysaineetkin. Hänelle annettiin rahatkin säilytettäväksi. Usein
riitaantuivat kylät keskenään ja silloin syntyi suuria tappeluja. Eri
kylien miehet kokoontuivat torille ja siinä sitten nyrkeillä oteltiin,
kunnes joku puoli pääsi voitolle. Senjälkeen alkoivat juomingit.
Sellainen oli Sjetsh, joka niin voimakkaasti veti puoleensa nuorta
väkeä.
Ostap ja Andrei heittäytyivät nuoruuden täydellä innolla tuohon
huolettomien joukkoon, ja pian he unhoittivat kodin, koulun ja kaiken,
mikä heitä ennen oli huvittanut. Kaikki oli heille täällä uutta:
Sjetshin hurjat tavat, sen yksinkertainen hallitus ja lait, jotka
heidän mielestään tuntuivat liiankin ankarilta tällaisessa
omavaltaisessa tasavallassa. Jos kasakka varasti, vaikkapa jotain
vähäpätöistäkin, niin pidettiin sitä suurena häpeänä koko
kasakkakunnalle. Kunniattomana oliona sidottiin näpistelijä
häpeäpaaluun ja hänen vierelleen asetettiin pitkä ruoska, jolla
jokaisen ohikulkijan täytyi häntä lyödä, kunnes hän lopuksi heitti
henkensä. Velallinen, joka ei velkaansa maksanut, sidottiin kahleilla
tykkiin, jonka päällä hänen tuli istua siksi, kunnes joku hänen
tovereistaan maksoi hänen velkansa. Mutta enin kauhistutti Andreita se
julma rangaistus, joka kohtasi jokaista murhamiestä. Maahan kaivettiin
murhaajan läsnäollen kuoppa, johon hänet elävänä laskettiin ja hänen
päälleen pantiin arkku, jossa murhattu oli, ja sitten molemmat
peitettiin mullalla. Kauan vielä kuvastui Andrein mielessä tuo
säälimätön rangaistustapa ja pitkät ajat kummittelikin hänen mielessään
erään sellaisen kasakan haamu, jolle oli tullut osaksi tuo kova
kohtalo.
Ostap ja Andrei saavuttivat pian kaikkien kasakkain suosion. Usein
lähtivät he toveriensa ja välistä koko oman kyläkunnan ja
naapurikyläkuntain kanssa arolle ampumaan lintuja, peuroja ja kauriita,
joita siellä oli lukemattomin laumoin, tai menivät he järvien ja jokien
varsille verkkoja laskemaan ja nuottaa vetämään. Rohkeudellaan ja
reippaudellaan herättivät he näillä retkillä kasakkain huomion
puoleensa. Tarkkaan he ampuivat maaliin, ja uivat Dnjeprin poikki
vasten virran juoksua, -- teko, jonka suorittaja juhlallisesti otettiin
kasakkain pariin.
Mutta vanha Taras valmisti pojilleen toisellaista tointa. Häntä ei
miellyttänyt tämä joutilas elämä -- hänen mielensä paloi muullaisiin
toimiin. Miettimistään mietiskeli hän, mitenkä hän saisi Sjetshin
ryhtymään johonkin uljaaseen yritykseen, jossa kukin oikein saisi
näyttää kuntoaan. Eräänä päivänä hän menikin päämiehen luo ja sanoi:
"Kuulepas, koshevoi, eikö olisi kasakkain jo aika lähteä
huvittelemaan?"
"Eipä ole mihin lähteä", vastasi koshevoi, ottaen suustaan pienen
piippunsa ja sylkien syrjään.
"Sopisihan lähteä vaikkapa turkkilaisia tai tatareja vastaan."
"Ei sovi lähteä turkkilaisia eikä tatareja vastaan", virkkoi koshevoi,
pistäen taas piipun suuhunsa.
"Miksi ei sovi?"
"Olemme luvanneet rauhan sulttaanille."
"Mutta hän on muhamettilainen ja Jumala ja Pyhä Raamattu käskee
taistella muhametteja vastaan."
"Ei, ei meillä ole siihen oikeutta. Jollemme olisi vannoneet uskomme
kautta, niin ehkä se kävisi päinsä, vaan ei asiain näin ollen."
"Ettäkö meillä ei siis olisi oikeutta lähteä heitä vastaan
taistelemaan? Minulla on kaksi poikaa, jotka vielä molemmat ovat
nuoret. Ei ole kumpikaan vielä kertaakaan ollut sodassa, ja kumminkin
sinä sanot: ei ole oikeutta, ei ole syytä kasakkain mennä."
"Kun ei sovi, niin ei sovi."
"Mutta sopiiko sitten se, että kasakat toimettomina maleksivat ja
laiskuudessaan menehtyvät, tekemättä mitään hyötyä isänmaalle ja
kristinuskolle? Mitä varten me sitten elämme, mitä hittoa varten?
Selitä se minulle! Olet viisas mies, eikä sinua ole suotta valittu
johtajaksi. Selitä, mitä varten elämme."
Päällikkö ei vastannut mitään; hän oli itsepintainen. Hetkisen
vaiettuaan virkkoi hän viimein:
"Sodasta ei tule nyt mitään."
"Vai ei tule mitään", matki Taras.
"Ei tule."
"Eikö siis kannata sitä ajatellakaan?"
"Ei kannata."
"Mutta odotapas, koiranleuka, kyllä minä sinut vielä opetan!" mutisi
itsekseen Bulba ja päätti kostaa päällikölle.
Tehtyään muutamien kanssa liiton, järjesti hän suuret juomingit, ja
joukko päihtyneitä kasakoita riensi suoraan torille, missä seisoi
pylvääseen kiinnitetty rumpu, jolla tavallisesti kutsuttiin kansa
kokoon. Mutta kun he eivät löytäneet palikoita, sillä ne olivat
rummuttajan huostassa, sieppasivat he käteensä halot ja alkoivat
rummuttaa. Ensimäisenä ilmestyi paikalle rummuttaja, jolla ei ollut
muuta kuin yksi silmä ja sekin kovin uninen.
"Kuka on uskaltanut koskea rumpuun?" huusi hän.
"Suusi kiinni! Ota palikkasi ja rummuta!" huusivat päihtyneet kasakat.
Rummuttaja veti taskustaan palikat, jotka hän oli ottanut mukaansa,
hyvin tietäen, mitenkä tällaiset kohtaukset päättyvät. Rumpu pärisi ja
pian ilmestyi paikalle suuria parvia kasakoita. Kaikki kokoontuivat
piiriin, ja kolmannen lyönnin jälkeen ilmestyivät paikalle
vanhimmatkin: koshevoi nuija kädessään arvon merkkinä, tuomari
sinettikojeineen, kirjuri musteineen ja esauli sauvoineen. Koshevoi ja
vanhimmat paljastivat päänsä, kumarsivat joka puolelle kasakoille,
jotka seisoivat ylpeinä kädet lanteilla.
"Mitä varten tämä kokous? Mitä tahdotte, panit?" kysyi koshevoi.
Huutojen ja melun vuoksi hän ei saanut enempää sanotuksi.
"Nuija pois! Jätä heti paikalla nuija, senkin vääräleuka! Emme huoli
sinusta enää!" huusivat kasakat.
Näytti siltä kuin muutamat selväpäiset olisivat tahtoneet vastustaa,
mutta siitä syntyi vain nyrkkitappelu. Huuto ja hälinä kaikui
kaikkialta.
Koshevoi tahtoi alussa korottaa ääntään, mutta hyvin tietäen, että tuo
hurjistunut joukko voi repiä hänet kappaleiksi, katsoi hän
edullisemmaksi jättää nuijansa ja kadota väkijoukkoon.
"Käskettekö meidänkin luopua arvomerkeistämme?" kysyivät tuomari,
kirjuri ja esauli, aikoen laskea maahan sauvan, mustepullon ja sinetin.
"Ei, pysykää te toimissanne!" huudettiin joukosta. "Me tahdoimme vaan
eroittaa virasta koshevoin, sillä hän on pelkuri, ja me tahdomme
koshevoiksi oikean miehen."
"Kenenkä sitten haluatte päälliköksenne?" kysyivät vanhimmat:
"Valitkaamme Kykybenko!" huusivat muutamat.
"Emme tahdo Kykybenkoa!" melusivat toiset.
"Liian on vielä nuori, ei ole vielä maito huulilta kuivanut."
"Shilon tahdomme päälliköksemme!" vaativat muutamat. "Shilo tulkoon
koshevoiksi."
"Ei ole Shilo mies paikallaan, koska varastaa kuin tatarilainen.
Hiiteen sellainen juopottelija kuin Shilo."
"Borodatin, Borodatin tahdomme koshevoiksi!"
"Emme tahdo Borodatia! Hemmettiin Borodatij!"
"Huutakaa Kidrjaaga!" kuiskasi Taras Bulba muutamille.
"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" huudettiin joukosta.
"Borodatij, Borodatij!"
"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!"
"Shilo!"
"Shilo!"
"Kidrjaaga!"
Kaikki ehdokkaat vetäytyivät joukosta syrjään, heti kun olivat kuulleet
nimensä mainittavan, jotta ei luultaisi heidän omalla äänellään
tahtovan vaikuttaa hyväkseen.
"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" kaikui yhä kovemmin.
"Borodatij!"
Ja sitten ruvettiin nyrkeillä ratkaisemaan asiaa.
Kidrjaagan puolue pääsi voitolle.
"Noutakaa Kidrjaaga!" huudettiin.
Kymmenkunta kasakkaa, joista muutamat eivät tahtoneet pysyä jaloillaan,
lähtivät suoraa päätä Kidrjaagan luo ilmoittamaan vaalista.
Kidrjaaga, vanha, mutta älykäs kasakka, oli jo kauan istunut kotona,
eikä ollut tietävinään koko asiasta.
"Mitä nyt, panit! Mikä on teillä asiana?"
"Tule, sinut on valittu koshevoiksi!"
"Armahtakaa, hyvät ihmiset!" huudahti Kidrjaaga. "En ole niin suuren
kunnian arvoinen. Minäkö koshevoiksi? Enhän ole niin ymmärtäväinen,
että kelpaisin sellaiseen toimeen. Kyllä joukossanne on sopivampiakin
miehiä."
"Tule mukaan!" huusivat kasakat.
Kaksi miestä otti häntä kainaloista ja laahasivat hänet torille,
huolimatta siitä, että hän kaikin voimin ponnisteli vastaan. Silloin
tällöin he kirkuivat: "Älä vastustele, senkin vietävä! Ota vastaan
kunnia, joka sinulle tarjotaan!"
Sillä tavoin Kidrjaaga vietiin kasakkain joukkoon.
"No, panit", huusivat tuojat, "suostutteko siihen, että tämä kasakka
valitaan koshevoiksi?"
"Suostumme!" vastattiin jyrisevällä äänellä. Yksi vanhimmista otti
nuijan ja vei sen uudelle koshevoille. Kidrjaaga, -- niinkuin tapana
oli -- kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Vanhin tarjosi sitä toisen
kerran. Kidrjaaga taas kieltäytyi, ja vasta kolmannella kerralla hän
otti sen vastaan. Hyvä-huudot kaikuivat joukosta ja koko keto kajahti
kasakkain kirkunasta. Sitten astui joukosta neljä harmaapäistä ukkoa.
(Aivan ikäloppuja Sjetshissä ei ollut, sillä harvan kasakan osaksi tuli
luonnollinen kuolema.) He ottivat kouraansa multaa, joka vielä oli
aivan märkää äskeisistä sateista ja ripottelivat sitä koshevoin pään
päälle. Se valui alas poskille ja viiksille ja likasi kokonaan miehen
kasvot. Mutta liikahtamatta seisoi Kidrjaaga ja kiitti kasakoita
hänelle osoitetusta kunniasta.
Siihen päättyi meluisa kokous ja tuskin lienee sen tuloksista kukaan
niin iloinnut kuin Bulba, sillä hän oli nyt kostanut entiselle
koshevoille. Sen lisäksi oli Kidrjaaga hänen vanha ystävänsä, jonka
kanssa hän oli käynyt monta maa- ja meritaistelua sekä jakanut
sotaelämän rasitukset ja vaivat.
Joukko hajaantui ja sitten alkoivat vaalin johdosta kemut, jommoisia
Ostap ja Andrei eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kasakat
murtautuivat sisään myymälöihin, ja viina, sima ja olut vuotivat
virtana. Kaikki joivat maksutta. Viinankaupustelijat saivat olla
tyytyväisiä siitä, että edes jäivät henkiin. Koko yön kuului huutoja ja
lauluja, joissa ylistettiin sankareita, ja vastanoussut kuu sai kauan
katsella soittajien joukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin banduuroita
ja balalaikkoja vinguttaen. Heidän perässään kulkivat kirkkolaulajat,
joita pidettiin Sjetshissä kasakkain urotöitä ylistämässä. Mutta
lopuksi alkoi humala ja väsymys uuvuttaa raskaita päitä ja siellä
täällä lyyhistyi kasakoita maahan. Toverit syleilivät toisiansa
heltyneinä ja itkusilmin. Tuossa laskeutui levolle kokonainen joukko.
Tuossa taas eräs kasakka koetti järjestää itselleen paremman yösijan ja
valitsi päänalusekseen halon. Hän oli nähtävästi yksi voimakkaimpia ja
hän soperteli vielä joitakin epäselviä sanoja. Mutta viimein voitti
humala hänetkin ja hän vaipui uneen. Ja niin valtasi uni heidät kaikki,
ja koko Sjetsh nukkui.